Image

Mistä Jukolan viestissä on kyse? Kirjailja Juha Itkosen hieno teksti: Metsän poika

Mistä Jukolan viestissä on kyse? Kirjailja Juha Itkosen hieno teksti: Metsän poika

Jukolan viestiin kokoontuu vuosittain reipas ja kunnollinen heimo, joka muun ajan vuodesta pyörittää Suomea insinöörin tarkkuudella. 11 kertaa Jukolassa juossut kirjailija Juha Itkonen tuntee heidät hyvin.
Teksti Juha Itkonen
Kuvat Jussi Särkilahti
Mainos

Deja vú. Sama taivas: pilvipoutaisen kesäpäivän vaihteleva valo. Sama näkymä: telttoja peltoaukealla, peltojen takana kuusimetsiä. Sama haju, vaikeasti määriteltävä: märkää multaa, puuhaketta, halvan grillimakkaran käryä.

Mutainen maa upottaa tossujeni alla, kun astun sisään Jukolan kylän portista ja kävelen sen raitilla. Ohitan Suunnistajan kaupan teltan. Ohitan ruokalan, puolustusvoimien mainospisteen, metrilakukojun, tulostaulujen rivistön. Tämä kaikki on ollut täällä aina, mikään ei ole muuttunut.

Hollolla 1987. Pudasjärvi 1988. Joutseno 1989. Juva 1990, ensimmäinen, jossa itse juoksin. Vimpeli 1991. Vehkalahti 1992. Sen jälkeen yhdeksän vuoden tauko, Itkosten sukujoukkueella juostu viesti Jurvassa kesällä 2001; sitten taas yhdeksän vuotta ja paluu Hämeenlinnan Tarmon paitaan Hyvinkäällä 2010. Tämä paikka, Kuopion Vehmersalmi kesäkuussa 2014, on neljäs Jukolani sen jälkeen, neljäs samassa vanhojen tarmolaisten joukkueessa.

Yhdestoista Jukolan viesti minulle, kuudeskymmenesviides Jukolan historiassa. Ensimmäiseen vuonna 1949 Helsingin lähellä järjestettyyn kilpailuun osallistui 41 joukkuetta – nyt ilmoittautuneita on 1628. Naisten neliosuuksisessa Venlojen viestissä joukkueita on 1232. Viikonlopun aikana kisakylän alueella liikkuu melkein neljäkymmentätuhatta ihmistä.

Onko sellainen paikka enää edes kylä? Pieni kaupunki pikemminkin, vuosittain liikkuva taajama. Merkillisintä on juuri sen muuttumattomuus: jos sulkee silmistään pari suurehkoa video-screeniä, kaikki on yksityiskohtia myöten niin kuin 1980-luvun lopussa.

Aivan kuin olisin tullut kotiin, niinkö? Ehkei nyt aivan. Mutta tunnen kyllä tämän maiseman. Tunnen tämän ihmistyypin, tunnen heidän tapansa. Kaikki on samaan aikaan sekä vierasta että tuttua. 

Ajauduin lajin pariin sattumalta. Paras kaverini Mikko oli minulle tuntemattomasta syystä mennyt Oravapolulle (lasten suunnistuskouluista 80-luvulla käytetty nimitys), ja minä menin pian perässä. Vahvuuteni olivat selvillä alusta alkaen. Juosta osasin kyllä, olin lupaava lapsimaileri; suunnistustaidoissa Mikko sen sijaan oli kaukana edelläni. Pitkään myös pelkäsin metsää. En tiedä, miten olisin edes voinut olla pelkäämättä – pienelle lapselle metsä on pelottava paikka. Erityisen pelottava se oli sateella, ukkossateella suorastaan kauhistuttava.

Muistan vieläkin elävästi torstairasteilla Miemalassa kesken kaiken yllättäneen rajuilman. Muistan myös ensimmäisen ja onneksi myös viimeisen täydellisen eksymiseni. Se tapahtui Kainuun rastiviikolla Sotkamossa vuonna 1986. Olin yksitoistavuotias. Käänsin kompassin hahlon 180 astetta väärään suuntaan, lähdin liikkeelle enkä pysähtynyt ennen kuin pari kilometriä myöhemmin. Kompassihan oli ainoa turvani kainuulaisessa korvessa, uskoin siihen kuin vuoreen. Kulutin kahden ja puolen kilometrin rataan lopulta kaksi ja puoli tuntia. Kun itkuani pidätellen saavuin maaliin, isän kasvot olivat huolesta kalpeat.

