Eletään syksyä 1955. Kalajoen pitäjässä Suoma Simonen synnyttää lokakuun alussa terveen, potran tytön.
Äidin huulilla viivähtää hymy, kun hän kuulee, että lapsi on hyvävointinen. Hän saa tuskin sanottua:
– Älkää näyttäkö lasta minulle enää!
Suoman sisällä myllertää valtava tunnekuohu. Vauva on jo saanut paikan Oulun Joulumerkkikodista.
Simoset asuvat Kalajoen liepeillä, pienessä syrjäkylässä. Lapsen isällä Sulo Simosella on diagnosoitu keuhkotuberkuloosi vuonna 1952. Hän sairastaa yhä, eikä vauvaa voi viedä tartuntavaaran takia kotiin.
Elokuun 19. päivä kirjatuissa potilaspapereissa vuodelta 1955 lukee isästä: Avotubi ollut jo vuosia, hyvin tarttuva, diabetes armeijaiässä, nivelreuma, potilas erittäin huonossa kunnossa.
Ulkona sataa kylmää vihmaa. Talvesta on tulossa kylmin miesmuistiin. Kolmen tunnin ikäisenä lapsi kuljetetaan Oulun Joulumerkkikotiin. 130 kilometrin matka taittuu kuudessa tunnissa.
Joulumerkkikodeissa vauvana olleet voivat tilata Filha ry:stä omaan hoitohistoriaan liittyviä papereita.
Saija Vähäsarja istuu käsissään nippu dokumentteja, jotka kertovat hänen hoidostaan Oulun Joulumerkkikodissa vuosina 1955–56. Kotiin vanhempien kanssa jäi Saijan kolme vanhempaa sisarta.
– Saatuani paperit olin järkyttynyt pitkään. Olen lukenut näitä puoliksi huntu silmillä, ottanut tietoa vastaan pala palalta, Saija sanoo.
Joulumerkkikoteja oli Oulussa, Tampereella ja Kuopiossa. Ne olivat Suomen Tuberkuloosin Vastustamisyhdistyksen perustamia paikkoja, joihin otettiin turvaan vastasyntyneitä lapsia, jos joku perheessä sairasti avointa keuhkotuberkuloosia. Nimensä Joulumerkkikodit saivat tuberkuloosin vastaisen työn rahoittamiseksi julkaistuista joulumerkeistä, joita suunnittelivat tunnetut taiteilijat. Joulumerkkikodeissa hoidettiin vuosien 1936–1973 välisenä aikana 5 335 vastasyntynyttä.
Historiastaan joulumerkkikodissa hän kuuli äidiltään vasta aikuisiän kynnyksellä, mutta äiti ei paljon asiasta puhunut.
– Se oli äidille niin kipeä asia, Saija pirahtaa itkuun.
Joulumerkkikodissa häntä kutsuttiin toisen nimensä mukaan Hilleviksi. Myöhemmin lapsi sai kutsumanimekseen Saija.
Saija oli Joulumerkkikodissa yhdeksän kuukautta. Pikku-Saija sai jo ensimmäisinä viikkoina lyhyitä penisilliinikuureja, myöhemmin aspiriinia.
– Tämä on jotenkin järkyttänyt minua. Miksi vastasyntyneelle annettiin heti penisilliiniä, hän ihmettelee.
Aikuisena Saija sai tietää olevansa penisilliinille allerginen.
Yleensä vauvat lihoivat joulumerkkikotiaikanaan pulskiksi, mutta syntyessään yli nelikiloinen Saija laihtui dramaattisesti. Hoitopapereihin on kirjattu: Lapsi ei syö, ei nuku, lapsella on nuha, vatsa on sekaisin.
Saipa hän kahdeksan kuukauden iässä lirauksen konjakkiakin lääkkeeksi.
– Äiti kävi katsomassa minua muutaman kerran. Vanhemmat saivat katsoa lastaan vain lasin läpi hoitajan pidellessä vauvaa sylissä. Äiti ihmetteli, miksi minulle syötettiin joka kerta makaronivelliä. Nyt näen, että sainhan toki paljon muutakin.
Silti kotiinlähtöpapereissa, heinäkuussa 1956, lapsen todettiin olevan yhä laiha. Lääkäri epäili, selvinneekö lapsi hengissäkään.
Saijaa kauhistutti. Oliko häntä hoidettu huonosti? Muutama viikko sitten hän huomasi papereihin pienellä käsialalla tehdyn merkinnän: Herterin tauti (Herter-Heubner / Herter-Gee).
Google-haun kautta hän huomasi sen tarkoittaneen keliakiaa, 1950-luvulla huonosti tunnettua sairautta.
