Apu

Mitä olen oppinut



Mitä olen oppinut

Matti Heinivaho, 77 , musiikkineuvos: ”Minä uskon, että kaikki ei vain voi loppua tähän!”
Teksti Hannu Koskela
Kuvat Ari Ijäs

Isä  haavoittui talvisodassa Tolvajärvellä. Kun olimme hänen luonaan Tampereella sairaalassa, tuli ilmahälytys. Pommisuojassa äidin sylissä tajusin, ettei kukaan mahda minulle mitään.

Vuonna 1942 isäni kaatui majurina. Kaikki kolme poikaansa menettänyt isäni isä muuttui ryssävihan ruumiillistumaksi. Minulla ei ole mitään työväenluokkaa vastaan, sen kummemmin kuin venäläisiäkään, mutta neuvostoliittomainen kommunismi ei ole minkään väärti.

Kun  sekä Suomen että Neuvostoliiton puolella rukoiltiin samaa jumalaa ja silti tapettiin toinen toisiaan, pyhää sotaa ei ole. Uskontojen lähtökohta on kuoleman pelko, eikä niihin pitäisi sekoittaa politiikkaa.

Kielloista  piittaamatta menin autotielle. Kotiapulainen näki, ja äiti haetutti pihasta koivuvitsan, jolla piiskasi minut. Huusin kuin syötävä. Äidinrakkauden logiikkaa oudoksuin, kun äiti heti rasvasi haavani.

Äidin  isä Paavo Halme oli musiikinopettaja. Kun hän jäi leskeksi 1947, asuin hänen luonaan. Siellä opin pianonvirityksen ohessa myötäsukaisen elämänasenteen.

Osasin soittaa Vivaldin A-molli viulukonserton kolmannen osan äidin säestäessä pianolla. Jo 15 -vuotiaana aloitin keikkamuusikkona. Ajan henki vaati taidon laulaa englanniksi September in the Rain.

Vibrafonin osto vuonna 1953 oli käännekohta. Pääsin solistiksi sen ajan kovimpaan kokoonpanoon Pelimannipoikiin. Tämä taas johti 1958 Tesvisioon, Tamvisioon ja lopulta Ylen TV2:een. Tiesin heti, että televisio on minun maailmani.

Aiemmin sakki ideoi ja toteutti parhaat ideat itse. Nyt ostetaan valmiit formaatit. Ystäväni Heikki Kahila viisaasti tiivistää muutoksen, kuinka toista oli ennen, kun vielä tehtiin kunnon ohjelmia.

Vuonna  1966 levyttämästäni Lännentiestä tulee nuoruus mieleen. Kun Lapinpoikana tunnettu iskelmä Tunturin juurella alkoi tympiä, operoin siitä jazzversion.

Kuntosali  pitää minut keikkailukunnossa. Elämän tarkoitushan on elää elämäänsä – ajattelen kuten Markus Kajo.

Motto on kuvanveistäjä Pauli Rinkiseltä: Otetaan rauhallisesti, ollaan niin kuin töissä.

Kun vuonna 1972  ensi kertaa pyrin Tampereen kaupunginvaltuustoon, kokoomuksen kansanedustaja Antti Linna opasti, että eniten on varottava omia puoluetovereita.

Sielun  olemassaoloon aloin uskoa jo 12-vuotiaana, kun katselin Messukylässä syksyn tähtitaivasta. Kaikki ei voi loppua siihen, että vain heitetään multaa päälle.

Kovin  paikka oli, kun poikani kuoli sydämen pettäessä 54-vuotiaana 2009. Järjestys oli väärä, mutta senkin jälkeen elämän täytyi jatkua. Oman lapsen kuoleman rinnalla kaikki muu on lasten leikkiä.

Tyttäriäni varoitin julkisuudesta. Hosuminen ei kannata, sillä kaikki löytää paikkansa. Tärkeintä on, ettei aamulla töihin lähtiessä ota päähän. Itse opin, että nämä ovat lapsiani ja saan ihailla heitä.

53 vuotta yhdessä vaimoni Tuulan kanssa kertoo onnistuneesta valinnasta. Ensinnäkin hän on minulle rakas, ja toiseksi hän pitää minut maanpinnalla.

teksti Hannu Koskela,

kuva Ari Ijäs

Julkaistu: 29.11.2013