Mitä hittoa teimme ennen älypuhelimia? Tästä syystä ennen ei ollut paremmin

Alkuperäisen englanninkielisen The Atlanticin jutun voit lukea tästä linkistä.

Vuonna 2000 hankin RIM 957:n, ensimmäisen BlackBerry-puhelimeni. Se vastaanotti reaaliajassa työsähköpostiini lähetettyjä viestejä. Sähköpostin saapuminen sai laitteen välkkymään ja surisemaan kuin hakulaite. Se surisi vähän väliä. Kun laite asetettiin juuri oikeaan asentoon työpöydälle, värähtely resonoi kiven ja puun läpi kuuluttaen koko huoneelle: sähköposti on saapunut!

Joskus voimme aistia tulevaisuuden varjon häilymässä nykyisyyden yllä – muodottomana, kylmänä, lovecraftilaisena. Juuri näin tapahtui BlackBerryn kanssa. Sen kyky ujuttaa digitaalisia tapahtumia tavalliseen maailmaan silloinkin, kun niitä ei kaivattu, käynnisti älypuhelimien aikakauden: ajan, jolloin olemme yhteydessä verkkoon aina ja kaikkialla. Mutta tuo aika ei ollut vielä koittanut. Tuohon aikaan uusi laite oli lähinnä johtajien käytössä, ja myös viranomaisten ja ihmisten, jotka pitivät itseään tärkeinä. (Minä kuuluin viimeksi mainittuihin; kehitin ohjelmistoja.) Työtoverini ja varsinkin vaimoni inhosivat ”CrackBerryä” ja sitä, miten takerruin siihen pakonomaisesti, kuin Klonkku sormukseensa.

Tulevina vuosina jatkoin näppäimistöpuhelimien naputtelua, kunnes iPhone lopulta syrjäytti ne. Muistan käyttäneeni Palm Treo -puhelinta junassa ja BlackBerryä lounaalla lähes koko 2000-luvun ensikymmenen ajan. En kuitenkaan muista, miten vietin joutilaat hetkeni sitä edeltävinä vuosina, junassa tai lounaalla tai muulloin, kun minulla oli hetki aikaa tekemisten välissä. Mitä me silloin oikein teimme? En muista.

Jotkut asiat on helppo palauttaa mieleen. Sähköpostin saattoi saada vain työpöydän ääressä, ei lounaalla tai työpaikan ulkopuolella. MapQuest-karttapalvelu oli jo olemassa, mutta kulkuohjeet piti tulostaa ennen kuin lähti minnekään. Valokuvaus ei ollut vielä niin suuri osa päivittäistä arkea, koska ei ollut sosiaalista mediaa, jonne kuvia olisi voinut julkaista. Joissakin ”tyhmissä puhelimissa” oli kamera, mutta ne olivat surkeita, ja erilliset digikamerat olivat yhä kalliita ja niitä käytettiin enimmäkseen tulostettavien kuvien ottamiseen.

Hyvä on sitten, mutta millä ihmiset täyttivät kaiken sen ajan ja mihin heidän huomionsa ja katseensa kiinnittyi ennen kuin älypuhelimien käyttö mullisti kaiken? Kysymykseen vastaaminen tuntuu tärkeältä, koska älypuhelimien käyttöä pidetään niin haitallisena. Liikakäytön väitetään usein pahentavan ahdistusta, masennusta ja pakko-oireita – ja lähes jokainen meistä tuntuu käyttävän laitteita liikaa. Älypuhelimien sanotaan myös eristävän meidät maailmasta ja toisistamme. Ihmiset eivät enää nauti lounaastaan tai turistinähtävyyksistä vaan sen sijaan ottavat niistä kuvia, yleensä hakeakseen hyväksyntää vertaisiltaan, toisilta älypuhelimien käyttäjiltä. Sosiologi Sherry Turkle on tunnetusti harmitellut sitä, miten älylaitteet saavat ihmiset elämään ”yksin yhdessä”.

