Yli kolme miljoonaa suomalaista katsoi viime itsenäisyyspäivänä televisiosta Linnan juhlia. Yli kolme miljoonaa! Kättelyä, kahvin juontia, haastatteluja ja tanssia.
Toiseksi suosituin televisio-ohjelma viime vuonna oli toukokuinen jääkiekon MM-finaali, jossa Suomi kohtasi Kanadan. Sitä jännitti kaksi ja puoli miljoonaa katsojaa.
Ohjelmilla on paljon yhteistä. Molemmat ovat live-televisiota parhaimmillaan: ne tapahtuvat tässä ja nyt. Ne ovat poikkeamia tv-arjessa, erityisiä mediatapauksia, vaikka ne toistuvat vuosittain (tai no, ainakin joku Suomen ratkaisupeli) ja vaikka niiden rakenne pysyy samana. Niistä kohistaan muissa medioissa ennen ja jälkeen.
Ne ovat yhteisöllisiä rituaaleja ja siksi enemmän kuin ohjelma-aikansa. Molempia katsovat ”kaikki”. Osallistumme tunteeseen. Vaikka veteraanien sisääntulo Mariankadulta ei toisi palaa kurkkuun, katsomalla kuulumme joukkoon. Lätkäfinaalin katsojalle lopputulosta tärkeämpiä ovat odotus, jännitys ja suuret tunteet.
Yhteisöjen rakentaminen on tiedonvälityksen ohella median perinteinen tehtävä, mutta nykyään, kun uutisia kulutetaan yhä enemmän muilla välineillä, televisiosta on tullut pienten tai suurten tunnespektaakkelien näyttämö. Tunteet vievät meidät television äärelle ja saavat meidät hetkittäin luulemaan, että elämme yhtenäiskulttuurissa.
Mutta miten käy demokratialle, jos meitä yhdistää vain tunne? Yhteiskunnan tärkeät kysymykset tai vallankäyttäjien tarkkailu eivät tarjoa yhteistä liikutusta. Jääkö kaikki muu spektaakkelien alle?
Oli aika, jolloin TV1:n iltauutiset olivat kansakunnan yhteinen iltahartaus. Kodeissa hiljennyttiin kuulemaan Heikki Kahilan tai Arvi Lindin lukemat uutiset, joiden kautta maailma tuli olohuoneisiin. MTV:n Kymmenen uutiset käynnisti television uutiskilpailun vuonna 1981 mutta vahvisti itse rituaalia.
Vaikka Ylen iltauutisilla ja Matti Röngällä kollegoineen on edelleen iso, jopa miljoonayleisö, heistä ei tule arvilindin kaltaisia koko kansan tv-kasvoja. Televisiouutiset ovat menneen maailman rituaali. Puoli yhdeksän uutisten katsojien keski-ikä on 65 vuotta, Kymmenen uutisten yleisön hieman alempi mutta silti 58 vuotta. Vain noin joka kymmenes Ylen tv-uutisten katsoja on alle 45-vuotias.
Mielikuvaan miljoonasta kuusikymppisestä katsomassa iltauutisia ja muuta ajankohtaisohjelmaa tiivistyy kysymys kansallisen julkisuuden tulevaisuudesta. Mitä sille tapahtuu, kun alle 45-vuotiaat valitsevat toisin eivätkä enää osallistu rituaaliin? Kenelle pääministeri pitää puheensa? Kehen poliitikot kurottautuvat ruudusta ja kenelle asiantuntijat tarjoilevat analyysinsä? Missä kansakunnan asiat käsitellään?
Kun puhumme demokratiasta ja tiedonvälityksestä, oletamme kansalaisten yhteisen tilan, jossa välitetään tietoa, nostetaan esille yhteiskunnan tärkeitä kysymyksiä, keskustellaan, törmäytetään erilaisia näkemyksiä ja tarkkaillaan vallankäyttäjien tekemisiä.
