Apu

Mitä olen oppinut

Mitä olen oppinut

Maarit Hurmerinta, muusikko, 59, Vantaa. "Rakastan ihmisiä, hakeudun seuraan ja olen sosiaalinen. Toinen Maarit etsii hiljaisuutta, joka eheyttää."
Teksti Liisa Talvitie
Mainos

Sisäänrakennettu optimismi kantaa minua eteenpäin myös huonoina hetkinä. Olen oivaltanut, että vastoinkäymiset ovat oleellinen osa elämää. Pahoja hetkiä on ollut, mutta olen aina saanut kiinni elämisen langasta.

Sairastin polion kuusivuotiaana, viimeisten joukossa Suomessa. Sain silloin muistutuksen elämän hauraudesta. Olin todella kipeä ja monta viikkoa eristyksessä Lastenklinikalla. Nuoruudestani huolimatta vaistosin oman rohkeuteni, vaikka sain nähdä vanhempiani vain eristyshuoneen ikkunan takaa. Helsinkiä moukaroi silloin yksi historian pahimmista ukkosista, ja yökkö nimeltään Vuokko kysyi minulta, pärjäänkö yksin. Vastasin, että kyllä pärjään.

Suurin vahvuuteni on, että löysin varhain yhteyden musiikkiin. Äitini isä oli italialaissyntyinen Michele Orlando, Helsingin kaupunginorkesterissakin soittanut huilisti. Orlando-mummolassa kuuntelimme mummin kanssa hartaasti radion suoria konserttilähetyksiä, joissa isoisä soitti. Viisivuotiaana koin vahvan elämyksen, kun löysin kolmen sormen kolmisoinnut. Sitä ennen olin soittanut jo oikealla kädellä melodiaa. Siitä hetkestä lähtien ajattelin, että musiikki on elämäni tärkein tehtävä.

Olin varhaiskypsä aloittaessani urani, ja ensilevyni julkaistiin ollessani 19-vuotias. En suosittele yhdellekään nuorelle liian varhaista heittäytymistä tälle alalle. On parempi opiskella ja ottaa asioista selvää. Nykyään on mahdollista saada hyvä koulutus myös kevyen musiikin alalla. Koulutus kasvattaa ihmisenä ja antaa henkisiä valmiuksia. Menestys ei tule ilmaiseksi, eikä julkisuus saa olla itseisarvo.

Olen tinkimättömästi pitänyt kiinni omasta linjastani ja päämäärästäni, jonka olen asettanut musiikilleni. Olen tehnyt puhtain sydämin omaa juttuani, ja parasta urallani on ollut mieheni Samin tapaaminen. Yhdessäolo on tehnyt meistä vahvempia kestämään vaikeat hetket, mutta myös iloitsemaan riemun hetkistä. Yhdessä koettu on kaksinkertaista riemua.

Olen kaksijakoinen. Rakastan ihmisiä, hakeudun seuraan ja olen sosiaalinen. Toinen Maarit etsii hiljaisuutta, joka eheyttää. Muuten pääni räjähtää, mutta onneksi ymmärrän rajani. Perheeni nauraa sille, että voin tehdä puutarhatöitä kolme päivää putkeen puhua pukahtamatta.

Panikoimalla ei voi luoda, koska paniikki ruokkii lisää paniikkia ja turhauttaa. Jos luominen ei suju, täytyy elää, käydä teatterissa ja kävelemässä, nauttia yhdessäolosta ja hyvästä ruoasta. Muuten en pysty luomaan. Pitää olla ehyt mennessään lavalle, tai esiintymisestä ei tule mitään.

Pitkässä avioliitossa on onni ihastua aina uudelleen kumppaniinsa. Kun on jaksanut taistella huonojen aikojen läpi, palkintona on suhteen syveneminen. Vaikeudet voivat todellakin jalostaa, eikä mikään tule ilmaiseksi. 37 vuoden avioliitto vaatii työtä ja tahtoa.

Elämäni tärkein asia on äitiys. Kun Samuli ja Janna olivat pieniä, sai uran luominen jäädä toiseksi. Oma äitini oli varsinainen draamakuningatar, ja olen itsekin räiskähtelevä elämänkumppani ja äiti. Mutta ei Sami toiseksi jää!

Nautinnot ovat muuttuneet iän myötä. Liikunta on minulle suunnaton nautinto, niin myös aika perheen parissa.

teksti Liisa Talvitie

kuva Mikko Harma

Julkaistu: 1.3.2013