– Ei ihme, jos vatsani oli sekaisin eikä ruoka maistunut.
Saija jäi pienikokoiseksi. Hän kärsi anemiasta, vatsakivuista ja sai hoitoa ”vatsakatarriin”, kunnes vaivojen todellinen syy, keliakia, todettiin 1997.
– Oman varhaishistoriani tuntemus on syventänyt ymmärrystä äitini tekemiä ratkaisuja kohtaan, Saija Vähäsarja sanoo.
Saija haluttiin siis kotiuttaa kesällä 1956, mutta tilanne kotona oli ennallaan.
Kotitalossa asuivat muun perheen lisäksi isovanhemmat eikä perhe pystynyt ahtaissa tiloissa järjestämään isälle eristyshuonetta, kuten terveydenhoitohenkilökunta vaati.
Isälle kotoa lähteminen ei ollut henkisesti helppoa, mutta hän oli jo hyvin vaikeahoitoinen kotioloissa.
– Ymmärrän, miksi äiti ei pystynyt juuri puhumaan näistä ajoista. Hän joutui tekemään isoja ratkaisuja. Äiti joutui valitsemaan minut tai isän, ja hän valitsi minut. Se oli surullista, mutta muutoin olisin joutunut ehkä lastenkotiin, Saija pohtii.
Niin isä vietiin sairastupaan ennen Saijan kotiuttamista. Saija ei nähnyt koskaan isäänsä eikä isä kuopustaan.
– En usko, että äiti kävi katsomassa häntä tartuntavaaran takia.
Sulo-isän munuaiset pettivät keuhkoja aiemmin. Hän kuoli 38-vuotiaana diabetekseen 1957. Simosilla kukaan ei saanut isältä tartuntaa.
Saija huokaisee ja näyttää tallella olevaa vanhempiensa kihlajaiskuvaa. Äiti on kaunis, isä komea. Nuoripari on täynnä tulevaisuuden toivoa.
– Isä oli kuulemma ollut hyvin hauska ja humoristinen ihminen. Joskus mietin, miltä tuntuisi, jos minulla olisi ollut isä.
Isän kuoleman jälkeen elämä oli köyhää, vaikka sitä se oli ollut jo kauan ennen isän kuolemaa. Äiti piti kesäkioskia, tienasi rahaa hieromalla ja kiersi auttamassa kylän taloissa erilaisissa työtehtävissä. Pikku-Saijasta tuntui, että äiti oli aina töissä.
– Kun hän tuli kotiin, minun työni oli laittaa perunat kiehumaan. Tarvitsin jakkaran, jotta ylsin nostamaan kattilan puuhellan levylle.
Lasten piti kantaa vettä kaivosta ja nakella puita liiteriin. Saija ei muista, että heillä olisi ollut ikinä yhtään lelua.
– Ne olivat kovia aikoja. Sodan päättymisestäkään ei ollut kuin kymmenisen vuotta.
Tuberkuloosi yhdistettiin puutteellisiin oloihin.
Kiusaamisesta Saija ei kuitenkaan joutunut kärsimään. Aikuiset eivät puhuneet eikä kukaan lapsista tiennyt Saijan isän sairaudesta tai Saijan taustasta Joulumerkkikodissa. Eihän hän edes itse tiennyt.
– Vasta aikuisena kuulin, että ikäiseni mies kotiseudultamme oli ollut Joulumerkkikodissa.
Saijasta Joulumerkkikodit olivat oman aikansa ilmiönä hyvä asia. Siitä huolimatta niihin liittyy monta surullista tarinaa.
Oulun Joulumerkkikoti. Snellman Säätiön vuonna 1935 valmistuneessa rakennuksessa oli ensi alkuun lastenparantola. Sodan jälkeen, vuosina 1945–1969, talo toimi Joulumerkkikotina. Nykyään talossa on Mäntylä–Snellman-päiväkoti.
Ainoa Saijasta vauvana otettu kuva on joulumerkkikodista. Hoitaja pitää häntä sylissä hellästi hymyillen.
Kirjailija Katariina Vuoren vastikään ilmestyneessä kirjassa Joulumerkkikodin lapset kerrotaan lemmikkilapsisysteemistä. Lapsia ei haluttu totuttaa laitoselämään, vaan heitä pyrittiin hoitamaan yksilöllisesti.
Hoitajille annettiin nimikkovauva, mutta joskus hoitajat saivat valita lempivauvansa itse.
Ehkä Saijaakin pitelee kuvanottotilanteessa Joulumerkkikodissa ”varaäitinä” toiminut hoitaja.