Olettamus on itsestään selvä, koska demokratia ja julkisuus sellaisena kuin ne tunnemme ovat sidoksissa kansallisvaltion historiaan. Suomi kansakuntana, jonka jäsenet jollain tapaa mieltävät ja olettavat olevansa yhteisö, nojaa kansalliseen julkisuuteen. Sen perinteisiä tuottajia ja ylläpitäjiä ovat olleet koulun ohella erilaiset kulttuuri-instituutiot: kirjallisuus, teatteri ja elokuva sekä ennen muuta sanoma- ja aikakauslehdistö, radio sekä televisio.
Kansallinen julkisuus on paitsi sisältöjä myös muotoa – rituaaleja. Keskeisempää kuin se, mitä luetaan, kuunnellaan tai katsotaan, on se, että luetaan, kuunnellaan ja katsotaan.
Historioitsijat Eric Hobsbawmista Tony Judtiin kuvaavat maailmansotien väliset ja toisen maailmansodan jälkeiset vuosikymmenet paitsi kansallisvaltioiden myös joukkoviestinnän kulta-ajaksi. 1900-luvulla broadcasting-teknologia, radio ja myöhemmin televisio, tarjosi Euroopan valtioille ennennäkemättömät mahdollisuudet kulttuuriseen ja poliittiseen yhtenäisyyteen. Yksi signaali ulottui kaikkiin koteihin.
Tuo joukkoviestimen valta ja voima tiivistyy mielikuviin television varhaisvaiheesta, jota brittitutkija John Ellis on nimittänyt niukkuuden televisioksi. Suomessa elettiin 1960-luvulta alkaen yhden tai kahden valtakunnallisen kanavan aikaa. Ohjelmaa lähetettiin 1980-luvun puoliväliin saakka vain runsaat 10 tuntia vuorokaudessa.
Esimerkiksi tammikuinen lauantai-ilta vuonna 1970 tarjosi ykköskanavalla MTV:n perhesarjan Naapurilähiö, venäläisen kansantanssiryhmän esityksiä Messuhallissa, BBC:n jännityssarjan ja iltauutisten jälkeen MTV:n televisioteatteria: Jean-Paul Sartren Kunniallinen portto.
Myöhäisillassa MTV esitti Marilyn Monroe -elokuvan Rytmiä veressä (1954). Osassa maata näkyvällä kakkoskanavalla oli tarjolla dokumenttielokuva matkasta Etelä-Arabian aavikoille sekä analyysi Suomen paikasta YK:n kansantulotilastossa. Puoli tuntia folkmusiikkia huipensi illan.
Niukkuuden televisio lupasi paljon mutta tarjosi vähän ja säädellen. Se ohjelmoi kansakunnalle päivä- ja viikkorytmin, standardisoi arkielämän, modernisoi, kaupungisti ja integroi. Televisiolla oli merkitystä. Se tuotti kansakunnan yhteisen yksityiselämän ja tarjosi sosiaalisen liiman. Samalla se määritteli, mistä keskusteltiin ja miten. Sosiologi Matti Kortteisen sanoin lähiöelämä oli työn ja telkkarin vuorottelua.
1980-luvulta lähtien vallinnut saatavuuden aikakausi merkitsi toisenlaista televisiota, joka tuotti yhteisyyden asemasta eroja. Katsojat koulutettiin kuluttajiksi, joille oman ohjelman valinta oli osa identiteettityötä. Olen mitä valitsen katsoa. Televisionkatselu ei enää ensisijaisesti tarkoittanut yhteisöllisyyteen osallistumista vaan erityisyyden osoittamista.
Suomessa tämä muutos toki tapahtui maltilliseen tahtiin. Vuonna 1986 Kolmoskanava alkoi näkyä Etelä-Suomessa, ja lisäksi oli tarjolla kaapeli- ja maksukanavia.
Viestinnän tutkija Heikki Hellman kuvaili Uustelevision aika? -kirjassaan uuden tilanteen mahdollistamaa ”viihdeslalomia”: Kukaan ei enää kykene estämään laskettelua kanavalta toiselle, kun kaukosäädin ja videot ovat lisäksi tehneet rusinoiden poimimisen entistä helpommaksi.
