Sain vähän semmoisen 1800-luvun kasvatuksen, sillä isänäitini eli mamma hoiti minua lapsena ja piti kunnon jöötä. Isä oli tiukka diplomi-insinööri, äiti taas rennompi taiteilijasielu, musiikinopettaja, joka piti kotona pianotunteja ja johti naisorkesteria. Jokaiselta heistä on tarttunut jotain hihaan. Toisaalta luoja yksin tietää, miten minusta on tullut tällainen sähikäinen. Ehkä lapsivedessä on ollut jotain muutakin kuin vettä.
Minun pitää aina olla tekemässä jotain. Nuorena kävin koulun jälkeen piano- ja rumputunneilla, tulin iltakahdeksalta kotiin, tein läksyt ja sitten taas aamulla kouluun. Edelleen, jos on liikaa tyhjää, tuntuu, etten ole elossa. Tosin tykkäisin kyllä nukkua enemmän, mutta se on prioriteettilistan häntäpäässä.
Keikoilla täytyy heittäytyä ja pistää itsensä likoon. Ei saa ottaa itseään vakavasti, vaikka esitys on vedettävä tosissaan. Saatan valita eturivistä hyvän tyypin ja heittää vitsillä: ”Onpas herkulliset korvat, tekisi mieli vähän puraista!” Huumorin pitää olla luontevaa. Se ei saa olla opeteltua.
Nykyään kaikki halaavat toisiaan, mikä on tosi kiva juttu. Isäni ei halannut minua koskaan, ja on ihme, että olen oppinut sen taidon.
Hyvässä avioliitossa molemmilla on tilaa hengittää. Minulla ja Jontella on yhteinen päämäärä eli koti ja lapset, mutta molemmilla on vapaus ja oma elämä. Meille sopii, että mies on aina töissä ja nainen viipottaa keikoilla viikonloput. Jontte ei tiedä musiikkimaailmasta mitään, mikä on ihan hyvä. Olen seurustellut aiemmin muusikoiden kanssa, ja silloin musiikki oli läsnä aina. Nyt puhumme muista jutuista.
Elämässä tulee vastaan kaikenlaisia sydänsuruja, joten on mahtavaa, että minulla on iloinen, energinen ja kiltti mies, ei mikään hapannaama.
Lapset ovat suurimmat opettajani. Heidän saamisensa laittoi kaiken uusiksi ja rikastutti elämää ihan älyttömästi. Sain tytön 41-vuotiaana ja pojan 43-vuotiaana. En ollut aikaisemmin valmis äidiksi. Ura vei mennessään, matkustelin paljon, ja minulla oli eri tavalla rikas elämä. Aika meni nopeasti. Yhtäkkiä huomasin, että olen neljäkymmentä. Biologinen kello alkoi tikittää vahvasti. En osaa edes selittää sitä, mutta halusin ehdottomasti lapsen.
En voi silotella lasteni tietä, eikä se olisi varmaan hyväkään. Ihminen oppii parhaiten elämällä ja kokemalla asiat itse. Tietenkin annan lapsille ohjeita usein, ja he sanovatkin: ”Äiti kyllä mä tiedän.” Ja siihen vastaan: ”Kyllä mä tiedän, että sä tiedät, mutta tämä neuvominen kuuluu tähän äidin rooliin.”
Olen ymmärtänyt liikunnan merkityksen, kun olen seurannut vanhempieni vanhenemista. Pitää löytää oma laji, ja minulla se on vesijuoksu.
Kun äitini täytti 80, hän sanoi, ettei koe itseään yhtään vanhaksi. Hän oli juuri tullut sairaalan teho-osastolta kotiin. Se on oikea asenne.
Sen olen oppinut, etten ole oppinut mitään. Koko ajan tulee uusia juttuja. Jos luulee tietävänsä, miten maailma makaa, tulee heti uusi katsontakanta asiaan. Mikään ei ole pysyvää, ja vastauksia on monia.
Teksti Julia Thurén
Kuva Petri Mulari
