Minun aivoni eivät ole minun

Olen lukenut amerikkalaisen Maggie Nelsonin teosta Argonautit kohta kolmatta kuukautta. Omasta elämästään, rakkaudesta muunsukupuoliseen puolisoonsa sekä äitiydestään rehellisesti kirjoittava Nelson on nerokas kertoja, hurjalla tavalla älykäs nainen. Lukiessani tunnen itseni yhtä aikaa hyvin onnelliseksi ja hyvin tyhmäksi. Kirja on täynnä kaunista ja painavaa johon haluan upota, mutta joudun lukemaan jokaisen sivun ja useimmat lauseet moneen kertaan, en vain ymmärrä.

Nelsonin teos on sellainen, että se saattaisi olla vaativa normaalissakin olossa, mutta silti, ja tämän myöntäminen on vaikeaa: minun aivoni eivät tällä hetkellä ole minun. Ne eivät toimi niin kuin niiden pitäisi. En pysty keskittymään mihinkään mikä vaatii kirkasta ajattelua ja kärsivällisyyttä, mihinkään mikä vaatii mitään, ja ilman kirjoja ja elokuvia, ilman tarinoita, minä olen hukassa. Unohtelen, kadotan ja pudottelen asioita ja ajatuksia, puhun puolittaisilla lauseilla enkä tiedä mikä päivä milloinkin on.

Luonteeni, elämäntilanteeni ja työni takia havahdun monta kertaa päivässä siihen etten mieti juuri mitään muuta kuin vanhemmuutta. Analysoin ja tarkastelen lapsiani ja omaa käyttäytymistäni jatkuvasti ja yritän olla mahdollisimman hyvä äiti ja myös kirjoittaa sen kaiken ylös, koska raskaushormoneissani uskoin että äitiyslomalla on mahdollista kirjoittaa kirja, onnistuihan se esikoisenkin kanssa.

Mutta nyt järjen ja työhön tarkoitetut tunnit on korvannut hormoneista johtuvat tunnemyrskyt, hattarainen mutta kaiken kattava hikinen väsymys sekä viisivuotiaan hillitsemätön energia ja loputtomat kysymykset, jotka ovat niin vaikeita ettei niihin edes ole olemassa mitään vastauksia, miksi ihmiset elävät, miksi meillä on kasvot, missä kulkee rakkauden raja, jos vesi on kovaa niin miksei sitä tunne suussa, hänen ehdottomuutensa, rakkautensa ja ilonsa.

Tapahtuu todella vähän eivätkä päivät ole koskaan olleet näin täysiä.

Sanoin että tarvitsen tauon, irtioton kesälomasta joka alkoi tuntua enemmän arjelta kuin arki. Lähdimme Tukholmaan, mies ja minä ja tytöt. Kaupunki oli kaunis ja ystävällinen, matka ihana. Neljän päivän aikana itkin ainakin kahdeksan kertaa. Imetin vauvaa kolmenkymmenen asteen helteessä bussissa, terassilla ja illallisella ja olin lähellä pyörtyä. Junibackenin huvipuisto oli taivas tai helvetti, riippuu keneltä kysyy. Olin iltaisin niin väsynyt etten jaksanut edes puhua.

Viimeisenä päivänä yleensä rauhallinen vauva hermostui ja alkoi itkeä, vähitellen itku muuttui huudoksi ja minä levottomaksi. Olimme ravintolassa ja huomasin ihmisten vähitellen katsovan pidempään mutten välittänyt. Mies ehdotti että hän veisi vauvan ulos. Se ei ollut vaihtoehto. Mies ehdotti vaikka mitä, mutta mikään ei ollut vaihtoehto. Minua hermostutti koska vauva ei halunnut syödä ja ärsytti koska vauva oli ärtynyt. Vauva siis ärsytti minua. Halusin sekä jättää koko perheen sinne pöytään istumaan että ehdottomasti itse hoitaa tilanteen. Lopulta laitoin vauvan vaunuihin ja lähdin, mielenosoituksellisesti tietämättä kenelle osoitin mieltäni. Elämälle varmaan.

Järjellä ajateltuna omassa käyttäytymisessäni ei ollut mitään järkeä. Järjellä ajateltuna juuri missään pieniin vauvoihin ja hormonien keskellä rimpuileviin äiteihin liittyvässä ei ole mitään järkeä.

Mikään tilanne tai yksikään ihminen ei saa minua menettämään kykyäni toimia rationaalisesti tai järkkymään sijoiltani niin herkästi ja nopeasti kuin pieni vauva vaikka sillä helvetin järjellä tiedänkin että kyseessä on vauva eikä mikään rauhoita vauvaa vähemmän kuin hermostunut aikuinen. Mutta mikään tilanne tai yksikään ihminen ei myöskään ole samalla tavalla sitova paketti, tarvitse samalla tavalla jotain ihan koko ajan.

Minun on täysin mahdotonta tarkastella vähänkään yllättävää tilannetta ulkopuolelta ja loogisesti, aivan kuin vauva olisi yhä osa minua, kuin juuri minulla olisi jokin uskomaton valta ohjata hänen käyttäytymistään. Mutta ei minulla ole, ja niin hän elää omaa vauvaelämäänsä omien tuntemustensa ohjaamana. Ja joskus minä ihan oikeasti ajattelen että hän tekee sen kaiken tahallaan, kiusatakseen minua. Että sitä voikin välillä olla ylpeä itsestään.

Tutkimusten mukaan lapsen kannalta on kuitenkin tärkeää, että äidin aivoissa tapahtuu näinä aikoina tällaista erityistä herkistymistä läheisen suhteen luomiseen. On ihan lohdullista tietää että niissä tapahtuu edes jotain.