Vastoinkäymisistä huolimatta jatkoin. Osin ehkä sen takia, että Mikkokin jatkoi; osin siksi, että pelon voittamisesta sai myös nautintoa. Tietenkin aloin vähitellen myös oppia, vaikka suunnistajana olinkin urani loppuun asti keskinkertainen, en mikään jatkojalostukseen poimittava lahjakkuus. Toisaalta niin oli hyvä. Juuri siksi suunnistusurani jatkui niinkin pitkään, vielä pari vuotta sen jälkeen, kun maileri minussa oli kuollut varhaisen ja luonnollisen kuoleman. Metsässä kukaan ei odottanut minulta mitään, en edes minä itse. 

Ehdin juosta kolme Jukolan viestiä. Voittaa Mikon kanssa partiosuunnistuksen piirinmestaruuden, urani ainoan mitalin. Sitten olin seitsemäntoista enkä suunnistanut enää, mielenkiintoni suuntautui lopullisesti toisaalle; näihin asioihin, joiden parissa olen puuhastellut siitä asti.

Siinä se, lyhyt suunnistushistoriani. Sen pituinen se – siinä uskossa elin, kunnes seuran puuhamies neljä vuotta sitten soitti ja sanoi kokoavansa vanhan joukkueen uudestaan. Se oli tarjous, josta ei voinut kieltäytyä.

On jo vanha juttu verrata Jukolaa lestadiolaisten Suviseuroihin. Yhtäläisyyksiä kieltämättä löytyy: kuin tyhjästä kohoaa joka kesä jonnekin päin Suomea valtava leiri, joka elää yhden viikonlopun ja katoaa sitten. Hommat hoidetaan talkootöinä. Paikalla vierailevat vuodesta toiseen suurin piirtein samat ihmiset.

Yhteistä on myös kunnollisuus. Jukolan kylästä löytyy kyllä nykyään mallasrasti, oman osuuden jälkeen suihkussa palauttava oluttölkki saattaa sihahtaa auki, mutta suomalaisten kesätapahtumien kostealla asteikolla Jukolan viesti lienee Suviseurojen jälkeen kuivin. Paikallisväestön silmissä sekä suunnistajat että lestadiolaiset ovat siis paitsi outoja, myös vaivattomia vieraita: hiljaista väkeä, joka siivoaa omat jälkensä. 

Uskonnosta ei ole kyse, mutta lievästi lahkolaisia piirteitä suunnistajissa on. Laji on vahvasti periytyvä, perheiden ja kokonaisten sukujen yhdessä harrastama. Perheistä ja suvuista muodostuu suunnistusseuroja, suunnistusseuroista koko maan laajuinen suunnistajien salaseura, jolla on jopa oma tunnuksensa: autoileva suunnistaja tunnistaa toisen peruutuspeilissä roikkuvasta rastilipusta. 

Salaseuraan kuuluu järkeviä, yhteiskuntaan ongelmitta sopeutuvia ihmisiä. Keskeisintä keskiluokkaa, miehiä ja naisia, jotka valmistuvat opintoputkista ajoissa, maksavat veronsa, asuntolainansa ja säästävät vielä eläkevakuutukseenkin. Ekonomeja, opettajia, toimihenkilöitä, upseereja; armeijan ja suunnistuksen välillä on aina ollut yhteys, joka ei vuosien myötä juuri ole heikentynyt.

Jos 2000-luvun suunnistajalle pitäisi valita vain yksi ammatti, valinta olisi silti selvä: diplomi-insinööri. Kyse ei ole sattumasta, sillä suunnistus on syvimmältä olemukseltaan insinöörilaji, se palkitsee analyyttisen, rationaalisen ajattelun. Luovuuttakin tarvitaan, mutta se on hillittyä ja tarkoissa rajoissa tapahtuvaa, ei mitään villiä ideointia.

