Madame, osa 7 – Armas

Armas Rantapalo voisi tuskin hämmästyä enempää kuin nähdessään Terttu Kaislan kukkapuskan kanssa ovensa takana. Mies punehtuu kasvoiltaan, kun Terttu ojentaa kukat ja sanoo tulleensa hieromaan sopua, etsimään ratkaisua jo aivan liian pitkään jatkuneeseen ja koko taloyhtiötä kiusaavaan kiistaan.

Kumpikaan heistä ei mainitse Armas Rantapalon lähettämää sähköpostia sen paremmin kuin markkinaoikeuden päätöstäkään. Tosiasiassa Terttu on niin järkyttynyt, että hän on valmis oikeastaan mihin tahansa saadakseen sovun aikaan.

Minä myyn ne asunnot, Terttu ajatteli kukkakaupan jonossa, mutta katsoessaan Armas Rantapaloa suoraan silmiin, hän ei pysty ajattelemaan muuta kuin Marcus Winden pyöreitä kasvoja, päälaelta ohentuneita hiuksia ja miehen auki jääneitä silmiä ja sitä, kuinka he Minnin kanssa raahasivat miehen kylmiöön. Kaikkihan Makken tietää, Makke on Armas Rantapalon poika. Terttu ei ole koskaan inhonnut itseään, mutta nyt hän inhoaa ja tietää inhoavansa vielä pitkään, ehkä lopun elämäänsä.

– Tulkaahan sisään sieltä! Sirpa Rantapalo huutaa keittiön ovelta.

– No ei kai siinä sitten, Armas Rantapalo yskäisee.

– Kun kerran komento käy.

– Täältä saa tuoretta kahvia ja mustikkapiirasta! keittiöstä ilmoitetaan.

Terttu seuraa taloyhtiön hallituksen puheenjohtajaa ja huomaa, että tämän lonkkaa särkee. Ei Terttu mikään terveydenalan ammattilainen ole, mutta lonkkasäryn hän kyllä tunnistaa, sillä hänen miesvainaansa lonkka- nivel vaihdettiin vain reilua vuotta ennen miehen kuolemaa.

Rantapalojen koti on täynnä tyylihuonekaluja, kristallikruunuja ja merimaalauksia. Sirpa Rantapaloa Terttu ei muista tavanneensa koskaan, ovat he saattaneet joskus ohimennen pihalla tai porraskäytävässä toisiaan tervehtiä, mutta siinä kaikki.

Sirpa Rantapalo käy keittiön ovella toivottamassa Tertun tervetulleeksi ja hymy painaa kuopat naisen poskiin. Naisen tummanruskeat silmät tuikkivat iloisesti ja lyhyet harmaat hiukset ovat kiharapilvenä pään ympärillä.

Terttu ei käsitä kuinka Armas Rantapalon kaltainen mörökölli on voinut saada noin viehättävän vaimon. Tutkimattomat ovat rakkauden kärrypolut.

– Käykääs sinne olohuoneen pöydän ääreen niin me Hellun kanssa tuodaan kaikki sinne, mukavampi niin, Sirpa Rantapalo ohjeistaa.

– Ei olisi kyllä mitään tarvinnut kun minä tällä tavalla tänne paukkasin, Terttu vastaa, mutta nainen vain nauraa.

– Ei kun aivan ihanaa, että tulitte! Nykyään kukaan ei tule tuosta vain piipahtamaan ja sen ja se on kyllä sääli. Se on niin raskasta, että pitää aina sopia kaikki kuukausia etukäteen.

Terttu on täsmälleen päinvastaista mieltä. Kaikki selvät ja sovitut ja kalenteriin merkityt asiat rauhoittavat häntä, kaikki yllättävästi eteen tulevat asiat ja äkilliset muutokset nostavat Tertussa esiin huolehtijan ja vatvojan. Ja niistä piirteistä hän ei itsessään pidä, joten hän yrittää suunnitella kaiken mahdollisimman tarkasti.

Huolimatta tarkoista suunnitelmista edellispäivä veti maton alta koko Tertun elämältä. Ja nyt hänen jalkansa toivat hänet tänne eikä hän ole lainkaan varma siitä, pysyykö hän kasassa.

Terttu istahtaa vaaleanpunaiselle rokokoosohvalle ja Armas Rantapalo häntä vastapäätä käsinojalliseen tuoliin. Mies ristii kädet ja naputtelee peukaloita toisiaan vasten. Terttu ei keksi mitään sanottavaa. Onneksi Sirpa Rantapalo tulee keittiöstä kantaen tarjottimella kahvikuppeja ja asetteja. Hänen perässään astelee valkeassa mekossaan kaunis tumma nainen. Nainen, jonka nimen Terttu jo tietää ennen kuin sitä kukaan hänelle sanoo.

