Image

Mitä jäbät duunaa? Eli Jare ja VilleGalle vieraskiertueella



Mitä jäbät duunaa? Eli Jare ja VilleGalle vieraskiertueella

Tervetuloa Jaren ja VilleGallen vieraskiertueelle. Se vie tavallisten urheilusta innostuneiden nuorten miesten maailmaan. Mitä jäbät duunaa?
Teksti Oskari Onninen
Kuvat Jussi Särkilahti

Vuonna 1987 Suomessa syntyi 60 069 lasta. Heistä tuli ikäluokka, joka koki ala-asteella Spice Girls huuman ja fanitti Teemu Selännettä ja Jari Litmasta. Yläasteella he näkivät lentokoneiskut WTC-torneihin ja löysivät ensimmäisenä ikäluokkana rippilahjakuoristaan euroja. He ovat ehkä liian nuoria muistaakseen laman, mutta he ovat kokeneet sen. Jos tilastoihin voi luottaa, se painaa heidän hartioillaan. Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen viime heinäkuussa julkistettu tutkimus piirsi vuonna 1987 syntyneistä synkän kuvan. Joka viides oli syönyt psyykenlääkkeitä tai ollut psykiatrisessa erikoissairaanhoidossa, samalta määrältä puuttui peruskoulun jälkeinen koulutus. Joka neljännellä oli merkintä rikos tai poliisirekisterissä. Silti koko ikäluokka muistaa varmasti sen, kun kaikki kääntyi. Toukokuussa 1995 Suomesta tuli voittaja-Suomi maalein 4–1.

Jare Brand, 26, ja Ville Galle, 26, astuvat valkeasta pakettiautosta routaiselle parkkipaikalle. 

”Vittu pitäis olla punainen matto, kun nää goldit menee ihan saveen”, Ville Galle – taiteilijanimeltä VilleGalle – puuskahtaa astellessaan jäänsekaisessa kevätloskassa.

Goldit ovat VilleGallen uudet kengät, kultaiset Adidas-tossut.

”Otin vähän keikkaswäggerii.”

1800-luvun lopun rakennukseen entisöity ja vuonna 2007 avattu Verkatehtaan kulttuuri- ja kongressikeskus on Hämeenlinnan uuden vuosituhannen suuri projekti. Sellainen, joihin käytettävistä rahasummista maakuntakaupungeissa ensin riidellään, mutta joista ollaan myöhemmin yhdessä ylpeitä. Niin myös Hämeenlinnassa.

Punatiilisen julkisivun verhoamassa rakennuksessa avautuu korkea aula, jota kiertävät kirsikkapuunoranssit seinät. Aulan tv-ruuduista loistaa violetin liukuvärin päällä yksitoikkoinen lista Vanaja-salin tulevasta ohjelmasta: Kersantti Karoliina, Kersantti Karoliina, Kersantti Karoliina. Tänään kulttuurikeskuksen musikaaliputki katkeaa hetkeksi. Puoli yhdeksältä lavalle nousee Jaren ja VilleGallen JVG. Ikärajattomalle alkuillan keikalle on myyty lippuja sen verran, että 700-paikkainen sali tullee puolilleen.

Backstage on jäähallimaisine muovimattoineen pikemminkin pukuhuone kuin rockpyhättöjen tussattu luola. Tiskipöydällä naksuu Moccamaster ja höyryää vuoka kasviskiusausta. Jare juo maitoa ja VilleGalle Mountain Dew’tä, sillä yöstä on tulossa pitkä. Hämeenlinnasta bändin kuski ja dj Antti ”Kopa” Kosonen ajaa räppärit myöhäisillan yökerhokeikalle Mikkeliin.

”Paljon tästä ajaa Mikkeliin?”, Jare kysyy.

”Kaks ja puol tuntia, ehkä”, Kopa vastaa.

”Sama kun Nykistä lentää Miamiin!”, VilleGalle jatkaa.

Kaksikosta VilleGalle on se, jonka puheen on turha odottaa hiljenevän. Nojatuolissa rötköttävä Jare on rauhallisempi, nyt hän selaa iPhoneaan ja alkaa luetella lätkätuloksia: ”Kärpät–HPK, 1–0, Tappara–Pelicans, 0–0, Lukko–Blues, 3–1.”

”Vittu!” VilleGalle ähkäisee. Kun molemmat helsinkiläisjoukkueet ovat ulkona pudotuspeleistä, on kannatettava Bluesia. Se on pääkaupunkiseudun joukkue, mutta lisäksi siinä pelaa Siim Liivik.

On maanantai 16. toukokuuta 2011. Kansanjuhlan päivä. Helsingin Kauppatorille pystytetyllä lavalla hyppivät 6–1:stä ja vähän muustakin humaltuneet kiekkoleijonat.

