Täytin viime vuonna neljäkymmentä enkä ole vieläkään oikein sisäistänyt lukua. Vuosien ajan kolmekymmentäseitsemän oli minulle ikä, jonka ohi en kyennyt näkemään. En kuvitellut millaista elämäni sitten olisi, enkä myöskään sitä mitä se ei olisi.

Kohta olen neljänkymmenenyhden ja useimpina päivinä se herättää minussa vain kauhunsekaista melankoliaa. Kun katson peiliin näen lähes viikoittain uusia uurteita milloin missäkin, tarvitsen aina vain enemmän hiljaisia päiviä ja hyvin nukuttuja öitä jaksaakseni ihan perusarjen, omat vanhemmat vanhenevat ja lapset kasvavat, ja tulevaisuus sisältää väistämättä asioita, joita en odota tai toivo.

Kaiken lisäksi ei mene päivääkään etteikö mielessäni kävisi ajatus: mihin vuodet menivät? Ja: haluan ne takaisin!

Ystäväni, joista useimmat ovat suurin piirtein saman ikäisiä, suhtautuvat vanhenemiseen hämmentävän rennosti, melkein riemuiten. On ihanaa olla tämän ikäinen, he sanovat, olo on niin paljon varmempi ja rauhallisempi, tuntuu että on enemmän aikaa ja energiaa keskittyä oleelliseen. Kuuntelen heitä ja minusta tuntuu kuin he puhuisivat jotain vierasta kieltä. Mihin oleelliseen? Suoraan sanottuna: minun on vaikea uskoa heitä. Itse tunnen koko kehossa vellovaa hämmennystä siitä, miten armottomasti aika kiitää ohi, ja samalla koen myös jääväni jostain ihmeellisestä oivalluksesta ulkopuolelle.

Miksi en saa kiinni tuosta kokemuksesta, jonka lähes kaikki ystäväni jakavat? Miksen voi vaan iloita eletystä, suurimmilta osin niin hyvästä ja turvallisesta elämästä? Silloin tällöin tunnen myös feminististä häpeää, koska eikö minun kaiken nuoruuden ihannoinnin keskellä pitäisi ylistää vanhemman naisen kehoa ja mieltä, ymmärtää oma upeuteni? Hämmennystäni lisää se, etten ole ihan varma mitä kaipaan, mitä lopulta haluan takaisin - mikä oikeastaan oli ennen paremmin? Olin nuorempi, mutta en varmasti onnellisempi.

Helteisinä iltoina katson neljättä kertaa amerikkalaista televisiosarjaa Girls - katson sen joka kesä. Istun kotimme hieman nuhjuisella sohvalla kahden tyttäreni nukkuessa kerrossängyssä omassa huoneessaan, ja imen television ruudulta itseeni nuorten naisten rakkautta, ystävyyttä ja juhlia, kaupungin öisiä katuja ja seksiä, joka on yhtä aikaa kiihkeää, noloa ja hauskaa, ja tunnen, miten sydämeni on räjähtää.

En haluaisi olla enää kaksikymmentä, enkä edes kolmenkymmenen, tuore ja kaikin tavoin herkillä oleva äiti, mutta silti. Useimmat vanhenemisestaan iloitsevat ystäväni ovat juuri heitä, joiden kanssa elin tuon Girls-sarjan aikakauden, ja joka kerta kun katson heitä minä tunnen sen kaiken, nuoruus ja meidän aamuyössä tanssivat kehomme ovat lihasmuistissani yhä, ja tajuan: minun osaltani yksi vaihe on ohi – ja tyttärilläni vasta edessä. Sitä on vaikea myöntää, mutta toisinaan olen heille vähän kateellinen, kaikille niille mahdollisuuksille, kaikelle vapaudelle. Tietenkin voin yhä tanssia yöt läpensä, matkustaa ja hullaantua – silti jokin on toisin. Mieleni ja kehoni tunnistaa lihasmuistiani paremmin mitä oikeasti jaksan ja haluan.

Tulee elokuu ja luen meksikolaisen Guadalupe Nettelin ystävyydestä ja vanhemmuudesta kertovan romaanin Still Born. Romaanin kertoja on kolmikymppinen, vapaaehtoisesti lapseton nainen, jonka paras ystävä Alina haaveilee äitiydestä. Raskaaksi tuleminen osoittautuu vaikeaksi, kuten usein käy, mutta lopulta ystävän toive toteutuu. Raskauden loppuvaiheessa ilmenee komplikaatioita, jotka määrittelevät molempien naisten käsityksen siitä mitä äidiksi tuleminen tarkoittaa, miten pienestä kaikki onkaan kiinni, koko elämä.

Nettel kirjoittaa pelkistetysti ja hallitusti, ja onnistuu lataamaan tyynen pinnan alle hurjaa syvyyttä, joka tuntuu rinnan alla ja vatsassa, muistuttaa minua Annie Ernaux’sta ja Elena Ferrantesta. Alinan vastasyntyneen lapsen tulevaisuuden ollessa hyvin epävarma, lähes mahdoton, lääkäri kehoittaa häntä keskittymään, no, oleelliseen. Jokainen päivä voi olla viimeinen. We don’t know anything. Enjoy it all as much as you can. Ajatus ei ole uusi, mutta tällä kertaa se osuu poikkeuksellisen vahvasti.

Ehkä kyse ei olekaan siitä, että haluaisin palata taaksepäin, vaan siitä, että haluaisin edes hetkeksi pysäyttää ajan ihan kokonaan – aivan kuin käsillä olisi viimeinen oikeasti hyvä hetki. Kuten sanoin, kauhunsekaista melankoliaa.