Kenties tästä johtuu, että niin sanottu luova luokka loistaa suunnistuskilpailuissa lähinnä poissaolollaan. Vaikka kuinka vaivaan päätäni, en saa mieleeni ainuttakaan suunnistusta harrastavaa kirjailijaa tai minkään muunkaan alan taiteilijaa. Mainosmiehiä täällä ei taatusti ole, ei graafisia suunnittelijoita, ei web-designereita – paljon kauemmas Flow-festivaalin asiakaskunnasta ei Suomen suvessa taida päästä.

Sen myös huomaa. Sen todellakin huomaa. Katson ympärilleni ja yritän nähdä Jukolan kylän sellaisen ihmisen silmin, joka näkee sen ensi kertaa. Se näyttää karulta. Käytännölliseltä kyllä, toimivalta, mutta kaikkea muuta kuin houkuttelevalta. Maisemaa leimaa jokseenkin täydellinen visuaalisuuden puute, totaalinen välinpitämättömyys esteettisistä arvoista.

Kaikki värit ovat suunnistajille samanarvoisia. Kaikki värit käyvät yhteen. Niinpä kaikkia mahdollisia yhdistelmiä myös näkee: suunnistustekstiilit ovat lähinnä harkittuja rikoksia hyvää makua vastaan. Eivätkö suunnistajat näe vai eivätkö he välitä? 

Myöskään monimuotoinen ruokakulttuuri ei ole rantautunut Jukolan kylään. Kun muissa kesätapahtumissa maistellaan nyhtöpossua, sushia tai luomuburgereita, täällä popsitaan seisaaltaan pitkien pöytien ääressä 1980-luvun kouluruokaa. Menu myyntitiskin yllä on koruton: Broileripasta. Kasvisvuoka. Kinkkukiusaus. Lihakeitto. Kolme ensimmäistä vaihtoehtoa sisältävät salaatin, leivän, levitteen ja juoman.

Tässä lähes demonstratiivisessa hienostelemattomuudessa on jotain hienoa. Suunnistajat eivät yksinkertaisesti lähde mukaan pelleilyyn, jossa kulutusvalintojen kautta tavoitellaan kuvitteellista yksilöllisyyttä. Vaate on vaate. Ruoka on ruokaa. Tärkeintä on, että kylmä ei yllätä ja elintoiminnot pysyvät yllä. Että prosessi toimii.

Mutta jos, tai pikemminkin kun, näiltä pelloilta löytyvät ne insinöörit ja ekonomit, jotka rakensivat Nokian, silloin täältä löytyvät myös miehet, jotka tuhosivat sen. Pikainenkin silmäys Jukolan kylään riittää selittämään, miksi kävi niin kuin kävi: täältä on mahdotonta edes kuvitella löytyvän sellaista visuaalista, kuluttajalähtöistä ajattelua, jolla Steve Jobs olisi haastettu. Tavallaan Jukolan kylä on kuin Suomi pienoiskoossa. Järkevä. Turvallinen. Toimiva. Ruma tai ainakin rumahko. Liikuttavan, raivostuttavan, selittämättömän haluton muuttumaan mihinkään suuntaan, vaikka maailma ympärillä muuttaisi asentoaan.

Suunnistajien johtama Suomi olisi monin tavoin hyvä maa: hyvin hoidettu, kohtuullisen tasa-arvoinen, sosiaalisesti oikeudenmukainen. Sote-järjestelmän uudistus ja muut hyvinvointivaltion suuret haasteet kannattaisi antaa suunnistajien ratkaistavaksi, he todennäköisesti hoitaisivat ne. Toisaalta epäilen, että suunnistajat ovat vastuussa myös paljosta pahasta, esimerkiksi nyt Prismojen peltihalleista ja ABC-huoltoasemista – ne näyttävät pahasti suunnistajien suunnittelemilta tai ainakin hiljaisesti siunaamilta.