Poika on saunonut koko edellisen yön Bratislavassa, Pasi Nurminen heittänyt lentokentän punamatolla oman ilmaveivinsä ja Timo Jutila saanut nilkkatulehduksensa. Satatuhatta suomalaista laulaa mukana, kun lavalle nousee kaksi 23-vuotiasta helsinkiläisjätkää mustissa huppareissaan ja aurinkolaseissaan:  Mä oon öissä töissä, en missään myymälöissä / Vähän jäissä, pienissä häissä.

Vuosi 2011 oli Jaren ja VilleGallen hullu vuosi. Kevättä ei voi kuvata ilman lätkätermejä: Momentum oli kohdillaan, ja kaikki mahdolliset kiekot pomppivat suoraan JVG:n lapaan.

Edellisenä syksynä ilmestynyt Epoo-kappale oli YouTube-hitti. Helmikuussa julkaistu konsolipelibiisi Nelisilmä nousi YleX:n tehosoittoon. 18. huhtikuuta HIFK voitti SM-liigan mestaruuden ensimmäistä kertaa 13 vuoteen. Samana päivänä ilmestyi JVG:n Häissä-single, jolla vieraili Siim ”Märkä-Simo” Liivik, HIFK:n voimahyökkääjä. Pari viikkoa myöhemmin Mustaa kultaa -debyyttialbumi nousi suoraan listaykköseksi. Kaksi viikkoa tästä Ruotsi kaivoi kuusi kiekkoa maalistaan, Mertaranta huusi, kansa rynni ensin suihkulähteisiin ja seuraavana päivänä torille.

”Sehän oli voittobiisi ennen kuin oltiin voitettu. Sit se vaan natsas. Jengi venas et noin kävis, ja sit naps”, VilleGalle sanoo ja napsauttaa sormiaan.

Ennen kevään 2011 mestaruusjuhlia JVG tunnettiin jo kiekkopiireissä, mutta kun koko kansa lähti piiriin, se otti omakseen granlundien ja mikkokoivujen lisäksi JVG:n. Häissä-kappaleesta tuli aikansa Den glider in ja Sankarit – sillä erotuksella, että nyt voittokappaletta ei tehnyt ulkopuolinen, vaan se tuli voittajien maailman sisältä.

JVG:n kappaleet kertoivat realistisesti elämästä pleikkarin, pukukopin ja bileiden välisessä kolmiossa. Kuka tahansa urheilusta yhtään kiinnostunut nuori poika pystyi samastumaan, koska todennäköisesti hän pelasi joukkueessa. Vuonna 2013 julkistetun nuorten vapaa-aikatutkimuksen mukaan niistä 10–14-vuotiaista, jotka ylipäätään ilmoittivat harrastavansa liikuntaa, 39 prosenttia pelasi joko jalkapalloa, salibandya tai jääkiekkoa. 15–19-vuotiaissakin luku oli vielä 18 prosenttia. Halleilla vietetyt vuodet opettavat teinipojat hengaamaan porukoissa, kestämään kuittailua ja valmentajalta saatavaa palautetta. Treenejä on paljon ja kaikki tehdään yhdessä.

”Sporttijengi on sosiaalinen koulu, jonka sä käyt. Siellä on pakko ottaa savee ja skeidaa vastaan”, Jare sanoo.

Olemisen tavat on opittu pukukopissa. Ne pysyvät, vaikka kiekkoura päättyisi. 

Syy miksi Jare ja VilleGalle räppäävät urheilusta on se ilmeisin: molemmat ovat urheilleet aina.

Insinööriperheessä Helsingin Roihuvuoressa kasvanut Jare pelasi teinivuotensa jalkapalloa Puotinkylän Valtissa ja sen jälkeen jenkkifutista Helsinki Wolverinesissä. Sihteeriäidin ja taksikuski-isän Oulunkylässä kasvattama VilleGalle kiekkoili Jokereissa A-junioreiden SM-sarjaan asti ja vaihtoi sitten kaukalopalloon. Jokeri-vuosinaan hän ystävystyi esimerkiksi vuotta nuoremman Liivikin kanssa, joka pelasi HIFK:ssa.

VilleGallella oli toinenkin joukkue: hiphop. Kaveriporukassa oli fanitettu Wu-Tang Clania aina. Yläasteella Pukinmäessä VilleGallen rinnakkaisluokalla ollut Jon Korhonen eli Juno otti räpin vielä vakavammin: kirjoitti riimejä, joilla halusi itselleen uran.

Kun Juno alkoi saada keikkoja, hän pyysi yllättäen VilleGallea keikkatuplaajakseen. VilleGalle kirjoitti koko ajan itsekin riimejä, kävi niitä Junon kanssa läpi, muttei uskaltautunut julkaisemaan mitään. Kiertäminen Junon kanssa riitti. Samalla tuli tutuksi Helsingin räppiskene.

