Apu

Minne katosivat kanalinnut?

1


Minne katosivat kanalinnut?

Tutut metsäkanalinnut ovat vuosien varrella vähentyneet soiltamme, pelloiltamme ja metsistämme. Syitä metsälintukatoon on monia.
Teksti Apu-toimitus
Kuvat Riitta Angervuo, Aarre Leskinen

Nuoressa istutusmännikössä vilahtaa iso musta hahmo. Sen päässä, silmien tasolla hohtavat kirkkaanpunaiset heltat. Harva luonnossa liikkuja on kohdannut tämän ison kanalinnun, joka hurjimmassa tapauksessa lähestyy ryminällä ulkoilijaa.

Moni arvaa jo, että kyseessä on metso, metsäkanojen kuningas. Tosin tämä tumma, metallinhohtoinen näky on eteläisessä Suomessa yhä harvinaisempi. 

Teeren soitimen kukerrus avosuolta kantaa korvaan keväisenä aamuna kilometrinkin päästä.

Mustikkaisella metsäkankaalla ylvään metson tapaaminen on ikimuistoinen kokemus. Tosin voimakkaan näppäilevät, kolahtavat ja hiovat äänet ovat käyneet harvinaisiksi. Helpoimmin metson kohtaa Itä-Suomen laajoissa erämaissa.

Ukkometson pituus lähenee metriä ja paino on viitisen kiloa. Kunnioitettava luunvalkoinen nokka on tehokas työkalu, ja pähkinänruskeat silmät sympaattiset. Uros käyttää vanhojen mäntyjen harsuuntuneita latvuksia ruokailupaikkoinaan. Koppeloiden eli naarasmetsojen ateriointipaikkoja ovat nuoremmat männyt.

Soidinpaikkojen hävittyä on alkanut esiintyä rohkeasti käyttäytyviä lintuja, joita on kutsuttu hulluiksi metsoiksi. Ne ovat uroksia, jotka testosteronin jyllätessä käyvät ihmisten, kotieläinten ja jopa autojen kimppuun. Onkin syytä väistää, kun mahtaileva ukko hyökkää siipensä levittäen.

Yleensä metso on arka lintu, joka lähtee rymisten ja siivet suhisten pakoon ihmisen tullessa lähelle.

Riekot sulautuvat Lapin ruskaiseen syysmetsään.

Teeriä taas näkee helpoimmin koivujen notkuvilla oksilla, missä ne nokkivat silmuja ja urpuja ravinnokseen. Soidinaikaan teeret kokoontuvat avonaisille soille ja pelloille. Jopa kilometrien päähän voi kuulla teerien soidinmenojen kantavan ja kukertavan pulputuksen.

Pyy taas on lajeista pienin ja taitava kätkeytyjä. Sen ruskean, harmaan, mustan ja valkoisen kirjailema höyhenpuku on kirjava ja näyttävä. Vaimea vihellys voi paljastaa sen olinpaikan.

Kiiruna on arktisiin oloihin sopeutunut pohjoisimpien tunturilakien piilottelija. Sen väritys on päältä päin harmahtavan ruskea, vatsapuoli valkoinen. Talveksi kiiruna saa hyvin pakkasilta suojaavan valkoisen puvun.

Riekko on runsain pohjoisen Lapin metsissä. Kesällä se on punertavamman ruskea kuin kiiruna ja talvella lähes kokonaan valkoinen.

Metso on kanalintujen ylväs valtias, yksi metsän kuninkaista.

Komeat metsäkanalinnut ovat luontomme näyttäviä kruununjalokiviä. Kaikkiaan metsäkanalintuja on viisi lajia.

Metsäkanalintujen kato on silti tosiasia. Metsissä ja soilla kuhisee vähemmän kanalintuja kuin vielä puoli vuosisataa sitten, jolloin teeri, pyy, metso, riekko ja kiiruna elelivät kulta-aikaansa Suomessa. 

Varsinkin metso ja teeri ovat vähentyneet eteläisessä Suomessa, myös riekon räkättävä nauru on melkein hävinnyt.

Kannat vaihtelevat eri puolilla Suomea. Syitä suuriin vaihteluihin ovat muun muassa pesimäaikaiset sääolosuhteet, pedot, ihmisten toimet, kuten maankäyttö ja sen seuraukset. Elinympäristöt ovat pirstoutuneet erityisesti Etelä-Suomessa.

Poikasten määrään vaikuttavat luonnonolosuhteet. Viime kesän viileys oli kohtalokas monille kanalintujen poikasille. Tämän ottaa huomioon myös maa- ja metsätalousministeriö, joka määrittelee olosuhteitten mukaan kanalintujen metsästysajat. 

Vuosisatojen ajan kanalinnut olivat merkittävä ravinnon lähde varsinkin maaseudulla. Perimätieto kertoo, kuinka kanalintuja kuskattiin hevoskuormittain myytäväksi markkinoille. 

Jo keskiajalla riistaa käytettiin osana veronmaksua, jossa kanalinnuilla oli oma osansa. Osa saalistetuista linnuista käytettiin omaksi ravinnoksi, loput myytiin elintason parantamiseksi.

Vasta 1900-luvulla yhteiskunnan muutokset alkoivat pikku hiljaa näkyä myös metsäkanalintujen elämässä. Yhtenäiset vanhat metsät vähenivät, kun teollisuus ja rakentaminen tarvitsi puunsa. 

Väkiluku kasvoi ja asutus laajeni uusille alueille. Rakennettiin teitä ja teollisuutta. Peltoa raivattiin. Suot ojitettiin. Kanalintujen kotiseudut joutuivat uhatuksi.

Kiiruna on pohjoisimpien tunturipaljakoiden piilottelija. Voit kulkea muutaman metrin päästä, etkä tiedä linnusta mitään.

Tehometsätalous on ottanut veronsa. Metsien aukkohakkuut ja muu tehokäyttö ovat karua katseltavaa. Kaadettujen puiden kantoja on nostettu kasapäin hakkuualueelle  poisvietäväksi ja poltettavaksi. 

Entinen rehevä, monimuotoinen metsä on monin paikoin  hävinnyt ja hävittänyt lintujen elinympäristöjä. 

Vaikka metsäkanalintujen runsaudesta on maankattavien laskentojen tuottamaa tietoa yli 50 vuodelta, on täsmällisiä lukuja kannan vaihteluista vaikea saada, vaikka riistakolmiomenetelmää käyttäen tilanne on parantunut viime vuosikymmenten aikana.

Luonnonvarakeskus arvioi, että metsoja asustaa metsissämme nykyisellään noin 750 000 yksilöä, teeriä ja pyitä arvioidaan olevan kaksinkertainen määrä. Riekko on näitä huomattavasti harvinaisempi, kokonaismäärän arvioidaan olevan muutamia satoja tuhansia. 

Kaikkein harvinaisimman metsäkanalinnun, kiirunan, määrä on noin kymmenisen tuhatta.

Metsästys on viime vuosina ollut kiistanalainen keskustelunaihe. 

Vuosittain yli satatuhatta metsästäjää saalistaa näyttäviä kanalintuja. Usein motiivina on vain komean linnun saalistaminen, harvoin pelkkä riistakannan säätely.

Komean mustanpuhuvan ukkometson sulan saaminen hattuun riittää sunnuntaimetsästäjän motiiviksi ampua lintu, jonka kohtaaminen on säväyttävä kokemus. ●

Teksti ja kuvat Riitta Angervuo ja Aarre Leskinen

Julkaistu: 12.1.2016