Valitse näistä nyt sitten. Suo siellä, vetelä täällä, reitinvalinnallinen haaste. Olisiko hyvä, jos Suomen kohtalo olisi suunnistajien käsissä? Vai onko kysymykseni asetettu väärin: onko se heidän käsissään jo nyt? 

Yhdeltätoista illalla ensimmäisen osuuden viestinviejät lähtevät matkaan. Seison siinä missä kaikki muutkin tilapäiskaupunkimme asukkaat tällä samalla hetkellä, tungoksessa lähtöviitoituksen varrella.

Tunti ennen keskiyötä Kuopion korkeudella on vielä valoisaa. Päälle hiipivän hämärän varalta suunnistajilla on kuitenkin jo otsalamput. Jos suunnistusta harrastamattomalla ihmisellä ylipäätään on mielessään lajista jonkinlainen kuva, se on luultavasti tämä: jono otsalamppujen valossa sysipimeässä metsässä eteneviä miehiä. 

Tätähän suunnistus ei ole. Ensinnäkin yösuunnistus on poikkeus säännöstä, päiväsaikaan mitään lamppuja ei tietenkään tarvita. Toiseksi suunnistus on yleensä puhdas yksilölaji, metsään lähdetään vuorolähdöllä ja siellä tehdään omia ratkaisuja omaan tahtiin. Jukolassa joukosta on tukea, perässä juokseminenkin on periaatteessa mahdollista, joskin sitä häiritsee radoilla harjoitettava hajonta.

Tanner kirjaimellisesti tömisee, kun miehet lähtevät matkaan. Kärkijoukkueet täyttä vauhtia, aktiiviharrastajatkin reipasta juoksua; vasta letkan loppupäässä vauhti hidastuu hölkäksi tai jopa kävelyksi. Kuitenkin nämäkin joukkueet kulkevat saman matkan ja etsivät samat rastit. Nopeimmilla siihen kuluu noin kahdeksan tuntia, hitaimmilla kaksikymmentä.

Jukolan viestin ehdottomassa tasa-arvossa kiteytyy lajin hengestä jotain olennaista. Huipputasolla suunnistus on äärimmäistä, raakaa ympärivuotista harjoittelua vaativaa kestävyysurheilua, johon yhdistyy vielä vaativa tekninen suoritus.

Toisaalta suunnistuksen rajallinen kaupallinen potentiaali takaa, ettei lajin pariin hakeuduta rahan tai maineen perässä. Jopa maailman eliitille suunnistus on enemmänkin elämäntapa kuin elinkeino. Tähtiä ei oikeastaan ole, ei suunnistusmaailman ulkopuolista huomiota – parhaat suunnistajat ovat suunnistajia siinä missä muutkin, ehkä vähän hullumpia vain. On itse asiassa mielenkiintoista, miten juuri huiput, vaikkapa nyt suomalaiset maailmanmestarit Minna Kauppi ja Mårten Boström, ovat enemmänkin eksentrisiä oman tiensä kulkijoita kuin tasaisia järki-ihmisiä.

Kyse on ehkä lajin sisäisestä ristiriidasta. Niin insinöörilaji kuin suunnistus onkin, siinä on myös seikkailullinen elementti. Jo Suomessa metsät poikkeavat toisistaan enemmän kuin äkkiseltään edes uskoisi: varsinaissuomalaisella avokalliomaastolla ei ole paljonkaan yhteistä hämäläisen pusikon tai kainuulaisten vaarojen kanssa.

Suunnistus koukuttaa. Siihen jää kiinni, siitä tulee helposti enemmän kuin harrastus, elämäntapa, miltei uskonto: aktiiviharrastajatkin lähtevät nykyään suunnistamaan jopa Australiaan asti. Koukuttavaa on nimenomaan luonto. Sen vaihtelevuus ja arvaamattomuus, olosuhteet, joista ei ikinä etukäteen tiedä. Tosisuunnistaja keräilee maastoja ja säätiloja kuin postimerkkiharrastaja postimerkkejä ja muistelee sitten yhdessä toisen suunnistajan kanssa jotain läpimärkää Ruotsin Tiomilaa tai helteistä Kainuun rastiviikkoa.