”Kun alettiin tekeen tätä, oli helppoo, kun mulla oli ne linkit. Mä tiesin, kuka teki hittibiittejä ja kellä oli hyvät kertsit”, hän sanoo.

Kerran kotibileissä VilleGalle törmäsi Pohjois-Haagan urheilulukiota käyneeseen Jareen. Kävi ilmi, että he olivat saman kaveripiirin eri laidoilta: moni Jaren koulukavereista oli VilleGallen lätkäkavereita. Jare oli kuunnellut avaimet ja fintelligensit, muttei ikinä ollut ajatellutkaan räppäävänsä itse. Kerran VilleGallen luona hän innostui kokeilemaan.

”Sit lähti vaan jostain tollasest juhannussaunassa vedetyistä freestyleräpeist, jonka jälkeen olin, et hei, tää on siistii”, Jare sanoo.

VilleGallesta Jaren freestylessa kyse oli suuremmasta.

”Jare on se jäbä, joka räppäs ekan kerran jossain mun himassa ja osu biittiin. Se on paljon tiäks, et kun ekan kerran räppää mikkiin, niin osuu biittiin”, hän jatkaa.

Kesällä 2009 kaksikko teki kavereilleen juhannusvitsiksi kappaleen Koutsi soittaa. Kännykällä kuvattu video löytyy yhä YouTubesta, jossa se on katsottu yli 200 000 kertaa. Videolla Koutsi eli Jare soittaa VilleGallelle, joka heittää raksan neonliivit olkansa yli ja lähtee allekirjoittamaan sopimuksen AC Allianssin kanssa. Viisi vuotta myöhemmin kappale kuulostaa yhä tutulta. 

Illal ois matsi, mut hei meillähän on ikuinen tatsi / Fuck, koutsi soittaa: ”pojat tänää ois sitte pakko voittaa”.

Se oli JVG:n alkupiste ja ”vitun pahaa kamaa”.

Huominen on huomenna -kappaleesta tehty alkunauha päättyy ja Jare ja VilleGalle loikkivat lavalle. Jengi ku jengi -biisin intron soidessa eturivissä on ilmassa enemmän älypuhelimia kuin tyhjiä käsiä. Enää JVG:llä ei ole valtaa päättää, mitä heistä YouTubeen menee. Tai jos olisi, heillä ei olisi samaa yleisöä kuin nyt.

Hämeenlinnassa sitä vain on vähänlaisesti ja sekin eturiviä lukuun ottamatta vaisua. Yläasteikäinen kauluspaitapoika on silminnähden ensitreffeillä. Perheet ovat tuoneet snapback-päisiä pikkupoikia katsomaan keikkaa. Isät heiluttelevat lastensa käsiä ilmassa.

Nopeasti selviää, että meno ei ole sitä, mitä Jare ja VilleGalle toivoisivat. Kun yleisön pitäisi huutaa mukana, vain eturivi tottelee. Mukana lauletaan suurimmat hitit, ei juuri muuta. Encoreita JVG ei harrasta, VilleGallen mukaan ne ovat ”maailman laimein keissi.” Possebiisi Mist sä tuut jää soimaan nauhalta, kun hän ja Jare marssivat takaisin pukuhuoneeseen. 

”Se oli duunivoitto”, VilleGalle puuskahtaa.

Toinen puoli Hämeenlinnan duuneista on jäljellä. Sitä varten Jare ja VilleGalle ovat kirjoittaneet keikkaa odotellessaan sinisiin fanikortteihin nimmareita liukuhihnatyönä. Securitas-mies kailottaa nelisenkymmentä innokasta nimmarijonoon aulaan.

Jonon perälle jäävät ne, jotka tietävät, ettei nyt kannata kiirehtiä. Tuusulalaiset 16-vuotiaat Raisa Hakkarainen ja Juliana Laukkanen ovat nähneet JVG:n yli 80 kertaa livenä. Viimeksi he kiersivät Lapissa ikärajattomilla keikoilla viikon JVG:n perässä, yöpyivät hotelleissa ja olivat Helsinki–Vantaalla odottamassa idoleitaan takaisin.

”Mä mietin usein, paljon tähän on mennyt rahaa”, Juliana sanoo ja pyörittelee kielikorua huulissaan tavalla, joka kertoo lävistyksen olevan tuore. 

Jonon perällä niin ikään odottava Ona on Tampereelta, Viljami Helsingistä. He ovat tutustuneet Raisaan ja Julianaan Instagramissa. Instagram on myös syy, miksi Jaren ja VilleGallen luo jonotetaan. Käytännössä kaikki haluavat nimmarin lisäksi yhteiskuvan, joko molempien kanssa tai erikseen. Onnekkain on se teinityttö, jonka puhelimen Jare otti kesken keikan kuvatakseen VilleGallea. 