– Hei, mä oon Helen Winde, nainen sanoo Tertulle laskettuaan ensin mustikkapiirakan, kahvin ja maitokannun pöydälle.

– Mehän ollaankin tavattu, Terttu vastaa sillä nyt hän tietää varmaksi. Hän tiesi sen jo katsellessaan naisen valokuvia, mutta vasta kun nainen seisoo hänen edessään hän voi vannoa olevansa oikeassa.

– Ai te tunnette! Sirpa huudahtaa.

– Joo niin, tosiaan, Helen sanoo.

Armas Rantapalo katsoo vuoroin Terttua ja vuoroin Heleniä ja kysyy sitten, mistä kummasta he toisensa tuntevat.

– Mä asuin Tertun omistamassa asunnossa Kalliossa vajaan vuoden.

Terttu nyökyttelee ja yrittää hymyillä niin säteilevästi kuin osaa.

Helen Windellä oli silloin vielä vaaleat hiukset ja vuokrasopimuksen hän allekirjoitti nimellä Helena Vintturi.

Helena Vintturi oli vuokralainen helvetistä loputtomine bileineen ja maksamattomine vuokrineen ja kun Terttu lopulta sai hänet ulos, asunto oli niin hirveässä kunnossa, että se oli kunnostettava kokonaan, lattiasta kattoon.

– No niin, ottakaapa nyt! Sirpa kehottaa mutta kukaan ei tee elettäkään ottaakseen. – No niin, jospa minä sitten…. Hellu on Armaksen ensimmäisen vaimon tytär, Sirpa jatkaa kaataessaan kaikille kahvia. – Me ollaan Armaksen kanssa Hellulle ja Makkelle vähän niin kuin tämmöset varavanhemmat.

Armas Rantapalo näyttää kiusaantuneelta, hän ei selvästikään haluaisi, että hänen arkkiviholliselleen annetaan minkäänlaista sukuselvitystä.

– Sulla on tossa toi vuokrakämppä, Helen Winde sanoo. – Pääsiskö sitä kattomaan, mä mielelläni vuokraisin sen pidemmäksi aikaa kun oon nyt ainakin jouluun Hesassa. Olisi kiva olla tässä porukoiden lähellä.

Terttu sanoo asuntonsa olevan vain muutaman vakituisen vieraan käytössä.

– Ja nyt se on varattuna ihan tuonne uuteen vuoteen saakka, hän lisää. – Ja saattaa olla viisasta, että me kaksi jätämme sen vuokraemäntä–vuokralainen-suhteemme siihen yhteen kertaan.

– No kai sitä nyt katsomaan voi mennä, kun nyt taida olla ketään, Armas Rantapalo sanoo terävästi.

– Asunto on nytkin varattu, eikä minulla ole sitä paitsi tapana näyttää sitä kenellekään. Kas kun se ei ole myynnissä eikä vuokrattavana muuta kuin niille muutamille, luotettaviksi todetuille henkilöille, Terttu vastaa ja on tyytyväinen, että hänen äänensä kuulostaa suhteellisen vakaalta, vaikka hänen sydämensä hakkaa niin, että tuntuu kuin kohta se laukkaisi omille teilleen.

Sirpa Rantapalo työntää jokaisen eteen mustikkapiirakkalautasen ja nostelee sitten piirakkapalasten päälle pilven vaniljakastikevaahtoa.

– Maistellaanpa sitten, Sirpa sanoo eikä hänkään enää hymyile.

Mustikkapiirakka on hyvää, kahvi on laihaa ja seura omituisinta, missä Terttu Kaisla on eläessään istunut. Mutta hän ei voi syyttää tästä kahvihetkestä kuin itseään. Hänhän se työntyi suden suuhun, ei uskonut vaistoaan eikä Minnin varoituksia.

– Hulluhan sä olet jos sä sinne menet! Älä oikeesti mene. Just eilen näytit, millaisen uhkausviestin se Armas Rantapalo oli sulle laittanut!

He juovat kahvinsa ja syövät piirakkapalansa hiljaisuuden vallitessa. Heti kun viimeinenkin pisara Tertun kupista on juotu, hän katsoo Sirpaa ja kiittää tätä tarjoiluista ja toivoo, että kukista olisi edes vähän iloa heille kaikille.

– Ne kukat! Mihin sä Hellu ne jätit?

