Mistä kirjailija saa ideansa? Kyse taitaa olla yhdistelmästä ihmettä ja ojankaivuuta
Kun aloitin kirjailijanurani vuonna 2006, en tiennyt, että on yksi kysymys, jonka tulisin kuulemaan useimmin, paikasta ja ajasta riippumatta. En myöskään osannut arvata, kuinka vaikeaa kysymykseen olisi vastata, kirjoittaa Antti Tuomainen.
On yleisökysymysten aika, käsiä nousee. Kysymyksiä uudesta kirjasta, elokuva- ja televisiosovituksista ja siitä mitä on luvassa seuraavaksi. Vastaan parhaani mukaan. Moderaattori ilmoittaa, että aikaa on vielä yhteen kysymykseen. Käsi nousee Skotlannin illassa: mistä saat ideasi? Saliin laskeutuu odottava hiljaisuus.
Kun aloitin kirjailijanurani vuonna 2006, en tiennyt, että tämä on kysymys, jonka tulisin kuulemaan useimmin, paikasta ja ajasta riippumatta. (En rehellisesti sanoen tiennyt kirjailijantyöstä paljon muutakaan.) En myöskään osannut arvata, kuinka vaikeaa kysymykseen olisi vastata.
”Jäniskerroin ilmestyi 2020, ja sen oikeudet myytiin Hollywoodiin. Kaikki sai alkunsa odottamattomasta sykäyksestä.”
Mistä ideat sitten tulevat? Osa näyttää saapuvan tyhjästä ja sitten yhdistyvän johonkin konkreettiseen.
Talvella 2018 kirjoitin vielä kirjaani Pikku Siperia, ja olin kävelemässä kotiin työhuoneeltani, kun mieleeni nousi kysymys: mitä tällaisesta hullusta maailmasta ja elämästä ajattelisi henkilö, jolle järki, rationaalisuus ja logiikka on kaikki kaikessa?
Hetkeä myöhemmin ja tuntemattomasta syystä muistin vuosia aiemmin lukemani artikkelin vakuutusmatemaatikon työstä. Kotiin saapuessani mielessäni oli seuraavan romaanini päähenkilö, hänen tapansa katsoa maailmaa ja myöskin hänen ammattinsa. Jäniskerroin-romaani ilmestyi elokuussa 2020, ja hieman myöhemmin sen oikeudet oli myyty Hollywoodiin. Kaikki oli saanut alkunsa pienestä, odottamattomasta sykäyksestä.
Toisinaan ideat syntyvät synnyttämällä. Eräs brittikollega kertoo, että hän saa ideansa siitä, että kustantaja odottaa häneltä kirjaa joka vuosi samaan aikaan. Tunnistan tässä totuuden siemenen. Joskus huomaan etsiväni aiheelleni tarinaa.
Edellä mainittu Pikku Siperia on hyvä esimerkki. Halusin kirjoittaa uskosta, epäilystä ja luottamuksesta jotakin, mutten keksinyt sen ympärille sopivaa kehystä. Luin kaikenlaista, selasin internetiä ja löin yleisesti päätäni seinään viikkojen ajan.
Kunnes jälleen jotakin lukiessani huomasin loputtomien linkkien kautta päätyneeni myyntipalstalle, jossa kaupiteltiin meteoriittihippuja, grammojen kokoisia paloja maapallolle pudonneista avaruuden murikoista, joista osa oli hyvinkin arvokkaita.
”Olen pitänyt silmäni ja korvani ja mieleni avoimina ja kun idea, tai joskus pelkkä häivähdys siitä, on osunut kohdalleni, olen tarttunut siihen.”
Yhtäkkiä ymmärsin, että tässähän tämä on: meteoriitti ja taivas, kaikissa sen merkityksissä. Mikä samalla tarkoitti, että päähenkilöstä oli luontevaa tehdä pappi.
Vaikka nämä kaksi lähestymistapaa ovatkin olleet kovin erilaisia keskenään, jotain yhteistä niissä silti näen. Olen pitänyt silmäni ja korvani ja mieleni avoimina ja kun idea, tai joskus pelkkä häivähdys siitä, on osunut kohdalleni, olen tarttunut siihen.
Mitä siis vastaan kysyjälle, tällä kertaa skotlantilaisella saarella?
Käytän toista mainitsemaani tapausta esimerkkinä ja kerron sitten perimmäisen oppimani totuuden. Kyse taitaa lopultakin olla yhdistelmästä ihmettä ja ojankaivuuta.
Hieman kuin elämässä itsessään.