”Jos on valmiita, niin voi siirtyä pois”, Securitas-mies huutaa.

Viimeiseksi jättäytymisen syy on selvä: silloin voittaa muutaman lisäminuutin idoliensa kanssa.

”Onks Lapista selvitty?” Jare kysyy huomatessaan Raisan ja Julianan.

”Ei. Aikaero painaa”, he vastaavat tirskuen.

Lapissa nimmarisessiot venyivät liki kolmetuntisiksi. Nyt 40 minuuttia riittää. Siinä ajassa Instagramiin ehtii ilmestyä hashtagillä #JVG nippu tuoreita kaverikuvia, mukaan lukien Raisan ja Julianan poseeraukset sekä video, jonka Jare kuvasi lavalla.

Iltakymmeneltä huoltoasemalta ei saa enää olutta. On tyydyttävä auton tankkaamiseen. VilleGalle istuu etupenkille ja Jare taakse. Paikat ovat vakiintuneet, kuten pukukopeissakin. 

Jare nukahtaa lähes heti, kun Volkswagen aloittaa 204-kilometrisen etapin. VilleGalle sen sijaan laittaa puhelimensa kiinni auton stereoihin. Hän on koko päivän vouhottanut uudesta löydöstään, turkulaisräppäri Tippa-T:stä.

”Vitun kova. Varmana lähtee kova haippi.”

VilleGalle seuraa yhä tarkasti uutta räppiä. Teinivuosina hän kertoo halunneensa tutkia skeneä mahdollisimman laajasti ja kuunnelleensa kaikkea mahdollista Julma-Henristä Uniikkiin. Siksi häntä risoo, että monet asianharrastajat eivät ota JVG:tä tarpeeksi vakavasti. Bändistä ei keskustella Basson skenefoorumilla.

”Mua vituttaa se, että jengi ei tajuu sitä, että mä oon nähnyt niin syvältä ton underground-puolen”, hän sanoo.

VilleGalle päättää myös keikkapakun musiikin. Ei ole yllätys, että hän junttaa stereoista Eevil Stöötä, Young Thugia ja Drakea. Eevil Stöö ja Young Thug ovat kriitikoiden ja räppifanien arvostamia artisteja, joilla ei kuitenkaan ole asiaa soittolistoille. Drakea VilleGalle kertoo olleensa juuri katsomassa Tukholmassa, jossa Suomessa radioiden sivuuttama artisti myi Globenin täyteen. 

Hän laittaa Draken viimevuotisen Hold On, We’re Going Home -hittisinglen soimaan, hytkyy ja laulaa etupenkillä mukana.

”Tää on meidän sukupolven Sting!”

Se, keitä JVG arvostaa Suomesta, puolestaan näkyy heidän levyjensä vierailijaräppäreissä. Uuden Voitolla yöhön -levyn possebiisissä ovat mukana esimerkiksi Gracias, Paperi-T ja Gasellit.

VilleGalle uskoo porttiteoriaan. Jos hiphop-ummikko intoilee JVG:stä, hän voi bongata levyltä jonkin vierailijan ja upota syvemmälle aiemmin vieraaseen genreen. JVG:llä on valta tähän: bändin kaikki kolme levyä ovat nousseet Suomen listaykkösiksi. Tuorein listaykkösviikko oli ensimmäinen, jolloin virallisella listalla huomioitiin myös streamaukset.

Kaikki paukut pitää laittaa Spotify’hin, VilleGalle sanoo. Se on muoto, jolla JVG pärjää nyt ja etenkin tulevaisuudessa. Cd:t liikkuvat automarketeissa ja niitä ostavat menneet sukupolvet. Siksi suviteräsniskojen suhteellinen osuus myydyistä cd:istä kasvaa koko ajan.

”Tekis mieli julkaista seuraava levy vaan Spotifyssa ja vinyylinä, mut en tiiä, mitä Warner siihen sanois.”

Volkswagen on jo pitkällä Lusin takana viitostiellä, kun Jare herää. Hän selaa puhelintaan. Facebookissa odottaa viesti:

Moiiiiiii!!!! Voitko hommaa mut ja kaverin jonon ohi? Ollaan venattu n. tunti jonos. Mul on minishortsit ja pillu syväjäässä!!! Maksetaan kyl liput :)

Viesti kertoo kahdesta asiasta. Siitä, että Mikkelissä voi odottaa täyttä klubia ja siitä, että kysyjä, tavallisen oloinen mikkeliläisnainen tietää, miten jäbille on puhuttava, jos haluaa kiinnittää heidän huomionsa.

Maarit Lallin Kohta 18 -elokuvassa on kohtaus, jossa elokuvan täysi-ikäistyvät teinipojat vilvoittelevat keskustasaunan terassilla ja huutelevat ohikulkevien tyttöjen perään.

