Millaisissa asioissa naapureita kehtaa vaivata? Ei heiltä saa elämän tarkoitusta käydä kyselemässä
Minulla on ollut elämässäni lähes poikkeuksetta hyviä naapureita. Ainoastaan yksi suutahti tupaantuliaisteni metelistä niin paljon, että jätti oveni taakse kappaleiksi revityn esikoisromaanini, kirjoittaa Anna-Leena Härkönen.
Keravalainen ystäväpariskunta voisi lopultakin muuttaa omakotitalosta Helsinkiin, kun lapset ovat lentäneet pesästä. Mutta he eivät muuta. Syy: heillä on niin mukavat naapurit.
Tuota voisi kutsua läheisriippuvuudeksi. Mutta toisaalta on mahtavaa, jos tuntee naapureita kohtaan noin syvää kiintymystä. Liian usein saa lukea juttuja riidoista, joissa puhuu hirvikivääri.
Minulla on ollut elämässäni lähes poikkeuksetta hyviä naapureita. Ainoastaan yksi suutahti tupaantuliaisteni metelistä niin paljon, että jätti oveni taakse kappaleiksi revityn esikoisromaanini. Viesti oli aika selvä.
”Nyt minulla on oma oreganopelto. Tunnen itseni kreetalaiseksi.”
Nykyiset seinänaapurini ovat mukavia. Toinen kysyi, saisiko hän istuttaa kukkia myös minun pienemmälle pihaosuudelleni. Annoin tietysti luvan, en itse viitsi möyriä mullassa.
– Mä voin myydä teille tän mun pienemmän pihan koska en tee sillä mitään, ilmoitin kerran naapurille.
– Ei se ole sinun vaan taloyhtiön, naapuri vastasi.
Toinen taas kasvatti pihallaan oreganoa ja se levisi sieltä myös minun puolelleni. Nyt minulla on oma oreganopelto. Tunnen itseni kreetalaiseksi, joka kerää luonnosta villiyrttejä.
”B-rapun täti kävi rollaattorilla C-rapun tädin luona saadakseen apua tukisukkahousujen pukemisessa.”
En tiedä, olenko itse hyvä naapuri. Kesällä kuuntelimme vieraitten kanssa pihalla maakuntalauluja. Onneksi suurin osa ihmisistä näytti olevan mökeillään tai jossain muualla. Yhtiökokouksiin en osallistu, koska saan niissä ADHD-kohtauksia. Paitsi kerran menin kokoukseen, kun suunniteltiin parveketupakoinnin kieltämistä. Olin jyrkästi vastaan.
Oululaiseen puutaloon muutti neljäkymmentäluvulla eräs karjalainen Ossi perheineen. Hän halusi tarjota uusille naapureilleen pihassa kahvit ja viihdytti heitä myös viulunsoitolla. Yksi vanhempi rouvashenkilö ei tilanteesta tykännyt.
– Hakekaa polliisi! hän kiljui ikkunasta. – Meijän pihhaan on tullu hullu!
Me jouduimme exän kanssa soittamaan kerran poliisille, koska viereisessä huoneistossa tapeltiin.
Poliisi tuli nopeasti. Riita loppui, mutta naapuri kosti parin viikon päästä ja soitti poliisit, koska exäni asunnossa soitettiin liian kovaa musiikkia. Näistä koston kierteistä voi tulla ikuisia.
Millaisissa asioissa naapureita muuten kehtaa vaivata? Ei heiltä saa elämän tarkoitusta käydä kyselemässä, mutta jos leivinjauhe on loppu, ovikelloa voi soittaa.
Ja kyllä kaupungissakin on yhteisöllisyyttä. Todistin hiljattain tilannetta, jossa B-rapun täti kävi rollaattorilla C-rapun tädin luona saadakseen apua tukisukkahousujen pukemisessa. Kaunista. ●
