Kun olin 4-vuotias, olin kuulemma sanonut tädilleni: "On kaksi asiaa, jotka kiinnostavat minua. Toinen on joulupukki, ja toinen on Jumala." Lapsena syväjäädytin tunteeni ja tarpeeni isäni alkoholismin ja perheemme ongelmien takia. Sen vuoksi minulle ei kasvanut omaa identiteettiä ja elin vuosia itseni ulkopuolella. Kokemuksesta syntyivät pelot, joiden kanssa olen kamppaillut tähän ikään asti.
Haavastani tuli elämäntehtäväni. Sen ympärille kasvoi koko urani. Myöhemmin ymmärsin, että olen kiitollinen menneisyydelleni. Olen oppinut, että elämässä koettu kärsimys voi muuttua joksikin hyväksi ja synnyttää tietoisuutta.
Olin koulussa sosiaalisesti taitava, mutta osasin olla myös julma. Eräänä vuonna, erään opettajan tunneilla, otin tavoitteekseni, että lentäisin luokasta ulos vuoden jokaisena tuntina. Niillä tunneilla keskityin vain siihen, miten pystyisin parhaiten loukkaamaan opettajaa. Se oli murrosikäisen ihmisen julmuutta.
Opiskelin yliopistossa teologiaa. Menin sinne suurin elkein. Kuvittelin, että voisin osoittaa tyhjäksi koko kristinuskon. Silkkaa suuruudenhulluutta. Nyt kommunikoin Jumalani kanssa joka päivä. Ihmisen täytyy tulla riittävän pieneksi, jotta ei asetu Jumala-yhteytensä esteeksi.
Isänä olin sellainen, joka tarjosi lapsilleen innokkaasti seikkailuja, mutta oli harvemmin läsnä arjessa. Vasta eron jälkeen osasin ottaa isänä aktiivisemman roolin.
Vuosi sitten vietimme vaimoni kanssa elon murskajaisia. Ajauduimme yrityskaupan takia pahoihin vaikeuksiin, ja löysin itseni 60-vuotiaana elämäntyöni raunioilta. Jäljelle jäivät velkataakka ja hikiset lakanat. Oloni alkoi helpottua vasta, kun pystyin hyväksymään tapahtuneen kokonaisvaltaisesti. Syntyi luottamus, että meidät kannettiin vaikeuksien läpi.
Isäni äidin suku oli kotoisin Utöstä. Heidän suvussaan oli paljon merikarhuja, luotseja ja majakanvartijoita. Lapsen silmissä saaristolaismaailma näytti kiehtovalta. Niistä kokemuksista syntyi rakkauteni mereen ja saaristoon. Jonakin päivänä toivoisin muuttavani karuun saaristoon. Käyntikortissani lukisi: saaristolaisukko. Ja sen alla: ei yhteystietoja.
Elämäni vaikeimmat hetket ovat samalla olleet elämäni parhaita hetkiä. Kriisin keskellä en ole sitä voinut ymmärtää, mutta jälkikäteen olen siihen havahtunut. Tuskasta ja kärsimyksestä pusertuvat esiin asioiden tiedostaminen ja omista peloista vapautuminen.
Mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän huomaan siteeraavani isäni äitiä Agnesta: "Työssä koettu ilo on Jumalan lahja." Olen yrittänyt avata sanontaa ja viedä sen yrityskielelle. Usein ajatteluni päättyy käsitykseen: "Jos olet työyhteisössä persoonana turvassa, vasta silloin vapaudut olemaan se, mikä pohjimmiltasi olet."
Kumpi on isompi asia tässä elämässä: kuolema vai rakkaus? Jos kuolema on sinusta isompi, siitä seuraa lopullinen tuho, ja tulee tunne, että kaikki täällä maan päällä on koettu turhaan. Jos rakkaus on suurempi, huomaat, että kuolema on horisontti, merkki näkökykysi rajoittuneisuudesta – ja että kuoleman takana on odottamassa jotakin vielä suurempaa.
Teksti Minna Nevalainen
Kuva Lasse Lecklin