Tavallisena torstaina kanavapujottelija saattoi valita viihderinteen Bill Cosby showsta rikossarjojen, Kolmosvisan, Hardwick-talkshown tai L.A. Law’n kautta myöhäisillan poliisisarjaan tai asiaputken uutisista presidentinvaalitentin, kotimaankatsauksen, luontodokumentin, kuvataideohjelman ja ajankohtaisohjelman kautta uutisiin.
Vuonna 2000 Ellis kirjoitti yltäkylläisyyden aikakaudesta television utopiana omasta tulevaisuudestaan.
Jo tuolloin, samalla kun valtaosa yleisöistä Suomessa vielä harjoitteli valitsemista, televisioyhtiöt visioivat analogisen television loppua. Kun digitelevisiolähetykset aloitettiin vuonna 2001, niiden silmissä ei siintänyt vain siirtyminen tematisoituihin, erilaistuneisiin ja maksullisiin digikanaviin vaan kanavarakenteen loppu ja digitelevision lupaama personoitu ohjelmavalikko.
Samaa kieltä mediayhtiöt puhuvat edelleen. Yle kertoi syksyllä 2014 aikovansa viiden–kuuden vuoden kuluessa supistaa kanavamääränsä viidestä kahteen. Niin Yle kuin muutkin mediayhtiöt haluavat irti kiinteistä kustannuksista ja suunnittelevat broadcast-kanavien tilalle ketteriä verkkoon kuratoituja kokonaisuuksia. Teeman ja Femin yhdistäminen samaan kanavapaikkaan on tästä esimakua. Kanavia viedään edellä, vaikka väkisin, ja toivotaan yleisöjen seuraavan perässä. Yle Areenaan lanseerattiin viime vuonna sekä huumorikanava että Suomi 100 -kanava.
Ihmisten mediakäyttö ei aina noudata mediayhtiöiden toiveita ja ennustuksia. Televisio on kokenut 2000-luvulla kulttuurisen nousun. HBO:n, Netflixin ja Amazon Primen kaltaisten suoratoistopalvelujen kautta katsottavat sarjat ovat muuttuneet valistuneiden valintojen, syvällisen harrastamisen, hedonistisen ahmimisen ja kulttuurisen erottautumisen välineiksi. Mutta arkinen bulkkitelevisio ei suinkaan ole kuollut: katselun kokonaismäärä kertoo, että televisio on edelleen monelle myös huonekalu, kodinkone, joka laitetaan päälle kun tullaan kotiin. Iltapäivälehtiin, aikakauslehtiin ja somekeskusteluihin valuva katselu on edelleen sidoksissa halpaan tv-bulkkiin, kilpailuihin, tosi-tv-ohjelmiin ja realitytähtiin.
Itse asiassa televisiota katsotaan Suomessa enemmän kuin koskaan. Tai no, ehkä muutamia minuutteja vähemmän kuin edellisvuonna, mutta yhtä kaikki vuonna 2015 keskimäärin minuuttia vaille kolme tuntia vuorokaudessa. Se on yli tunnin enemmän kuin 1990-luvun alussa ja kirkkaasti eniten Pohjoismaissa.
Samalla kun alle 45-vuotiaiden mediakäyttö hajaantuu ja personoituu, niukkuuden television aikakaudella kasvaneet pitävät kiinni mediatavoistaan ja muodostavat tämän päivän massayleisön.
Massatelevisio onkin ilmiönä kuollut vain alle 45-vuotiaiden osalta. Iäkkäämpien yleisö on uskollisempi kuin koskaan. Yli 65-vuotiaat katsovat televisiota keskimäärin 4 tuntia 40 minuuttia vuorokaudessa, kun 9–24-vuotiaat vain katsovat sitä vain 57 minuuttia.
Perinteisten televisiokanavien verkkopalveluiden, siis Areenan, Katsomon ja Ruudun, osuus katseluista oli vielä 2015 vain kolme prosenttia.
Älypuhelin on lähes jokaisella, mutta Suomessa on edelleen 4,6 miljoonaa tv-vastaanotinta, ja tietokoneelta, tabletilta tai älypuhelimen kautta katsotut minuutit edelleen vähäisiä. Yli 45-vuotiaat katsovat 94-prosenttisesti kaiken tv-vastaanottimen kautta, 9–44-vuotiaatkin 59-prosenttisesti.
