”Minä tein kaikkeni”, sanoo Saimi Hoyer konkurssin tehneestä Hotelli Punkaharjusta – Nyt hän kertoo, miksei aio muuttaa takaisin Helsinkiin

Tänne tultiin veden yli soutaen. Isä oli airoissa keulassa, ja tytär istui veneen pohjalle ladottujen matka­laukkujen päällä. Äiti oli peränpitäjänä. Kierrettiin niemi. Airot halkoivat Puruvettä. Sitten oltiin perillä. Rannasta nousi rinne, ja sieltä mäntyjen välistä pilkotti mustaksi maalattu mökki, jossa oli oranssit ikkunanpielet.

Kesä oli alkanut – kahden ja puolen kuukauden onni, Saimi Hoyer sanoo nyt.

Yrittäjä Saimi Hoyer on näiden vaaraisten metsien ja kirkkaan Puruveden kasvattama. Ensimmäistä kertaa Saimin vanhemmat, näyttelijät Soila Komi ja Jyrki Nousiainen, toivat tyttärensä tänne, kun tämä oli muutaman kuukauden ikäinen. Sen jälkeen mökillä oltiin joka kesä, koko kesä.

Nyt Saimi myös asuu täällä. Oma talo valmistui lapsuuden mökin naapuriin 13 vuotta sitten. Paikka kuuluu Vaaran kylään. Ollaan Etelä-­Savossa, Punkaharjulle on matkaa 40 kilometriä ja Savonlinnaan vajaa 70. Saimin kotikin on tummaksi maalattu ja sulautuu mäntymetsän väripalettiin. Nykyään perille vie hiekkatie. Puruvesi välkkyy ikkunoiden takana alati muuttuvana maisemamaalauksena.

– Puruvesi on hyvä kalavesi. Siitä voi juoda ja siinä voi uida samaan aikaan. Juomavesi tulee minulle järvestä yhden suodattimen kautta.

Saimaannorpatkin ovat palanneet Puruvedelle. Saimi ei ole norppaa täällä vielä nähnyt, mutta vanhempi poika Kaspar on.

– Ihan tuossa saaren takana, Saimi osoittaa.

Tuuli työntää aaltoja rantaan ja vääntää mäntyjen latvoja. Viime päivien auringonpaiste on poissa ja tilalla on sinänsä päivämme aiheeseen sopiva perinteinen mökkisää: 13 astetta ja sateen uhka. Puemme lämmintä päälle, sillä nyt mennään katsomaan, mikä tekee Vaarasta Saimin sydämen paikan.

Vaarassa metsänpohja on täynnä puolukkaa, Saimin lempimarjaa. Puolukkaan liittyy tunnelataus, muisto lapsuudesta. – Kun olimme poimineet ensimmäiset puolukat, piti lähteä Helsinkiin. Se oli kesän loppu.

Metsä on supermarketti

Siinä se on, kurttuinen, ruskea kökkäre, tietenkin korvasieni. Saimi noukkii sen, puhdistaa sieniveitsellään ja nostaa koriin.

Olemme lähteneet Saimin talon nurkalta metsään. Jyrkkä mäki ylös, ja sitten alas. Metsä on rinteistä ja vaatii töitä jalkalihaksilta. Jo muutaman minuutin kävelyn jälkeen tärppäsi.

– Kattokaa, mikä möhkäle! Ihan mahtavaa. Tiedän, mitä teen viikonloppuna.

Nämä mötikät päätyvät Orakas-kuivuriin, ”jokaisen sienestäjän Rolls-Royceen”. Korvasienet ovat tappavan myrkyllisiä, joten ennen käyttöä ne pitää vielä keittää kahdesti. Siihen on tarkat ohjeet, jotka kannattaa kerrata ennen kuin ryhtyy toimeen.

Osa maahan pudonneiden oksien ja lehtien alla piilottelevista korvasienistä on yhä pieniä. Ne Saimi jättää kasvamaan. Eilen tullut sade avittaa toivottavasti tehtävää.

Sienten lisäksi Saimilla on tapana kerätä metsästä villiyrttejä: horsmaa, vuohenputkea, nokkosta, koivunlehtiä. Hän ottaa talteen mahlaa ja pakastaa sitä. Niin, ja tietysti myös kuusen- ja männynkerkkiä ja pihlajansilmuja.

– Silmuissa on marsipaanin maku, sellainen amarettomainen. Niiden keräämiseen on yleensä aikaa pari päivää. Kaikki pitää poimia hetkessä tai se on mennyttä.

Onneksi metsä tarjoilee aina uusia lähiruokavaihtoehtoja: kun yksi kausi loppuu, toinen alkaa.

– Minä haen metsästä salaatit ja sienet, ja Kaspar tuo kalat pöytään. Metsä on supermarkettini.

Saimin vanhempi lapsi Kaspar on 16. Hän käy nyt lukiota Espoossa, mutta viettää paljon aikaa Vaarassa. Saimi asuu tällä hetkellä nuoremman lapsensa, 14-vuotiaan Hektorin kanssa.

– Kasparille Saimaa on toinen koti. Hän on varmaan enemmän vesillä kuin maalla. Olen onnellinen, että olen pystynyt siirtämään lapsilleni rakkauden tähän paikkaan.

On aika hauska ajatus, että näillä samoilla mättäillä Saimi kulki jo pikkulapsena. Täällä ovat kaikki tärkeät lapsuuden muistot. Täällä tuntee jokaisen kiven, varvun ja kannon.

– Tärkein saamani perintö on luontosuhde, jonka vanhemmat ja isovanhemmat minulle antoivat.

