Jouduin itsenäistymään 6-vuotiaana, kun äitini menehtyi nuorimmaisen sisareni synnytykseen. Säälin isää ja aloin siivota ja tehdä ruokaa kotona. Vastuunkantoni alkoi silloin ja jatkuu yhä. Kannan vastuuta läheisistäni, Pentikin väestä, itsestäni ja elämästä ylipäätänsä.
Kun elämä oli lapsena hankalaa, kuvittelin kaikkea kivaa elämääni. Niihin leikkeihin otin naapurinlapsetkin mukaan. Samanlainen olen edelleen. Luon, keksin ja ideoin.
En mielelläni myönnä, että olisin kärsinyt äidin kaipuusta, mutta kai se on elämääni värittänyt. Äitinä oleminen ei ole ollut minulle itsestään selvää. Omille lapsilleni olin välillä etäinen, kun matkustin paljon ja olin usein poissa kotoa. Vasta lapsenlapsilleni olen oppinut olemaan pehmeämpi.
Unelma pitää rakentaa pala palalta. Pentik on ollut minun unelmani, mutta olen toteuttanut sen yhdessä mieheni Topin kanssa. Me kaksikaan emme sitä kokonaan rakentaneet, vaan siihen tarvittiin tiimi ihmisiä, jotka kaikki olivat luomassa menestystä.
Jossakin vaiheessa, kun minusta ja Pentikistä kirjoitettiin paljon juttuja lehdissä ja olin tavallaan julkisuuden henkilö, kuvittelin, että pitää käydä kaikissa juhlissa Helsingissä. Tunne oli valtava, kun ymmärsin, ettei tarvitse juosta virran mukana.
Kun on vaikeaa, pitää unohtaa itsensä eikä saa masentua. Kun yrityksellämme meni huonosti, pistimme Topin kanssa viitosvaihteen päälle. Hengissä pysyminen ja vastuu työpaikoista oli tärkeintä.
Käsillä tekeminen on ammattini, mutta samalla se hoivaa ja rauhoittaa minua. Kaikki käsillä tekeminen on hirveän terapeuttista. Kun minulla on ollut henkinen kuoppa, olen paennut keramiikkapajalle.
Äidin kuolemaa en aikoinaan osannut surra. Elämäni suurin suru oli, kun tyttäreni Raisan mies sairastui 1990-luvun alussa yllättäen ja kuoli nopeasti. Jäimme kaikki yhdessä pitämään huolta Raisan pienistä lapsista. Samaan aikaan yrityksellämmekin meni laman kourissa huonosti.
Teen paljon työ- ja lomamatkoja. Siitä lähtien kun oivalsin, että kotini on siellä missä minäkin, olen viihtynyt matkoilla hyvin. En ikävöi mitään enkä ketään. Tiedän, että rakkaimmillani on kaikki hyvin.
En ole harras kirkkouskovainen ihminen, mutta uskon hyvyyteen, rehellisyyteen ja nöyryyteen. Uskon myös, että ihmisen tulisi olla epäitsekäs ja säteillä hyvää ympärilleen.
Vanhenemista en ole ehtinyt huomata juuri lainkaan. Olen tavallaan niin henkinen olento, etten ole kokenut tarvetta työstää ikääntymistä. Teen edelleen töitä ja lähden työpaikalleni joka ikinen aamu. Uskon, että rakennan tulevaisuutta loppuun asti, jos vain käteni toimivat ja silmäni näkevät.
Olen kiitollinen kaikesta tässä elämässä. Ja tyytyväinen. Jouduin vuonna 1987 tyttäreni Raisan kanssa auto-onnettomuuteen Neitsytsaarilla. Auto oli tippumaisillaan rotkoon. Sillä hetkellä en tuntenut pelkoa enkä hätää, vaan sanoin itselleni: kiitos hyvästä elämästä. Tunne jäi elämään sisimpääni.
Teksti Minna Nevalainen
Kuva Johanna Myllymäki