Ritva kävi kodinhoitokoulua 1960-luvun lopulla. Opintojensa aikana hän oli harjoittelemassa Oulun Joulumerkkikodissa. Tuolloin vauvaosastolla oli enää kymmenkunta lasta.
– Muistan, että vielä silloinkin hoitajilla oli omat suosikkivauvansa.
Ritva muistaa myös äitien itkun, kun he katselivat lapsiaan lasin läpi.
– Se tuntui tosi pahalta. Muuten joulumerkkikotiaika on jäänyt mieleeni myönteisenä. Lasten hoito oli säännöllistä, ja talossa oli puhdasta. Me harjoittelijat myös siivosimme, erityisiä siistijöitä ei ollut. Oli kesä, rakennus ja pihapiiri näyttivät niin kauniilta. Mieleeni on jäänyt, että lapsia ulkoilutettiin paljon. Osaston vauvat olivat ylipäätään tyytyväisiä.
Vaikka Saija oli pitkään äidistään erossa, hän ei koe kärsineensä asiasta. Hän ei tunne itseään ulkopuoliseksi tai hylätyksi.
– Suhde äitiini oli erittäin lämmin. Asuimme lähekkäin ja pidimme yhtä. Lapsenlapset myös olivat hänelle rakkaita. Äiti kuoli vuonna 1997, Saija sanoo ja pyyhkii kyyneliä silmäkulmistaan.
Saijalla on kaksi tytärtä. Nuoremman lapsen odotusaika oli vaikea. Silloin Suoma-äiti tuli laittamaan ruokaa, ja sanoi:
– Nyt autan, kun en silloin voinut hoitaa sinua, kun olit vauva!
– Se on kauneimpia muistojani. Olen niin onnellinen siitä, että minut otettiin vauvana avoimin sylin takaisin kotiin. Näin ei ollut kaikkien Joulumerkkikodeista palaavien lasten kohdalla. Äiti oli köyhä, mutta me lapset olimme hänelle aina etusijalla.
Katariina Vuori: Joulumerkkikodin lapset (Like Kustannus Oy, 2016). Joulumerkkikotilapset ry:
www.joulumerkkikotilapset.fi, Fb-ryhmiä: Joulumerkkikoti ja Joulumerkkikotilapset ry., Finnish
Lung Health Association (ent. Suomen Tuberkuloosin vastustamisyhdistys ry): www.filha.fi/suomi.
Joulumerkkikotien toimintaa rahoitettiin pääosin joulumerkkien myynnillä. Parhaina vuosina niitä painettiin 5–7 miljoonaa kappaletta. Tämän rykelmän joulumerkit ovat Matti A. Pitkäsen suunnittelemia, lukuun ottamatta joulumerkkiä vuodelta 1949, jonka suunnitteli Martta Wendelin.
Lasten eristäminen oli aikansa ilmiö
Sairaus. Tutkimukset osoittavat, että noin puolet alle vuoden ikäisenä tuberkuloosille altistuneista sairastuvat tuberkuloosiin. Tauti on pienellä lapsella erilainen sairaus kuin aikuisella. Yleensä alle vuoden ikäiset sairastuvat tuberkuloosin vaikeimpiin muotoihin eli keuhkotuberkuloosiin tai aivokalvontulehdukseen, jotka voivat olla tappavia.
– Joulumerkkikoteihin äideistään ja perheistään erotetuista lapsista merkittävä osa pelastui tai säästyi vammautumiselta, vaikka hinta oli kova. Tapahtunut tulisi nähdä aikansa ilmiönä. Terveydenhoitohenkilökunta pyrki suojelemaan suurimmassa riskissä olevia lapsia niillä keinoin kuin se silloin oli mahdollista, kertoo keuhkosairauksien erikoislääkäri ja Filha ry:n pääsihteeri Tuula Vasankari.
Tuberkuloosi luokitellaan yleisvaarallisiin sairauksiin, joka on hoidettava, halusi potilas sitä tai ei. Lapsi erotetaan sairaalassa tarttuvaan tuberkuloosiin sairastuneesta äidistä, kunnes äidillä on tehoava lääkitys ja lapselle on aloitettu suojalääkitys. Nykyisellä hoidolla ja lääkkeillä siihen voi mennä muutama viikko.
Joulumerkkikotilapsien aikaan ei ollut tarjolla nykyisen kaltaisia lääkehoitoja. Ihmiset sairastivat usein kotioloissa, koska resursseja hoitaa kaikki potilaat sairaaloissa ei ollut.
Miksi vielä 60-luvun lopullakin vietiin lapsia joulumerkkikoteihin, aikana jolloin lapset calmetoitiin ja tarjolla oli lääkehoitoa?
