Apu

Mitä olen oppinut



Mitä olen oppinut

Mirja Pyykkö, 67, toimittaja: "Hienointa antia toimittajan työssä on mahdollisuus tutustua erilaisiin ihmisiin ja maailmoihin. Uteliaisuus opettaa näkemään arjen ja ympäristön huumorin ja tragedian niin pienissä kuin suurissakin asioissa."
Teksti Apu-toimitus
Kuvat Anna Huovinen

Varhaislapsuuteni oppimisympäristö oli Oulun diakonissalaitos. Virren hurina ja paatokselliset puheet jäivät lapsuuteni taustaääniksi. Jäi tunne, että ihmiset elivät eri tavalla kuin opettivat. Tämä pakotti ottamaan itse asioista selvää.

Yhden tärkeimmistä elämänohjeista kuulin lapsena tuttavaperheemme maisterisrouvalta. Luututessaan lattiaa hän sanoi minulle: ”Mirja, hanki itsellesi ammatti. Silloin luuttuaminenkin on mukavampaa, koska se on oma valinta.”

Olin kansakoulussa hyvin arka. Yksi tähtihetkistäni oli, kun musiikinopettajamme haki minut 7-vuotiaana vahvistamaan toista ääntä ylempiluokkalaisten kuoroon. Vaikka olin muita vain polviin asti, onnistuin pitämään kuoron äänissä. Aikuiset voivat antaa lapsille onnistumisen kokemuksia, jotka kantavat koko elämän.

Äitini teki kovasti töitä. Hän emännöi kahta maataloa, ja kun sota alkoi, hän lähti lotaksi rintaman etulinjaan. Samanlaista itsepäisyyttä ja peräänantamattomuutta tunnistan itsessänikin.

Hienointa antia toimittajan työssä on mahdollisuus tutustua erilaisiin ihmisiin ja maailmoihin. Uteliaisuus opettaa näkemään arjen ja ympäristön huumorin ja tragedian niin pienissä kuin suurissakin asioissa.

Toimittajan työ voi luoda harhan, että kaikkia asioita voi muuttaa, kun tarttuu toimeen. Valitettavasti maailmassa tapahtuu asioita, joille ei voi mitään.

Minulle rakkaus on arjen ihanuutta, pieniä hyviä asioita. Tietoa siitä, että toinen ihminen on läsnä, tapahtui mitä tahansa.

Kärsimys tekee ihmisistä eriarvoisia. On hyvä muistaa  eläinfilosofien toteamus, että on ainakin yksi asia, jossa eläin ja ihminen ovat tasavertaiset, ja se on kärsimys.

Luonnossa voi kokea ikuisuuden tunteen: vaikka minä lähden, luonto jää.

Tärkeimpiä minulle ovat läheiset ihmiset ja yhteyden tunne. Annan suurta arvoa sille, että aikuiset lapseni haluavat keskustella kanssani monenlaisista asioista. On hienoa, jos he voivat kokea niin, että jotain minusta on jäänyt heihin aivan niin kuin heistä on jäänyt minuun.

Suurimpia luopumisia ovat olleet vanhempieni kuolemat, vaikka heidän lähtönsä oli iän takia luonnollista. Olen kokenut luonnollisiksi myös joidenkin ihmissuhteiden päättymisen. Ihmisille tapahtuu myös asioita, joita ei voi järjellä ymmärtää. Niiden merkityksen tajuaa jälkeenpäin.

On helppoa opettaa lapsille, ettei kaikkea voi saada. Aikuisina unohdamme tämän. Pitäisi pystyä valitsemaan se, mikä elämässä on oikeasti tärkeää. Loppujen lopuksi aika vähällä voi elää täydesti.

Olen ollut seitsemän vuotta eläkkeellä. Tahdin hiljentyessä näkee eri tavalla ympärilleen. Vietän paljon aikaa koirapuistossa, jossa kaikki ovat koirineen samassa asemassa. Omana itsenään pärjääminen on hyvä kokemus.

Kun Helsingin Sanomissa kysyttiin ihmisiltä vanhenemisesta ja arvokkaasta elämästä, minuun kolahti esseisti Antti Nylénin ajatus: ”Arvokas elämä on sitä, ettei ihmisarvoaan tarvitse peräänkuuluttaa, vaan sen voi rauhassa jättää muiden käsiin”.

Teksti Anne Erjonsalo

Kuva Anna Huovinen

Julkaistu: 13.12.2013