Muun muassa näistä syistä ja kenties toisin kuin voisi luulla, suunnistuksen tulevaisuus vaikuttaa valoisalta. Harrastajamäärä on pysynyt tasaisena. Helsingissäkin lapsia riittää edelleen suunnistuskouluihin. Iltarastitoiminta pyörii. Teknologian kehitys on sitä paitsi kuin huomaamatta tehnyt toivottomasta televisiolajista suorastaan potentiaalista urheiluviihdettä. Suunnistajat eivät enää katoa tuntikausiksi metsään vaan heidän jokaista liikettään voidaan seurata gps-paikantimen avulla. Jos joku pummaa, se paljastuu heti. 

Periaatteessa on kai kuviteltavissa sellainenkin tulevaisuus, jossa suunnistus olisi äkkiä muodikasta. Maratonin voi juosta kuka tahansa, on jo melkein juossutkin. Hetken orastanut hiihtobuumi on nikeltymässä Etelä-Suomen olemattomiin talviin. Suunnistuksessa on jotain oudompaa ja yksilöllisempää – mahdollisuus erottua joukosta.

Todennäköisempää taitaa silti olla, että salaseura säilyy salaseurana. Flow-festivaalien kävijät eivät jatkossakaan eksy näille selkosille. Kirjailijat kehuskelevat mieluummin jalkapalloasiantuntemuksellaan kuin suunnistustaidoillaan. Suunnistusta harrastetaan ilman sen suurempaa meteliä, asiasta pahemmin ulkopuolisille huutelematta.

Yöllä makaan makuupussissani puolijoukkueteltan hämärässä ja yritän nukkua. Se on tosin lähes mahdotonta, kilpailukeskuksen kaiuttimet ovat niin lähellä. Kaksi miesselostajaa raportoi tauotta kärjen etenemisestä toisella, kolmannella, neljännellä tai viidennellä osuudella, eikä todellakaan mitenkään hiljaa – toisin kuin väliaikarasteilla kuiskivat radioselostajat, kilpailukeskuksen kuuluttajat pitävät ääntä.   

Teltan ovikin käy koko ajan. Aina joku on tulossa tai menossa, tilittämässä suoritustaan tai kyselemässä vinkkejä metsässä jo käyneiltä. Raportit metsästä ovat yleensä dramaattisia. Kyllä siellä jumalauta samota saa. Ei helvetti mitä risukkoa. Semmosia mäkiä, että nelivedolla piti mennä. Kohtuullinen liioittelu kuuluu etikettiin, verbaalista kekseliäisyyttä arvostetaan, joukkuekaveri valmistellaan omalle osuudelleen mahdollisimman perusteellisesti. Niin kuin kaikissa lajeissa, myös suunnistuksessa on oma koodistonsa.

Muistan sen kyllä. Hallitsen puhetavan, tiedän mitä täällä tapahtuu. Puoliunessani tunnen palaavani ajassa taaksepäin, voisin yhtä hyvin olla seitsemäntoistavuotias poika kuin kohta neljäkymmentävuotias mies. Tämä muuttumaton paikka riistää ihmiseltä iän. 

Mitä pirua minä teen täällä? Miksi tulin? Helsingissä on minun kotini, minun nykyinen elämäni, tänäkin yönä juhlitaan useammatkin juhlat, joissa voisin olla, ja tässä minä kieriskelen, kaikilta menneiltä Jukoloilta tuoksuvassa makuupussissani karulla makuualustalla, odotan aamua ja oletettavasti noin kolmen tunnin retkeilyä joukkuekavereideni paskamaiseksi julistamassa maastossa. On myös ikävän kylmä. Niinkin on Jukolassa melkein aina, kesäkuun yöt näillä leveysasteilla ovat harvoin lämpimiä. Kerrasto pitää lämpimänä vartalon, pipo pään, mutta nenäni on jäässä.

Jännittääkin vähän. Ei niin, että epäilisin eksyväni, mutta suunnistus on vaikea laji, suuretkin töppäykset mahdollisia. Tietenkään sillä ei oikeasti olisi väliä. Millään mitä täällä tapahtuu ei ole vaikutusta elämääni Jukolan kylän ulkopuolella, elämään, jota elän 364 vuorokautta vuodesta. Silti en haluaisi menettää kasvojani: joukkuekavereideni silmissä olen edelleen jonkinlainen suunnistaja.