Niistä, joille pukukopeista lähtenyt jäbäkulttuuri on vieras, ja niistä, joiden perään huudellaan, huutelu voi tuntua päällekäyvältä tai ahdistavalta. Siinä ei kuitenkaan ole mitään erikoista. Pillujutuille tuskin on otollisempaa kasvualustaa kuin tunkea parikymmentä orastavan maskuliinisuutensa kanssa kiemurtelevaa jätkää pelireissuille ja saunailtoihin keskenään.

Teinien keskuudessa menestyvät urheilijat ovat niitä, jotka saavat luokan halutuimmat tytöt. Suomessa paikallisen seuran edustusjoukkueen pelaaja on se jenkkikomedioiden pelinrakentaja, jonka prom-tanssiseuraksi jonotti koko koulu.

”Teet jossain sarjassa sata pinnaa, niin kyllä joku mimmi kivittää sut suoraan siitä. Se on ihan vitun fakta. Sit haet jossain aamunavauksessa jonku tiäksä mestaruuspokaalin jostain kaukalopallosta, niin sä oot aivan boss. Vinkkaat vaan mennessäs kuumimmalle daamille, et nähään kohta tossa vessassa”, VilleGalle sanoo hykerrellen.

Kun kaikki aika kului treeneissä ja pelimatkoilla, urheilu myös hitsasi isot kaveriporukat toisiinsa. Jaren ja VilleGallen kaveripiirit ovat pysyneet yläasteajoista lähtien samoina ja yhdistyneet toisiinsa.

”Meidän frendit on niitä, jotka urheili ja uskalsi yläasteella ryypätä ja pitää hauskaa. Aina oli kotibileitä jonkun mutsin tai faijan luona”, VilleGalle sanoo.

Nyt se sportin ja nuuskansekainen kulttuuri, joka sai alkunsa teini-iässä, elää jatkoaikaa. Sitä uhkaa aikuisuus. Ystäviä on paljon, mutta heitä ei ehdi enää oikein tavata. Elämässä ovat uudenlaiset ruuhkavuodet. Niihin eivät vielä kuulu lapset, vaan valtavat työmäärät, peruskuntokausi kilpailuyhteiskuntaan.

”Nyt jengi on kunnon duuneissa viikot ja näkee toisiaan viikonloppuisin kun me ollaan duuneissa”, Jare sanoo ja VilleGalle jatkaa:

”Ehkä kerran kuukaudessa ehtii nähdä hyvää frendiä.”

Silloin, kun jengi kerätään kasaan, kaikki on ennallaan. Kun jäbät ovat yhdessä, he mieluummin tekevät kuin keskustelevat. Pienemmällä porukalla voidaan istua iltaa ja pelata FIFAa, mutta koska tilaisuuksia tulee koko ajan harvemmin, niihin panostetaan. Esimerkiksi ennen joulua porukka vuokrasi Hartwall-areenalta jäävuoron, veti kamat päälle ja meni pelaamaan välittämättä siitä, kenellä oli millainen lätkätausta. Saunan jälkeen lähdettiin baariin – ilman tyttöystäviä. Eihän heitä oteta pelimatkoillekaan mukaan.

”Jos sä satut tuleen waiffin kaa tonteille äijien iltaan, niin kyl on aika isot sakot tiedossa”, VilleGalle sanoo tiukasti.

Heidän mukaansa syy, miksi waiffit ovat ongelma, on selvä: kun parisuhteet vakiintuvat, ne imaisevat ihmiset mukanaan. Sen taustalla on myös kulttuuriero: he muistuttavat, että enemmistö tytöistä on kasvanut ilman joukkuetta, jolloin heidän kaveriporukkansa ei ole kasvanut yhtä suureksi kuin poikien.

”Jos joku meistä haluu keskiviikkona lähtee johonki keitolle, niin siinä on helposti 30 äijää, jolle sä voit soittaa. Jos sä oot mimmi, niin sulla on ehkä neljä tosi läheistä frendiä. Ja kun ne kaikki istuu siellä himassa äijiensä kaa, niin säkään et voi muuta”, Jare sanoo.

Hänen ja VilleGallen mielestä parisuhteisiin katoaminen on liki anteeksiantamatonta. Katoaminen alkaa, kun alkuhuumassa antaa ”liikaa siimaa”: nyhvää uuden tyttöystävän kanssa kotona.

”Jos sä oot vaan paijaillut himassa kolme kuukautta ja sanot yhtäkkiä joku perjantai, että meitsi lähtee nyt keitolle, niin sit se waiffi sanoo, että et muuten lähde, ku et oo lähteny kertaakaan kolmeen kuukauteen”, VilleGalle sanoo.