Pyysin muutamaa keski-ikäistä ystävääni muistelemaan entisaikojen elämää, kun elimme vielä ”yhdessä yhdessä”, ja kertomaan, millaisia asioita he muistivat tehneensä. ”Mitä hittoa minä oikein tein?” yksi vastasi. Joitakin pätkiä lapsuuden arjesta palautui sentään mieleen: koripallon heittely pihalla, viestilappujen lähettäminen luokassa tai ajan tappaminen etsien kavereita, joiden kanssa voisi tappaa aikaa. Mutta luppoajan luonne aikuisiällä ei ollut jäänyt kenenkään mieleen. Jopa varhaisessa internetissä surffailu, nykypäivän skrollauksen esimuoto, oli rasittavaa hitaiden yhteyksien vuoksi. Muutkin asiat vaativat enemmän aikaa: paperikartan tutkiminen ennen ajomatkaa, myyjän etsiminen ja tämän kanssa juttelu ennen jonkin kodintarvikkeen ostamista. Arjen oheistoiminnot – kassajonossa seisominen, ruuhkassa istuminen, koiran ulkoiluttaminen – suoritettiin erilaisissa olosuhteissa. Huonommissa sellaisissa.

Karmaiseva paljastus: emme muistaneet, mitä olimme tehneet, koska ei ollut mitään muistettavaa. Emme tehneet aiemmin mitään, ja se oli kamalaa. Pyrimme jatkuvasti täyttämään tyhjyyttä millä tahansa toiminnalla. Puhelimessa puhuminen tarjosi yhden ratkaisun, vaikkakin kehnon. Puhelimet olivat ainoa keino pitää yhteyttä kauempana asuviin tuttaviin reaaliajassa. Ne toimivat hämmästyttävän hyvin, ja paikallispuhelut olivat ilmaisia, lukuun ottamatta linjan varaamisesta ja niskajumista aiheutuvia haittoja. Neuvoja, ideoita ja vinkkejä ei ollut saatavilla yhtä helposti ennen internetin tuloa ja kasvua, joten ihmisillä oli tapana soittaa tutuilleen tai yrityksille saadakseen tietoa, ei vain rupattelun vuoksi.

Tuohon aikaan puhelimessa sanailu oli samankaltaista kuin sosiaalinen elämä älypuhelimissa tänä päivänä. Puhelut toimivat samanlaisina välineinä kuin kirjoitetut viestit. Ihmiset turvautuivat niihin päästäkseen hetkeksi eroon muista ihmisistä kotona tai työpaikalla, aivan kuten viestitellessä nykyään tehdään. Puhelut täyttivät tyhjät hetket ja auttoivat samalla luomaan sosiaalisia suhteita. Puhelut saattoivat myös rasittaa samoja suhteita, joita ne auttoivat vahvistamaan, koska yhteydenpidon varjopuolena olivat korkeat kaukopuhelumaksut sekä vaikeus tavoittaa ihmiset heidän ollessaan kotona, missä puhelimet oli kytketty seinään. Vanhanaikaiset puhelimet aiheuttivat myös kaipuuta ja asioiden lykkäämistä otollisempaan hetkeen.

Televisio oli toinen keino tappaa aikaa. Katsoimme sitä paljon. Visailuja, päiväsaikaan esitettäviä saippuasarjoja, tilannekomedioita, iltauutisia, MTV:tä – televisio oli vain tavallaan aina päällä, tavallaan koko ajan. Kotona, jos siellä oli joku katsomassa sitä. Sekä lentokentillä, lääkäreiden vastaanotoilla ja pesuloissa. Joillakin juna- ja linja-autoasemilla oli pieniä kolikkotelevisioita pultattuina istuimien käsinojiin, muistutuksena suljettuihin tiloihin ahdettujen ihmisten kokemasta epätoivosta.