Olenko sitä todella? Suunnistaja? Kyllä kai. Totta kai. Se ei ole termi, jota ensimmäiseksi itsestäni käyttäisin, ei rooli, johon samastun, mutta sitäkin minä olen, jollain pienellä sieluni osalla. 

Se, mitä lapsuudessamme harrastamme, on lopulta pitkälti sattumaa. Saatamme harrastaa melkein mitä tahansa, lajeja, joissa emme menesty, lajeja, jotka eivät ehkä edes sovi meille. Silti nämä harrastukset muovaavat meitä, totuttavat meidät tietynlaisiin ihmisiin ja ympäristöön. Jos Mikko vuonna 1985 olisi mennytkin Oravapolun sijasta tenniskouluun, olisin nyt vähän erilainen ihminen.

Siinä Mikko nyt on, silmieni edessä. Paras lapsuudenkaverini, nykyään talousjohtaja suuressa terveydenhuoltoalan yrityksessä – niin kuin sopimus oli, hän on tullut herättämään minut repaleisesta unestani.

”Saitko nukuttua.”

”Jollain lailla joo. Huusi vaan niin helvetisti noi kuulutukset.”

”Niinhän ne huutaa. Ihan järjetöntä.”

Mikko istuu ovensuussa retkipallilla ja katselee toimiani sivusta, heittää minulle elektronisen leimauslaitteen ja rullan maalarinteippiä. Jälkimmäinen on kengännauhoja varten, metsässä ne eivät saa aueta.

Tuttua tämäkin. Tuttua kaikki. Tiedän mitä tehdä. Vedän ylleni suunnistuspaidan ja trikoot, kiskon kengät jalkoihini, teippaan nauhat, kiinnitän numeron hakaneuloilla rintaan. 

Rauhassa vaan, Mikko sanoo, on se ihan riittävän vaikea maasto, jotain sellaista, ja minusta on mukavaa, että hän on siinä ja höpöttää minulle, näin tämän pitääkin mennä, täsmälleen näin. Muistan lapsuuden kisareissut, sunnuntaiaamupäivien automatkat jonnekin Nurmijärvelle tai Toijalaan, Sahalahdelle tai Kuhmoisiin. Istuimme kahdestaan takapenkillä, yleensä aina samassa autossa – autoa ajoi muuan vaitonainen ikämiessuunnistaja, jonka kaasujalka oli niin raskas ja niska niin jäykkä, että pelkäsimme hänen Volvoaan enemmän kuin metsää.

”Ootko sä kartalla siitä, miten meillä on mennyt?”

”Suurin piirtein.”

”Yhteislähtöön menee. Kaksi ja puoli tuntia aikaa. Ehdit käydä aamupalalla vielä.”

”Hyvä.”

Vedän tuulitakin Tarmon sinipunavalkoisen paidan päälle. Mikko tarttuu teltan ovenliepeeseen ja nostaa sen syrjään. Haistan kankaan pinttyneen savuntuoksun, kun pujahdan aukosta kesäaamun maidonvalkeaan valoon.

On edelleen kylmä. Pellon yllä leijuu kevyttä usvaa, aurinko on piilossa pilvien takana. Ihmisiä kaikkialla, tulossa ja menossa, lähdössä osuudelleen tai saapumassa sieltä, tämä kaupunki ei tosiaan koskaan nuku, ja äkkiä minusta tuntuu hyvältä olla osa sitä: seistä keskellä savolaista peltoa varhain hyisenä kesäaamuna ja valmistautua neljäntoista kilometrin taipaleeseen kivikkoisessa korvessa. 

Itse asiassa haluan sinne. Haluan metsään, etsimään niitä rasteja. Siitä tulee hauskaa. Hyvin se menee. Osaanhan minä nyt sentään edelleen, mihin se olisi kadonnut: taito, jonka vahingossa hankin.

Julkaistu: 7.6.2015