Lopulta kyse on siitä murroksesta, jossa osa vanhasta porukasta kippautuu aikuiselon ja vakiintuneisuuden puolelle samaan aikaan, kun toinen osa voi luuhata baareissa ja selata jatkuvasti deittisovellus Tinderiä VilleGallen tavoin. Vaikka Tinderiä selatessaan hän tavoitteleekin pohjimmiltaan sitä, mitä kritisoi. Perimmäinen maali on vakiintuminen, mutta ei välttämättä naimisiin meno.

”Enemmän miettii, et voisko joku olla beibin mama, et pitäiskö se muksuist huolta”, VilleGalle sanoo.

Hieman ennen puoli yhtä yöllä valkoinen Volkswagen lipuu Mikkelin Sokos Hotel Vaakunan parkkihalliin. Hotellin tuulikaapissa odottaa kaksi 17-vuotiasta tyttöä. Heidän odotuksensa päättyy, kun hissin ovet aukeavat ja Jare ja VilleGalle astelevat geneerisen ketjuhotellin geneeriseen aulaan. Seuraa tuttu toimenpide: tottuneet poseeraukset halaukset.

Tällä kertaa backstagen virkaa toimittaa hotellihuone. Täälläkään seiniä ei ole tussattu, ja tila on yhtä kaukana glamourista kuin dekadenssista. On vain tavallisista tavallisin punainen sohva ja beige-siniraidalliset verhot, jotka ovat niin platkut, että pelkkä värien kertominen saa ne kuulostamaan todellisuutta tyylikkäämmiltä.

VilleGalle laittaa Draken soimaan puhelimestaan ja laskee sen hedelmäkulhoon pöydälle. Sitten hän lorottaa Jack Daniels -pullosta viskiä muovilaseihin. Yökerho on täynnä ja kaikki liput myyty.

”Nyt kun vedetään Sara Chafak, niin vittu mä haluun, et ne huutaa sen Chafak mun puolesta”, VilleGalle uhoaa ennen kuin he painavat backstagen oven kiinni perässään.

Ensimmäinen sukupolvi, jonka suomiräppi on yhdistänyt, ovat juuri 1980-luvun lopulla syntyneet.Fintelligensin johdolla hiphop alkoi 2000-luvun taitteessa tarkoittaa suurellekin yleisölle jotain Raptoria vakavampaa. 

Pukukoodiin koulujen käytävillä kuului mahdollisimman leveät Micmacin farkut tai tuulihousut ja New York Yankees -lippis Limp Bizkitin Fred Durstin tapaan. Tietä näyttivät ne Jaren ja VilleGallen kaltaiset, joiden tyyli painoi koulunkäytävähierarkioissa ja sitten ne, jotka halusivat seurata johtajia. Vastahakoiset eivät ehkä lähteneet massan mukaan, mutta kokivat buumin silti. Siksi esimerkiksi Avaimen vuonna 2001 julkaisemasta Punainen tiili -albumista tuli sukupolven soundtrack. Levy, jonka hiteistä, nimikappaleesta ja Roihuvuoresta, tuli virallisia hittejä varhaisaamujen jatkoille.

Fintelligensistä lähtien valtavirtasuomiräpissä on ollut puhetapa, joka korostaa tehdyn duunin määrää. Joskus niinkin paljon, että se ärsytti Jarea ja VilleGallea: eikö niillä ole muuta sanottavaa. Nyt he ymmärtävät miksi. Rehellisimmät riimit syntyvät siitä elämästä, jota itse elää.

Sama lähiöstä luksukseen -kaava on hiphopin suuri kertomus. Jenkkiräpissä lähtöpiste ei vain ole pleikkarin, vaan naapurijengiläisten hakkaaminen. Keskiluokasta ponnistaa eri tavalla kuin ghetosta, mutta jos haluaa pärjätä, niistäkin lähtökohdista joutuu tekemään koko ajan enemmän töitä. Varsinkin, jos on syntynyt Suomessa vuonna 1987. Jare ja VilleGalle ovat sitä sukupolvea, jota on mollattu laiskoina työnvieroksujina ja opetettu kilpailemaan kyynärpäillään asemastaan. Mutta kuten Suomen historian professori Juha Siltala Nuoriso-kirjassaan huomauttaa, nuoret ovat ahkeria, jos he kokevat työnsä mielekkääksi ja kohtelunsa reiluksi.

Enää sellaista työtä ei ole enää tarjolla entiseen malliin. Sitä on hankittava itse. Jare ja VilleGalle puhuvat ystävistään, jotka ovat käyneet koulut kunnialla, mutta päättäneet, etteivät halua istua ikäänsä samassa työpaikassa. Siksi he ovat perustaneet omia yrityksiä. On päästävä tekemään jotain mitä itse tahtoo ja mistä palkka tulee itselle – silläkin uhalla, että sitä tulisi aiempaa vähemmän. 