– Riittävän tehokkaita yhdistelmälääkkeitä opittiin käyttämään vasta 70-luvulla, vaikka ensimmäiset lääkkeet saatiin Suomeen 50- ja 60-luvuilla. Ne eivät kuitenkaan poistaneet tartuttavuutta.
Tuberkuliinikokeista, joilla testattiin oliko henkilö saanut rokotevasteen, luovuttiin vasta 80-luvulla.
Koulutarkistuksissa iholle laitettiin tuberkuliinia pistämällä tai levittämällä, ja päälle laastari. Jos iholle nousi paukama, vaste rokotukseen oli olemassa. Myös keuhkojen pienoisröntgenkuvauksia tehtiin seulontatutkimuksina 80-luvulla.
– Hoitojen kehittyessä ja seulontojen ansiosta tuberkuloosi väheni, ja samalla myös tautia tartuttavien henkilöiden määrä.
Vasankarin mielestä on hyvä, että tuberkuloosista puhutaan, sillä tautia on lähialueillamme paljon.
”Tauti oli kuin leima otsassa”
Ryhmä. Helena Hagevin perusti Facebook-ryhmän Joulumerkkikoti muutama vuosi sitten.
Ruotsissa asuva Hagevin on syntyisin Sallasta. Hän vietti kahdeksan ja puoli kuukautta Oulun joulumerkkikodissa. Molemmat vanhemmat sairastivat keuhkotuberkuloosia.
– Sain kontaktin muutamiin joulumerkkikotilapsiin Suomi24-keskustelupalstan kautta. Tilasin hoitohistoriani Filha ry:stä (entinen Tuberkuloosin vastustamisyhdistys). Aloin etsiä tietoa joulumerkkikodeista ja niiden historiasta. Sitä löytyi hämmästyttävän vähän, hän sanoo.
Vuonna 2012 Hagevin kävi tutustumassa Oulun joulumerkkikotiin, Snellmankotiin, joka toimii nykyään päiväkotina. Käynnin ansiosta syntyi ajatus Facebook-ryhmän perustamisesta.
– Nykyään puhutaan adoptoitujen oikeudesta etsiä omia juuriaan ja puhua siitä. Myös me joulumerkkikotien lapset olemme uskaltaneet avautua. Kun tuntee juurensa, eheytyy.
Facebook-ryhmää seurasi yhdistyksen perustaminen 2014.
Tavoitteena on koota yhteen niin monta joulumerkkikotilasta kuin mahdollista. Yhdistys etsii pariinsa myös joulumerkkikotien henkilökuntaa ja pyrkii lisäämään tietoa historiasta.
Myös toive Filha ry:n hallussa olevan aineiston siirtämisestä Kansallisarkistoon on toteutumassa, koska Filha ry:n tilat eivät sovellu joulumerkkikoteja koskevan aineiston säilyttämiseen.
Tuberkuloosi oli ja on yhä termi, johon liittyy joulumerkkikotilapsien keskuudessa voimakas häpeän tunne.
– Jos kotona sairastettiin tautia, se oli kuin leima otsaan. Tuberkuloosi liitettiin köyhyyteen ja likaisuuteen. Vakavista sairauksista on vaikea puhua, etenkin jos sairaus on sellainen, että se voi johtaa epidemiaan. Nykypäivänä tällaisia sairauksia ovat hiv ja aids – tai vaikkapa ebola.
– Ennen tuberkuloosista ja Joulumerkkikodeista puhuttiin terveysvalistuksellisesta näkökulmasta. Siitä, miten tuberkuloosi vaikutti potilaan elämään ja hänen perheeseensä, ei puhuttu. Puhumattomuus on jatkunut perheissä ja yhteiskunnassa nykypäivään saakka, Hagevin muistuttaa.
Facebook-ryhmät ja yhdistys syntyivät tarpeeseen. Valtaosa ei ole tavannut koskaan aiemmin ketään toista Joulumerkkikodissa ollutta henkilöä. Foorumeilta saa vertaistukea ja tietoa.
– Viime kesänä yhdistyksen tapaamisessa Oulussa kohtasin Oulun Joulumerkkikodin entisen johtajan ja hoitajia. Minua syntymäni jälkeen hoitaneet saivat kasvot.
– Kun entinen johtaja kertoi, että hän on pitänyt minua sylissään, tunsin, kuinka pala loksahti paikalleen. Otin yhteyttä myös kummihoitajaani. Se onnistui tilaamalla oma kastetodistus. Siitä selvisi, että kummini olivat Joulumerkkikodin hoitajia, Hagevin kertoo.
Teksti Jaana Skyttä, kuvat Vesa Ranta
