Urheilu on ”small talk”, ihanaa mielettömyyttä – Mistä ihmiset puhuisivat päivät pitkät, jos ei urheilusta?
Urheilu on yhteiskunnallisesti katsoen small talk, esittää Aition pakinoitsija Petrus Sihto Rystylätty-palstallaan.
Suomalaiselta urheilulta ja huippu-urheilulta oli ja on loppua rahat. Joku erinomainen kettu keksi konstin, että meidän on täällä urheilussa lyötävä viisaat päämme yhteen runoillaksemme urheilulle mitä erilaisimpia yhteiskunnallisia perusteluja, heh.
Vain sillä keinon pystymme pitämään valtion ja kuntien rahahanan vuolaana. Veikkauksen rahathan kulttuuri on pöllinyt itselleen viisaiden poliitikkojen myötävaikutuksella.
”Kaikkein ilmeisin urheilun yhteiskunnallinen perustelu on jäänyt äkkäämättä.”
Jopa niin kutsutut urheilujournalistit ovat osallistuneet kynineen urheilun yhteiskunnallisen perustelun kilpalaulantaan. Heiltä kun ovat työt loppumassa, jos urheilu hiipuu ja jopa lakkaa pala palalta Suomessa. Ammattikunnan pudotuspelit ovat joka tapauksessa kovat, kiitos tekoälyn.
Kaikkein ilmeisin urheilun yhteiskunnallinen perustelu on jäänyt äkkäämättä. Neljä sanaa riittää, viheliäisellä tavalla niistäkin kaksi on englantia: urheilu on small talk.
Siinä se.
Tekisi mieleni olla perustelematta, että miksi noin. Pitäisihän tuon nähdä ja tajuta jo otsaluullakin.
Ilman urheilun small talkia niin suomalaisten kuin ruotsalaisten ja oikeastaan kaiken maalaisten, etenkin miesten, mutta myös kourallisen naisia mielenterveys menisi mullin mallin, jos sitä ei pääsisi heti aamusta työkaverin kimppuun ja kahvitunnilla viimeistään jauhamaan puhemyllyä urheilusta.
”Mistä ihmiset puhuisivat päivät pitkät, jos ei urheilusta? Ihan pelottaa sellainen teoreettinen näköala, dystopia, jossa urheilu olisi lakannut. Niin lukemattomilla suomalaisilla ei olisi enää mistä rupatella.”
Sitä tosin en tiedä enkä tajua – vaikka itse en puhu koskaan urheilusta muuta kuin työkseni, olisi raskasta höpistä urheilusta vapaa-ajalla –, miten arviolta vähintäänkin puolet suomalaisista pärjää ihan hyvin puhumatta koskaan sanaakaan urheilusta. Outo juttu.
Huolimatta siitä, että urheilu antaa aihetta vain joka toiselle suomalaiselle, tuo urheilu on small talk, on kelpo (itse keksimäni) yhteiskunnallinen perustelu urheilun olla, elää, säilyä ja jopa kasvaa. Urheiluhan elää myös vastakkainasettelusta: puolet rakastaa, neljännes vihaa, neljännes antaa piut paut.
Tosin urheilusta puhuminen ei ole paljoa sen häävimpi puheenaihe kuin sääkään, mutta puheenaihe sittenkin.
Mistä ihmiset puhuisivat päivät pitkät, jos ei urheilusta? Ihan pelottaa sellainen teoreettinen näköala, dystopia, jossa urheilu olisi lakannut. Niin lukemattomilla suomalaisilla ei olisi enää mistä rupatella.
”Hölynpölyä! Melkeinpä nonsensea koko urheilun small talk. Mielettömyyttä, ihanaa mielettömyyttä, kuulemma.”
Kuvitellaan ihminen A. Ihminen A muuttaa tänne H:n kaupunkiin, täkäläiset ovat kovasti varautunutta väkeä, ei täällä pääse kenenkään puheille saati säälliseen suosioon. Mikä neuvoksi? Small talk tietenkin! Miten?
Menemällä Rinkelinmäelle Kerhon peliin ja hankkimalla, tämä on tärkeää, ulkoisesti näkyviä tunnustuksellisia kamppeita kuten oranssimustan huivin ja lippiksen. Ja kas, tie on auki!
Ei muuta kuin ihmisen ikävää ihmisen luokse tyydyttämään ja suu auki Kerhosta puhelemaan sitä yhteisöön voitelevaa ja vihkivää urheilun small talkia. Työpaikalla tai muualla voi sitten vielä tehostaa ja livauttaa sivu suun, että olin eilen HPK:n pelissä, kyllä oli väkeä ja oli hyvä peli...