Omaan pussiinsa Jare ja VilleGallekin pelaavat. PME Records on heidän ja kahden muun osakkaan yhteinen levy-yhtiö. Keikat molemmat tekevät toiminimillä. Suosio näkyy pankkitilillä. VilleGalle tienasi vuonna 2012 päälle 120 000 euroa, mutta kilautti samalla itselleen 46 tonnin mätkyt.

”Raha-asiat on ihan kauheita. Mä en osaa niitä yhtään. Jare ja Kopa on käyny skolet ja tietää, et tää ei oo mitään leikkiä”, hän sanoo.

Muuten Jare ja VilleGalle eivät mieti erityisemmin rahaa tai sen kulumista. Oloa toki helpottaa, kun voi ostaa kengät, jos siltä tuntuu, eikä tarvitse stressata sitä, pitääkö säästää kuukausia ennen kuin saa ostettua iPhonen kadonneen tilalle. Samaa kirjoittaa Siltala: tavoiteltava määrä rahaa on sen verran, ettei siitä tarvitse huolehtia.

”Oon kelannut, että jos duunaa koko ajan jotain, niin asiat järjestyy. Meitsi ei kelaa silleen keikan jälkeen, et jes kolme tonnii, vaan sitä, et oli nättii. Kyl se hillo sielt tulee, ku me tehään tätä vaan täysillä. Jos tulee. Mut nyt ei oo tarvinnut miettiä”, VilleGalle sanoo.

Hän osti vastikään Kalliosta kaksion. Jare asuu vuokralla, mutta etsii omaa asuntoa. Sitä he pitävät ainoana rahalla ostettavana statussymbolina, sillä Helsingissä ei tarvitse autoa.

”Se on mulle iso juttu, jos meet jollekin käymään ja ihastelet, että vittu kun on nätti kämppä ja kuulet, että se on oma. Se on iso semmonen vakuutus, et on hommat näpeissä”, Jare sanoo.

Oli tilillä mitä tahansa, Jarea ja VilleGallea on helppo pitää tavallisimpina mahdollisina, urheilun kirjallisuuden sijaan valinneina kasiseiskoina helsinkiläisjätkinä, ja kun heitä kuuntelee, yksi painava asia tuntuu täysin itsestään selvältä: Suomen liberalisoitumiskehitys. He suhtautuvat liberaalisti kaikkiin niihin arvokysymyksiin, joista Ajankohtainen kakkonen on viime vuosina järjestänyt teemailtoja. Homot on okei, kannabis on okei, maahanmuuttajat on okei ja armeija käyty, vaikka se tuntuikin ajanhukalta. Toisin kuin edellisen polven arvoliberaaleille, heille vapaamielisyys on itsestäänselvyys eikä identiteetinrakennusväline.

”Meidän ikäiset stadilaiset on eläneet aina mamujen kaa, eikä siinä oo todellakaan mitään. Räppipiireissä suurin loukkaus, mitä voi tulla on se, et me oltais rasisteja. Niitä me ei vittu olla. Et sä voi olla rasisti ja räppää”, VilleGalle alleviivaa.

Identiteetti, joka rakentuu arvoille ja niiden puolustamiselle, on hedelmällinen maaperä tosikkoudelle. JVG:n musiikki ja koko jäbäkulttuuri näyttäytyisi seksistisenä ja läpimätänä, jos sitä tutkailisi paksuimpien sukupuolentutkimuslinssien läpi. Mutta puhetapa on niin takertunut molempiin, ettei niitä paheksumalla vavisuteta.

 ”Se kuuluu räppiin, että pitää voida sanoa boom, mikä äässi. Jos sä lähdet varomaan, mitä sä sanot, niin sun riimit on ihan whackit”, VilleGalle sanoo, eikä Jareakaan huoleta. ”Ei me sitä kelata. Tietty kaikkien pitäis olla tasa-arvoisia, mut se feminismi menee usein yli ja väärään suuntaan”, hän sanoo.

Ajatus tasa-arvosta ja sen edistämisestä on sekin itsestäänselvyys, eikä kaipaa manifesteja tai sen kummempaa politiikkaa. Eikä tarvitse edes Siltalan tutkimuksien tukea todistaakseen, että ne nuoret, joita oikeasti kiinnostaa kokoomuksen puheenjohtajapeli tai kestävyysvaje, ovat lopulta harvassa. Eivät Jare ja VilleGallekaan tiedä kysyttäessä, mitkä Suomen hallituspuolueet ovat, mutta eivät myöskään muista, koska olisivat tarvinneet tietoa viimeksi.

