Apu

Mitä olen oppinut



Mitä olen oppinut

Kristiina Elstelä, 70, näyttelijä: "Minua on kehuttu liikaa. Olisi saanut olla enemmän kritiikkiä."
Teksti Apu-toimitus

Minulla oli ihan kummallinen lapsuus. Isä johti revyyteatteria ja tuli aina myöhään kotiin oman sisäänkäyntinsä kautta. Näin häntä oikeastaan vain jouluisin. Jätin vuotta ennen kirjoituksia koulun kesken ja lähdin turneelle isän kanssa. Halusin oppia tuntemaan hänet mutten lopulta oikein onnistunut. Sen opin häneltä, ettei teatterissa saa luulla mitään, täytyy tietää tai kysyä.

En koskaan pyrkinyt teatterikouluun. Kolme vuotta vanhempi siskoni Riitta pyrki kerran. Kun hän ei päässyt, ajattelin, etten minäkään voi päästä. Tiesin kuitenkin aina, että minusta tulee näyttelijä. Kun vain sain tekstin käteen, ajattelin, että tämän kautta voin kommunikoida maailman kanssa. Tunsin, että nyt ymmärrän ihmisiä ja ihmiset ymmärtävät minua.

Menin 21-vuotiaana naimisiin, oikeastaan äitini takia. Aavistin jo silloin, että mies oli väärä, mutta olin raskaana. Äiti ajatteli aina, mitä muut ihmiset sanovat. Erottuani päätin, että teen tästä lähtien aina päätökset itse, vaikka ihmiset ajattelisivat mitä.

Äidillä oli osuva ja lohduttava sananlasku joka tilanteeseen. Menin synnytyslaitokselle marraskuussa kesäkengissä. Kun tulin ulos, lumi oli satanut. Äiti sanoi: ”Lumi peittää onnellisten jäljet.”

Nukuin teini-ikään saakka siskon kanssa samassa huoneessa, sillä pelkäsin pimeää ja monia muita asioita. Kun Hanna syntyi, kaikki pelot hävisivät yhtäkkiä. Lapsen saaminen teki minusta rohkean. Äiti sanoikin: ”Laps tuo leivän tullessaan.”

Kun erosin miehestäni, lähdin tyttäreni kanssa Raumalle töihin teatteriin. Kuukausipalkkani oli 450 markkaa. Opin tulemaan vähällä toimeen. Teatterin talousjohtaja oli hirveän kiva. Jos lapsi sairastui, hän toi förskottina viiskymppisen, jolla sain lääkettä.

Minulla on ollut monia ystäviä. Joistakuista erkaantuu, toiset jäävät. Esimerkiksi Anna-Leena Mäki-Penttilästä tuli tärkeä ystävä. Jos läheinen arvostelee, se tarkoittaa vain, että hän välittää. Minua on kehuttu liikaa. Olisi saanut olla enemmän kritiikkiä.  

Toinen mieheni uskoi, ettei ole keneltäkään pois, jos rakastaa monta naista yhtä aikaa. Olin asiasta vähän eri mieltä. Avioliitto päättyi, kun hänelle syntyi toisen naisen kanssa lapsi. Kun lähdin kiikuttamaan eropaperia, hän sanoi: ”Mutta kun minä en halua erota.” Olin nähnyt, miten äitini oli kärsinyt hiljaa avioliitossaan, enkä halunnut tulla samanlaiseksi. En myöskään halunnut, että uusi lapsi jäisi ilman isää.

Suruun auttaa työ. Kun poikani Kasimir kuoli, päätin jatkaa Tanssii tähtien kanssa -kisassa, koska tiesin, että Kasi olisi halunnut niin. Hän oli aina innoissaan kaikessa mukana, ja meillä oli läheiset välit. Uskon, että hän on edelleen läsnä jotenkin. Vähän aikaa sitten olin kävelemässä rappusia ylös näkijäystäväni luo. Ihmettelin, kun en hengästynyt. Ystäväni sanoi, että Kasi auttoi minua työntämällä portaat ylös.

Luin lapsena syntymäpäiväkirjasta 10. tammikuuta kohdalta: ”Itse vastaa elon vaalis, korkealla olkoon maalis, tunto tyyni työsi saalis.” Se on hirveän hyvin sanottu. Ihminen vastaa itse siitä, miten hän elää ja tekee työnsä. Pitää tehdä kaikki mahdollisimman oikein, niin saa hyvän omantunnon.

Teksti Julia Thurén

Kuva Kirsi Tuura

Julkaistu: 30.8.2013