Itse olen kuitenkin sen verran vanha ryppyinen jääräpää, etten minkään maailman kaupungin ihmisten suosiota ja hyväksyntää vastaan suostuisi myymään nahkaani noin halvalla. Tehdä nyt siinä sitten kauppaa omalla vapaa-ajallaan, pukeutumisellaan, peräti identiteetillään, small talkilla, ja ajan oloon jopa tunteillaan.
Hölynpölyä! Melkeinpä nonsensea koko urheilun small talk. Mielettömyyttä, ihanaa mielettömyyttä, kuulemma.
”Urheilusta puhuminen ei ole paljoa sen häävimpi puheenaihe kuin sääkään, mutta puheenaihe sittenkin.”
Ymmärrän, että urheilu small talkin merkityksessä on hieman kevyt, jopa nolo yhteiskunnallinen perustelu urheilulle. Vaikkakin small talk on peräti universaali ulottuvuus urheilussa, ja se on sitä etenkin ammattilaisurheilussa, sillä kuka sitä nyt jostain kyläkyykästä viitsisi puhua, vähintäänkin sen pitää olla Valkeakosken Haka mutta kumma kyllä yhtä hyvin tai jopa paremminkin Arsenal. Vaan miksi nolo?
No kun se small talk, peijakas, silloin kun se koskee urheilua, sehän on oikeastaan puhetta ei-mistään-niin-kovin-tärkeästä. Tyyliin, jotkut olivat onnistuneet porukalla potkimaan nahkapallon rajatulla kentällä johonkin verkolla kehystettyyn rautahäkkiin useammin kuin jokin toinen porukka. Porukat täynnään small talkin puhujalle aivan vieraita nuoria ihmisiä elämänsä keväässä. Miksi puhua tuntemattomien asioista, kun voisi puhua ja edistää omiakin asioitaan?
”Ihminen tarvitsee päivittäin etäisyyttä ja lomaa omasta persoonastaan – ja mikäpä silloin mukavampaa ja varmempaa kuin taivastella vaikkapa Leijonien toissapäiväistä voittoa Kanadasta.”
Toisaalta, se että urheilu on small talk, on hyvin kaunis asia, vailla vertaa. Se saattaa ihmisiä yhteen, se antaa aihetta olla yhdessä, jopa selvitä lyhyt ruokatunti yhdessä. Väliäkö sillä, että se on vain toisaalla huhkivien ihmisten urheilua, josta puhutaan, kun se kuitenkin rakentaa sydänten sillan puhuvien ihmisten välille.
Elämän ilot ja surut, ne on hyvä ulkoistaa urheiluun ja raportoida niistä urheilun small talkina, eittämättä. Menivät perkeleet häviämään huonommalleen! Voitto mikä voitto, vaikka sitten tuurillakin! Torille!
Kun puhe kääntyy eiliseen, tämänpäiväiseen tai huomiseen urheiluun, kun alkaa urheilun small talk, nopealla minilomallahan siinä ollaan omasta itsestä. Ihminen tarvitsee päivittäin etäisyyttä ja lomaa omasta persoonastaan – ja mikäpä silloin mukavampaa ja varmempaa kuin taivastella vaikkapa Leijonien toissapäiväistä voittoa Kanadasta.
”Ajatella, että tuollainen ihmiskunnan valioyksilökin on saanut läpi elämänsä meiltä jotain. Ainakin lepoa.”
Jalkapalloilun EM-kisaottelun Ranska–Belgia katsomisen televisiosta vielä ymmärtää melko hyvin, siitä seuraavana päivänä puhumisen eli sen small talkin hieman heikommin, mutta ilmeisesti ilman jälkimmäistä ei kunnolla ole edellistä – joten molempia akteja tarvittaneen, sillä ilman ei olisi ammattilaisjalkapalloilua sen nykymerkityksessä.
Ja etsitäänpä lopuksi yhdessä tukea urheilulle ja sen seuraamiselle. Tapahtuu sitä paremmissakin piireissä.
Minuun, tämän pakinan kynäilijään teki yllättävän suuren vaikutuksen, kun Barack Obama kertoo omaelämäkerrassaan Luvattu maa raskaan vaalikiertueensa keskellä tämän tästä rentoutuneensa iltasella katsomalla urheilua televisiosta ja väitelleensä – se small talk! – kampanjansa avustajien kanssa urheilusta.
Me urheiluihmiset saamme tuosta selkänojaa itsellemme. Ajatella, että tuollainen ihmiskunnan valioyksilökin on saanut läpi elämänsä meiltä jotain. Ainakin lepoa.
Rystylätty on sen päiväinen kolkka, jossa urheilulle vasemman polvensa, lonkkansa, arvokkaan elämänaikansa, kourallisen ihmissuhteita ja noin viidestä kymmeneen kirjoittamatonta laaturomaania uhrannut kyynikko, nimimerkki Petrus Sihto yrittää tehdä tolkkua kiusaajastaan ja elämäntehtävästään urheilusta.