Helen Winde nikauttaa päätään keittiön suuntaan ja mutisee jotakin epämääräistä.

– No hyvä ihme! Sen kerran kun kukkia saadaan niin olishan ne pitänyt nyt tässä pöydässä olla, Sirpa Rantapalo sanoo ja säntää keittiöön.

Terttu on kuulevinaan naisen kauhistuneen huudahduksen ja huomaa Armas Rantapalonkin kääntävän päätään keittiötä kohti. Helen Winde kaataa itselleen toisen kupin kahvia ja leikkaa vielä pienen palan mustikkapiirakkaakin.

Sirpa Rantapalo tulee keittiöstä kukkamaljakko kädessään, aivan kalpeana kasvoiltaan.

– Minä en oikein tiedä, nainen nieleksii.

– Mikä kukkakimppu tuo on? Tuommoisia risujako tänne piti kantaa? Armas Rantapalo ärähtää.

– Ei Armas, ei. Kukkien terälehdet on tuolla keittiön lattialla. Olisiko ne voineet katketa siinä paketissa, olisiko siinä käynyt joku, osuiko se sinulle johonkin, jos vaikka olisi vahingossa jäänyt johonkin väliin?

Terttu Kaisla katsoo kukkakauppiaan ammattitaidolla ja rakkaudella sitomaa kimppua, johon Terttu oli valinnut omasta mielestään kaikkein kauneimmat kukat. Nyt kimpusta ei ole jäljellä mitään. Se on leikelty silpuksi ja Terttu kyllä tietää kuka sen teki.

Hän nousee ja esittää pahoittelunsa siitä, että tuli ja siitä, että kukista tuli nyt vain siivoamisen vaiva.

– Eihän se nyt sinun vikasi ole, Sirpa Rantapalo sanoo.

– Tämä nyt ei todellakaan ollut tarkoitukseni, Terttu vastaa ja yrittää tavoitella Helen Winden katsetta, mutta tämä on täysin keskittynyt kahvikuppiinsa.

Sirpa Rantapalon kädet tärisevät niin, että hän joutuu laskemaan maljakon keskelle pöytää. Katkotut kukan varret ojentautuvat maljakosta kuin syyttävät sormet.

– Kun kerran nyt meidän kotiimme kehtasit tulla niin odotapa nyt sen verran että kuuntelet mitä minulla on sinulle sanottavaa, Armas Rantapalo jyrähtää.

Terttu seisahtaa niille sijoilleen, hän katsoo Armas Rantapaloa ja ilmoittaa rauhallisesti keskustelevansa markkinaoikeuden päätöksestä vasta kun hänen asianajajansa on paikalla.

– Tämä oli huono idea, me emme selvästikään pysty näitä asioita keskenämme ratkomaan. Mea culpa, mea maxima culpa.

Armas Rantapalo huitaisee ilmaa kuin häntä ei kiinnostaisi Terttu Kaisla ja hänen Airbnb-asuntonsa lainkaan.

– Minä en puhu nyt sinusta enkä sinun asunnostasi enkä siitä mitä sinä saat sillä asunnollasi tehdä. Minä puhun ainoastaan siitä, että se yläkerran hulttiomaalari asuu Winden perikunnan asunnossa ja nyt se asunto laitetaan kuntoon niin että Marcus voi siihen muuttaa kun hänellä on Helsingissä vakituinen työ, Armas Rantapalo sanoo.

– Että kerropa sille rakastajallesi terveisiä. Hänhän ei irtisanomiskirjettä ole varmaankaan lukenut ei paperisena eikä sähköisenä, mutta asiassa ei ole mitään epä- selvyyttä. Ne on toimitettu hänelle asianmukaisesti ja perikunnalla on oikeus ottaa asunto omaan käyttöönsä.

Terttu Kaisla ei muista, miten hän pääsi Rantapalojen asunnosta ulos, ei muista tulleensa ovesta, mutta tuskin hän on ikkunastakaan hypännyt. Hänellä ei ole selvää mielikuvaa siitä, että hän on kävellyt Bulevardilta Hietaniemeen. Oikeastaan hän havahtuu vasta kun huomaa istuvansa hautausmaalla miehensä haudan lähellä olevalla penkillä. Hautausmaan suuret puut piilottavat hänet varjoihinsa. Voi Arto, Terttu sanoo ääneen. Nyt ei kuule auta mikään muu kun soittaa poliisille. Kohta ne varmaan tulevat ja pidättävät minut, kun minulla on ruumis kylmiössä. Mutta minä onneksi tiedän, kuka hänet murhasi ja miksi.