Apu

Mitä olen oppinut



Mitä olen oppinut

Kalervo Kummola, 67, konsuli: "Mottoni on: hyvän puolesta pahaa vastaan. Tärkeää on muistaa, että maakin on vain lainassa lapsiltamme. Elämän tarkoitus on valmistautua tulevaan elämään. Uskon tuonpuoleiseen."
Teksti Hannu Koskela
Kuvat Ari Ijäs

Olin kolmen. Keittiössämme Raisiossa oli puuhella ja klapilaatikko. Kun tavoittelin sieltä yhtä kalikkaa, laatikon päällä hyllyllä puolittain ollut tiskivati tuli vesineen alas. Suurin osa astioista särkyi. Joka paikkaan ei siis pitäisi kurkotella.

Äiti oli rauhallinen ja isä äkkipikainen. Minusta tuli jotain siltä väliltä.

Opin uskovaisessa kodissa helluntailaisilta vanhemmiltani uskomaan johonkin näkymättömään, suurempaan, joka kannattaisi muistaa myös hyvinä päivinä.

Koska perheessä oli viisi vuotta vanhempi veli, lähes ikäiseni sisar sekä 12 vuotta nuorempi toinen sisar, väkisin opin, ettei oma tahto aina ole se ainoa tahto.

Olin koulussa vilkas, häirikkökin. Kun 13-vuotiaana muutin Australiaan, kieli tuotti hankaluuksia. Itsetuntoa koetteli, kun en enää ollut entisenlainen johtotähti.

Australiassa sallittiin ruumiillinen kuritus. Opettaja löi kämmeneen ruokokepillä, ja jo ensimmäinen isku vei sormista tunnon. Maksimi oli 12 iskua, oma ennätykseni kuusi. Raaka opetus muokkasi miestä.

Yksi iltapäivä viikossa oli henkireikäni, täynnä sporttia – jalkapalloa ja baseballia. Osasin tietysti luistella sisäjääradoilla, kun muut klinkkasivat laitoja. Liika taitoni arvioitiin vaaralliseksi, ja minut tuomittiin luistelukieltoon.

Kun olin 16-vuotias, vanhemmat päättivät palata Suomeen, mutta armeija-aikanani perhe muutti taas Australiaan. Itse en voinut palata, koska opiskelin RUK:ssa vänrikiksi ja olisin Australiasta joutunut Vietnamin sotaan.

Aloitin taas kiekon maalivahtina. Arvelin pääseväni helpolla. Opin, että niin ei ole ja pelätä ei saa.

Perhe eli vaimo, kaksi tytärtä ja sittemmin syntyneet kaksi lastenlasta ovat elämässäni kaikkein tärkeimmät, vaikken sitä menovuosina aina muistanutkaan.

Kodissa saa kaipaamansa rauhan, ja siellä voi olla yksin hiljaa, jos ei kaipaa seuraa. Poikamiesbokseihin en ikinä sopeutunut.

Lapsilleni en opettanut erityistä. Päinvastoin olen kuunnellut perheen neuvoja, etten ole ihan jokaiseen tarjottuun paikkaan lähtenyt. Kun kotona hävisin äänestyksiä numeroin 3–1, kunnioitin tulosta.

Johtaja voi onnistua vain, kun luottaa alaisiinsa ja antaa heille tilaa. Opin suunnannäyttäjäksi ja vastuunkantajaksi Jääkiekon SM-liigassa, tuotantoyhtiö VipVisionissa ja Tampere-talossa.

Mottoni on: hyvän puolesta pahaa vastaan. Tärkeää on muistaa, että maakin on vain lainassa lapsiltamme. Elämän tarkoitus on valmistautua tulevaan elämään. Uskon tuonpuoleiseen. Luopuminen ei ole vaikeaa, paitsi silloin kun menetin 58-vuotiaana isäni ja 64-vuotiaana äitini.

Oma lähtö oli liki, kun kolaroin rallissa Teemu Selänteen kanssa. Opin arvostamaan terveyttä, vaikka sekin välillä unohtuu. Onneksi onnettomuudesta ei jäänyt minulle traumoja, unettomuutta tai särkyjä.

Elän elämäni parasta aikaa jatkuvasti. Oloni paranee yhä nyt eläkkeellä, kun olen oman kalenterini herra.

teksti Hannu Koskela,

kuva Ari Ijäs

Julkaistu: 15.11.2013