Apu

Mitä olen oppinut

Mitä olen oppinut

Eva Biaudet, 52, vähemmistövaltuutettu: ”En anna uhkailujen rajoittaa arkeani.”
Teksti Susanna Luikku
Kuvat Kari Kaipainen
Mainos

Politiikkaan menin kolmekymppisenä, ja isoin osa työelämän opistani on eduskunnasta. Se on mainettaan paljon parempi paikka, joka karisti omia ennakkoluuloja. Suurin osa edustajista ottaa työnsä vakavasti ja yrittää tosissaan ajaa asioita, joihin uskoo.

Presidentinvaalikampanja opetti, kuinka tärkeää voi olla osallistua, vaikka tietää, ettei ehkä voita. Paljon puhutaan suomalaisten jakautumisesta eri poteroihin, mutta ihmisten huolet, ilot ja kysymykset olivat hyvin samanlaisia vaikka Lieksassa ja Kajaanissa kuin Helsingissä.

Vähemmän miellyttävä oppi oli se, ettei tasa-arvo ole Suomessa niin pitkällä kuin luullaan. Ehdokkaiden arviointi ja kohtelu olivat välillä kuin vuosikymmenten takaa. Kun haastoin Paavo Väyrysen talous- ja ulkopolitiikkakysymyksissä ja Väyrynen loukkaantui ”hyökkäävyydestäni”, miestoimittajat luonnehtivat minua ”pieneksi lintuseksi lauleskelemassa Väyrysen vieressä”. On kyllä ensi kerta, kun minua on verrattu pieneen lintuun, hah hah!

Vähemmistövaltuutetun työ on ollut luonteva jatke muille tehtävilleni. Yleisimmät yhteydenotot koskevat arkea: ihonväristä, etnisyydestä tai pukeutumisesta johtuvaa syrjintää.

Esimerkki voi olla romanipukuinen nainen, jota ei päästetä ravintolaan työporukan kanssa yhteisen koulutuspäivän jälkeen. Se voi tuntua pikkujutulta, mutta toistuessaan kyse on vapauden ja elämäntilan rajoittamisesta. Viestitään, että et kelpaa yhteiskuntaan omana itsenäsi.

Pelkään joskus uhkailuja, joita saan työ­ni, mielipiteideni ja sukupuoleni takia. En kuitenkaan anna pelon rajoittaa arkea, saati puheitani ja tekojani. Viha ja uhkaukset nousevat usein uhkailijan omista peloista.

Ihmiskaupasta olen oppinut, että sen mekanismit ovat yllättävän samankaltaisia joka maassa – sekä rikollisten että uhrien kannalta. Eikä Suomi ole vähemmän raaka tai väkivaltainen kuin muut maat, vaikka määrällisesti ongelma on pienempi.

Suomenruotsalaisuus on erottamaton osa minua, ja tunneside molempiin kotimaisiin kieliin on vahva. Ymmärrys siitä, ettei oma vähemmistöidentiteetti ole joltain muulta pois, tulee osin tästä taustasta.

Avioeroni opetti, että vaikeistakin tilanteista selviää, vaikka silloin tuntuu, ettei enää koskaan voi olla onnellinen. Ymmärrys siitä, mikä johti mihin, tulee vasta myöhemmin. Onneen ei ole reseptiä, eikä kaikkea vain voi suunnitella etukäteen.

Lapsiltani opin joka päivä jotain. Rehellisempään ja suorempaan reagointiin en ole törmännyt missään. Ihmissuhdetaidot ovat karttuneet yritys ja erehdys -menetelmän kautta. Neljä lastani ovat opettaneet myös sen, kuinka valtavan eri tavoin ihmiset voivat kokea asiat.

haluaisin, että maailmaan jäisi omasta työstäni jälki, joka korostaa inhimillisyyttä sekä vähemmistöjen ja muiden heikompien puolustamista. Tämä ei tarkoita, että olisi enemmistöä vastaan.

Lähimmille ihmisille pitää yrittää olla se, jolta saa aina rakkautta. Äidinrakkaus on lahja, josta yhä ammennan ja jonka toivon jäävän lastenikin voimanlähteeksi.

Teksti Susanna Luikku

Kuva Kari Kaipainen

Julkaistu: 25.10.2013