Television leirinuotiorooli ei olekaan hiipunut, vaan korostunut. Samalla kun yleisöt pirstaloituvat, juuri televisiolla on vielä ote massa- tai ainakin miljoonayleisöön ja sitä kanavat tavoittelevat livetunnelmalla ja estradiviihteellä. 1,7 miljoonaa suomalaista katsoi Putouksen uuden tuotantokauden ensimmäistä jaksoa. Viikonlopun musiikkiviihde The Voice of Finlandista SuomiLOVE:en kerää tasaisesti liki miljoonan katsojan yleisöjä ja kertoo televisionkatselun painottumisesta yhä selvemmin tunnespektaakkeleihin osallistumiseen.
Estradiviihteessä me katsojat olemme yleisöjen yleisöjä: liveyleisöt, artistit, kilpailijat ja tuomarit reagoivat ja me heidän mukanaan.
Ihastumme, liikutumme, nauramme, nolostumme ja haltioidumme. Yhteisöllisyyden kokemus on hetkellisesti mahdollinen ja tunne-elämykset taattuja.
Totuudesta ja tiedosta käytävien kamppailujen ja politisoituvan uutismedian aikana juuri tapahtumatelevision ja muun viihteen merkitys yhteisöllisen liiman tuottajana kasvaa entisestään. Ja onko siinä mitään uutta? Eikö yhteisöjä, identiteettejä ja kuulumista ole aina tuotettu juuri fiktion, draaman ja viihteen eikä uutisten ja ajankohtaisohjelmien kautta?
Kansallisen julkisuuden historiallisena tehtävänä on ollut tuottaa yhteiskunnan eri ryhmiä yhteen sitovia kokemuksia ja elämyksiä. Niistä, ei syntyperästä, on kansakunnat tehty, Linnanjuhlista ja Salkkareista. Julkisuuteen osallistumista voidaan kuvata kulttuuriseksi kansalaisuudeksi, joka historiallisesti on tukenut poliittista kansalaisuutta.
Mutta missä ja miten keskustellaan yhteiskunnan tärkeistä kysymyksistä aikana, jolloin yleisöt pirstaloituvat, kaupallinen media keskittyy pelkkään viihteeseen ja kansalaisyhteiskunnan rakentaminen on Ylen kontolla? Missä keskustellaan ongelmista, ratkaisuvaihtoehdoista ja miten niille haetaan kansalaisten tukea ja hyväksyntää? Riittääkö vaalikone neljän vuoden välein kansakunnan agendan käsittelyyn? Tai A2-illat, joilla Yle yrittää ja usein onnistuukin massayleisöt luomaan? Ovatko digiaikaan pitkään liitetyt toiveet kansalaisia osallistavasta vuorovaikutuksesta vain harvojen ja omistautuneiden harrastus?
Onko tyytyminen siihen, että julkinen keskustelu on pirstaloitunut sosiaaliseen mediaan tai Suomi24-sivuston ketjuihin? Realisoituuko 2020-luvun kansallinen julkisuus algoritmin tuottamana aiempien valintojen ja digitaalisten jälkien summana tai personoituna valintana seurata hashtagia #suomi?
Tunne ja järkeily eivät tietenkään sulje toisiaan pois, ja draama ja viihde ovat vuosikymmeniä muokanneet käsityksiämme itsestämme ja maailmasta ympärillämme. Hollantilainen mediatutkija Liesbet van Zoonen esitti teoksessaan Entertaining the Citizen. When Politics and Popular Culture Converge ajatuksen, joka vielä vuonna 2005 tuntui provokaatiolta: medioituneen politiikan aikakaudella politiikkaan osallistumisen perusmuodoksi tulisi ajatella kansalaisuuden sijaan fanius, ja ”affektiivinen älykkyys” tulisi tunnistaa keskeiseksi demokratian resurssiksi.