Meillä oli tapana etsiä ympäriltämme tietoa selailemalla minkä tahansa lähistöllä olevan sanoma- tai aikakauslehden tai kuvaston sivuja. Kuten älypuhelimet nykyään, ne tarjosivat meille keinon nähdä jotain – mitä tahansa – mitä emme olleet ennen nähneet odotellessamme jotain tulevaa tapahtumaa. Lehtiä löytyi odotushuoneista, lentokoneen istuimien säilytystaskuista ja puistonpenkeiltä. Raflaavat ilmaisjakelulehdet ja mainoslehtiset olivat taivaan lahja silloin, kun muutakaan ei ollut tarjolla – kun jouduimme vaikkapa odottamaan pitkään ravintolan pöydässä tai olimme jumissa autokorjaamolla. Niinä hetkinä, jotka nykyään vietämme puhelimella, ihmisillä oli aiemmin tapana lukea mitä tahansa, mikä osui silmiin: mainospostia, metroaseman mainostauluja, muropakettien kylkiä, ravintolan tablettiin painettua tarinaa, maustepurkkien etikettejä. Aluksi ihmiset pilkkasivat sosiaalista mediaa: ketä nyt kiinnostaa tietää, millaisia mitättömiä pikkuasioita ihmisten ympäriltä löytyy? Mutta aiemmin välitimme kiihkeästi nimenomaan näistä pikkuasioista, koska vaihtoehtoja ei ollut.

En voi liikaa korostaa sitä, kuinka vähän tekemistä meillä oli ennen kuin kaikilla oli älypuhelimet. Edessämme levittäytyi toimettomuuden tyhjä lakeus, kun odotimme linja-autoa, tai sitä, että joku tulisi kotiin, tai seuraavan sovitun tapahtuman alkua. Tulija saattoi olla myöhässä tai ehkä hänellä kesti odotettua kauemmin, mutta viivästymisestä ei tullut meille minkäänlaista ilmoitusta, joten tuijotimme vain ulos ikkunasta toivoen, että korttelin päässä näkyisi jotain liikettä. Ravasimme edestakaisin, murjotimme tai murehdimme.

Joutoaikaan liittyvä epätoivo merkitsi ja suorastaan edellytti eräänlaista eksistentialistista asennetta itse elämään: elämä oli järjetöntä ja turhaa, täysin tyyntä merta, josta ei pääse koskaan rantautumaan. Sukupolveni taipumus kärsiä alakuloisuudesta johtuu varmasti siitä, että jouduimme viettämään niin paljon aikaa yksin itsemme kanssa, ilman mitään kunnon syytä. Luimme suuhygieniasta kertovaa lehtistä tai shampoopullon etikettiä. Seurasimme katseellamme kellon tasaisesti pyöriviä viisareita. Toki myös muut, mielekkäämmät ja hyödyllisemmät ajanviettotavat olivat mahdollisia, mutta vain jos tiesimme etukäteen, kuinka paljon aikaa meillä tarkalleen olisi tapettavana ja missä ja minkälaisissa olosuhteissa. Mutta sitä emme koskaan tienneet ennen kuin oli liian myöhäistä.

Ennen älypuhelimia ihmiset eivät käyttäneet erilaisten toimintojen väliin jäävää aikaa sosiaalisten suhteiden lujittamiseen tai itsensä kehittämiseen. He kärsivät enimmäkseen jatkuvasta, loputtomasta tylsyydestä. Ei siis kannata harmitella tai paheksua älypuhelimiin tuhlaamaamme aikaa, ei ainakaan liian innokkaasti. Ihmisille ei välttämättä tee hyvää joutua riitaan tai salaliittoteorioiden pariin, shoppailla, himoita tai doomscrollata, ottaa työt mukaan hammaslääkärin vastaanotolle tai olohuoneen nojatuoliin. Mutta ei sekään tehnyt meille hyvää, kun jouduimme kärsimään hirvittävästä yksitoikkoisuudesta. Nykyään tapahtuu liikaakin, mutta aiemmin ei tapahtunut ikinä mitään.

©2023 The Atlantic Monthly Group. Kaikki oikeudet pidätetään. Jakelu: Tribune Content Agency, LLC.

Käännös: Apropos lingua.