Uutisia he seuraavat etupäässä sosiaalisen median läpi ja kirjallisuutta aiheiden mukaan. Molemmat ovat lukeneet viimeksi Zlatan Ibrahimovićin elämäkerran. Jare pitää varmana, että poliittiset kannanotot lyriikassa eivät menisi heidän suustaan lävitse. Yksi kantaaottava aihe on tosin käynyt mielessä.

”Me haluttais tehdä biisi siitä, että lopettakaa ryyppääminen, alkoholi on myrkkyä. Jos me oltais dokattu kaikki kiertueet nää kolme vuotta, me oltais ihan simosilmuja”, VilleGalle sanoo.

Joko JVG on valtavan suosittu maakuntia myöten tai sitten perjantai-iltana opiskelijoille ei ole Mikkelissä muuta paikkaa kuin Bar and Night Vaakuna. 

On ehkä myös syy näiden puolivälistä: S-etukortilla keikalle pääsee opiskelijaystävällisesti kaksi yhden hinnalla.

Yökerhon interiööri on kuin kunnianosoitus 1980-luvun ankeudelle, kokolattiamatolle pystytetty tummanruskean puun ja keltaisen valon riemujuhla. Sen keskellä tuoppejaan pitelee yleisö, joka on pukeutunut niin kuin missä tahansa maakuntakaupungissa. Mikkeli-Looks 2014 koostuu osta kolme, maksa kaksi -kauluspaidoista, pitkähihaisista t-paidoista ja Gina Tricotin biletopeista. Kontrasti Jaren 3 500 euron kelloon ja Lacoste-paitaan ja VilleGallen kultaisiin Adidas-tossuihin on silmiinpistävä. Mutta sellaista se Suomessa on: oli kuinka listaykkönen tai merkkivaatteisiin viehtynyt hyvänsä, kolholla pakettiautolla on paahdettava yötämyöten hotellihuonebäkkäriltä toiselle. 

Keikkaan maailmojen kohtaaminen ei vaikuta. Eikä ihme, urheilun ja alkoholin kielet ylittävät maakuntarajat, ja tietyn promillemäärän jälkeen JVG:n musiikistakin tulee yleissuomalainen kieli. 

Se näkyy artistien vastaanotossa. Yleisö laulaa mukana kaiken. Ja kyllä, kun Sara Chafak -biisin yleisönhuudatuskohta tulee, täysi klubi tekee juuri niin kuin VilleGalle halusi: huutaa yhteen ääneen kahden vuoden takaisen Miss Suomen nimeä. 

Jare kaataa Jack Danielsia eturivissä kimallekuorisilla iPhoneillaan kuvaavien naisten laseihin. Loppupuolella seuraa kunnianosoitus lapsuuden sankareille: Teemu ja Jari.

”Nyt yks käsi ilmaan Teemulle ja toinen Jarille”, Jare huutaa.

Ne kädet ottavat vastaan, kun VilleGalle sukeltaa yleisöön. 

Viimeisenä kuultava Voitolla yöhön summaa JVG:n perjantai-illan ja osoittaa, että musiikissa ja urheilussa on lopulta kyse hyvin samanlaisista asioista. Ja urheilu, kilpaurheilu etenkin, taas on nyt jos koskaan paras mahdollinen metafora työelämälle. Kun riimit ovat muotoa Häviöst sä voit olla työtön / nyt me lähetään voitolla yöhön, on kaikupohja laaja. Jos Hämeenlinnasta irtosi pisteet vasta jatkoajalla, toisessa matsissa JVG kellottaa tauluun 6–1-luvut.

”Tästä nää nyt lähtee! Jengi huusi oikeesti! Ne huusi jonkun Epoon!” VilleGalle  riemuitsee backstagella.

Riemuun on aihetta myös keikkajärjestäjä Jukka Holmstedtilla, joka paukkaa tuuletellen sisään backstagen käytävään.

”562. Viides loppuunmyyty keikka teiltä putkeen.”

Keikkaa ei juhlita backstagella kuin kaljapullonmittainen hetki.

”Pulloi voi ottaa mukaan, et jos joku päätyy jonkun daamin kaa jatkoille, niin sit on jotain mitä tarjoo”, VilleGalle neuvoo mennessään.

Sitten hän, Jare ja Kopa pakkautuvat takaisin autoon, ja lähtevät 230 kilometrin kotimatkalle Helsinkiin. Kello on puoli kolme yöllä ja jo saman päivän iltana on edessä seuraava keikka, Harjavallassa Satakunnassa. Lyhyilläkin yöunilla jaksaa, kun tietää, että illalla edessä on taas huutava yleisömeri.

Työ voi olla kovaa, kunhan se on kivaa. Jare ja VilleGalle tietävät tämän, onhan se se paitsi heidän sukupolvensa myös suomalaisen hiphopin kertomus työstä. ■

210 | Toukokuu 2014

Julkaistu: 19.5.2014