Poliittiset puolueet toimivat yhä enemmän tuolla logiikalla: ne toki lähettävät edustajiaan televisiokeskusteluihin, mutta panostavat suoraan viestintään potentiaalisten äänestäjien kanssa. Ville Niinistö twiittaa kritiikkiä hallitukselle, Timo Soini puhuu blogissaan Jumalasta ja lihansyönnistä ja Halla-aho villitsee laumaansa Hommaforumilla.
Meemit, sloganit ja spinnaus ovat välineitä julkisuuskamppailussa, jota hallitsee ajatus, että nokkelin, viihdyttävin ja ilkein voittaa. Niin ministeriöiden kuin puolueiden viestintäsuunnitelmissa televisiojournalismia sysitään lehdistötilaisuuksien ja tuumaustuntien välittäjäksi.
Johtavat poliitikot, kuten pääministeri Juha Sipilä tai ulkoministeri Timo Soini, välttävät viimeiseen asti televisiokeskusteluja ja erilaisten näkemysten kohtaamista. Samalla he myötävaikuttavat demokraattisen julkisuuden murenemiseen.
Estradiviihde, yhteislaulu ja kohtaaminen tapahtumatelevision äärellä tuottavat hetkellisiä yhteisöjä ja pitävät kanavia auki. Ne palvelevat kansallista julkisuutta, mutta tuottavat kansakuntaisuutta vain tunneyhteisönä. Osallistu, jännitä, naura ja laula, niin kuulut joukkoon.
Erimielisyys ja kriittiset kysymykset eivät kuitenkaan tähän asetelmaan mahdu. Halu keskustella siitä, mitä lauletaan ja tunnetaan ja miksi, pilaa tunnelman.
Tämä on todellinen ongelma demokratialle, jossa olennaista on erilaisten näkemysten esiin tuominen ja erimielisyyksien käsittely ja sovittelu.
Kun hallitus saa sote-sovun aikaiseksi, kansalaisia ei kaivata kysymään, miksi sen enempää kaikkien terveys- ja sosiaalipalvelujen yhtiöittäminen kuin maakuntauudistuskaan eivät olleet vaaleissa esillä. Kansalaisilla on mahdollisuus joko taputtaa tai protestoida. Aito keskustelu ei ole vaihtoehto.
Tunneyhteisön kieli ei mahdollista puhetta politiikan tavoitteista, neuvottelua keinoista ja arviointia seurauksista. Siksi se on riittämätön demokratian tarpeisiin.
Amerikkalainen kulttuurintutkija Lauren Berlant on Reaganin ajan yhdysvaltalaista populaarikulttuuria tutkiessaan todennut, että jos poliittisia ongelmia voidaan julkisuudessa muotoilla vain trauma- ja loukkauspuheena, kansalaisuus ”lapsellistuu” ja julkisuus täyttyy erilaisista uhrikansalaisista. Berlant esitti analyysinsä 20 vuotta sitten, mutta se on tunnistettava myös tämän päivän suomalaisessa mediassa. Räikeimmillään näemme pääministerin täynnä tunnetta kertomassa, kuinka kritiikki osui hänen syviin tunteisiinsa.
Tunneyhteisöihin nojaava kansallinen julkisuus, kasvava epäluottamus mediaan tiedonvälittäjänä sekä eri tutkimusten mukaan hiipuva luottamus edustukselliseen demokraattiseen järjestelmään yhteiskunnallisten ongelmien ratkaisijana on erittäin vaarallinen yhtälö.
Osallisuus ja pätevyys kansalaisena ovat enemmän kuin kuuluminen tunneyhteisöön tai äänestysinnon kasvattaminen. Jos kansalaiset eivät koe voivansa vaikuttaa poliittisiin ratkaisuihin, heidän tehtäväkseen jää vain ottaa kantaa poliittisen järjestelmän oikeutukseen – äänestääkö vai ei.
Politiikka itsessään jää tällöin erilaisille eliiteille ja asiantuntijoille. Ja vaikka iltauutisten katsojaluvut ovat pudonneet menneisyydestä, poliitikot tietävät hyvin, että tv-vastaanotinten äärellä istuu edelleen vaurain ja äänestysaktiivisin osa suomalaisista. ■