Kesäelämä oli Oravalan mökillä

Saimin isä Jyrki Nousiainen on kotoisin Kerimäeltä, ”puukirkon juurelta ihan tästä vierestä”. Isänisä, ukki, löysi tämän kauniin paikan Puruveden rannalla. Siihen rakennettiin ensin sauna ja sitten yksihuoneinen mökki vuonna 1973. Mökkiä alettiin kutsua Oravalaksi. Nimen keksi Saimin äiti. Vaaran kylässä oravia oli vähän, mutta kerran yksi orava oli vieraillut mökin pihapiirissä.

– Se oli merkki, ja äiti nimesi paikan Oravalaksi. Minun kotini nimi on puolestaan Tattila, Saimi sanoo.

Oravalassa oli aikoinaan uitettu tukkeja, ja uittotukkeja oli vajonnut järven pohjaan. Saimin äiti souti ja isä sukelsi kirveen kanssa ja toi pohjasta pöllit pintaan. Kun ne olivat kuivuneet, isä rakensi niistä Saimille leikkimökin. Se on yhä paikallaan.

Saimi muistaa, miten kesäpäivinä äiti pesi lasisella pyykkilaudalla pyykkiä rannassa ja kuunteli putkiradiota. Paristot siihen ostettiin tietysti kauppa-autosta, muualla kaupassa ei käytykään.

Lapsuuden mökin portailta voi katsella Puruvettä. Täältä ovat kaikki Saimin tärkeimmät lapsuusmuistot.

Kesäelämä mökillä oli erilaista kuin talviarki kaupungissa. Perhe asui tuolloin kerrostalossa Laajasalossa Helsingissä. Äiti näytteli Suomen Kansallisteatterissa, isä puolestaan Helsingin Kaupunginteatterissa. Kodin takana oli hienot kalliot, mutta Saimi muistaa, miten ikävöi mökille.

Ukki opetti Saimille jäkälistä ja sammalista, mummi vei sieneen.

– Mummi poimi itäsuomalaiseen tyyliin karvarouskuja, kangasrouskuja ja leppärouskuja ja pikkelöi ne. Äiti poimi haperoita.

Sienistä tuli Saimille intohimo jo lapsena. Ensin parasta oli niiden etsiminen ja kerääminen, se löytämisen riemu. Myöhemmin heräsi myös mielenkiinto sienten makuihin. Makuja ja vivahteita on nimittäin valtavasti.

– Jos joku sanoo, ettei syö sieniä, hän on todennäköisesti syönyt vain purkkiherkkusieniä. Ne ovat kuin pyyhekumia ja pitäisi laissa kieltää.

Nuorena aikuisenakin, kun Saimi asui maailmalla ja teki töitä mallina, hän kävi mökillä kun pystyi. Yleensä se oli syksyisin, kun sieniaika oli parhaimmillaan.

Saimin lempisieniä ovat mustavahakas, ukonsieni ja männynleppärousku. Ja millaisia ne ovatkaan!

– Ukonsienen lakki on parasta, mitä ihminen voi syödä, vähän kuin pihvin söisi. Mustavahakas on taas aromaattinen ja myskinen. Ja männynleppärousku on venäläisten suosikki. Kun ottaa ruisleipää, voita ja paistaa päälle vähän männynleppärouskuja, se on paras herkku. Tässä rinteessä kasvavat muuten shimejit, Saimi lisää.

Shimejit, eli tupaskynsikkäät, ovat kelpo ruokasieniä, miedon makuisia ja sopivat suuhun vaikka paistettuina. Saimin tontilla kasvaa myös matsutakea eli tuoksuvalmuskaa. Sen tuoksu on voimakkaan hedelmäinen, ja tuulisella säällä tuoksu saattaa johdattaa apajille.

Saimi arvioi tunnistavansa parisataa sienilajia. Sieniaikaan hän käy koko ajan metsässä katsomassa, missä on sieniä ja mitä sieniä. Talvisin hän potee sieni-ikävää. Saimi on surrut sitä, ettei voinut viime vuosina jakaa enää sienirakkautta äitinsä kanssa.

– Äidille tuli muistisairaus yli kymmenen vuotta sitten. Sairaus muutti hänen mielensä. Hänestä tuli hyvin erilainen ihminen kuin ennen. Se oli raskasta ja kauheaa.

Äidin lempikukka oli vanamo, joka kukkii pienin, vaaleanpunaisin kelloin. Äidillä oli tapana kerätä vanamoita ja sitoa niitä pieniksi kimpuiksi mökillä niin, että koko tupa tuoksui niiltä. Vanamon tuoksu on Saimille kesän ja äidin tuoksu.

Äiti kuoli viime kesänä. Vaikka vanamon kukinta-aika oli jo ohi, Saimi onnistui löytämään niitä metsästä. Hän vei kukat vainajan rinnalle.

– Kun äiti lähti, minun oli vaikea mennä Oravalan mökille. Hän on niin vahvasti läsnä siellä.

Äiti on haudattu tänne lähelle, Punkaharjun vanhalle hautausmaalle.

– Minulle on paikka siinä samassa montussa, jos en liho kauheasti, Saimi hymähtää.

Se on vaisu toteamus, surun kyllästämä.

Saimi sanoo, että ihmiset ovat metsässä vain vierailulla. – Muut asuvat metsässä, eläimet, kasvit ja sienet. Me olemme vain ohikulkumatkalla me ihmiset.

Metsä antaa vastauksia

Voimistuva vinkuminen katkaisee korvasienten etsimisen. Sekarotuisella Waltilla on tylsää. Koira ei millään jaksaisi enää tutkailla metsän antimia ja protestoi.

Waltti tuli Saimille kolme vuotta sitten. Se oli Saimin ystävän Paavon koira. Ensin Waltti oli Saimilla hoidossa. Sitten se alkoi olla Saimin kanssa yhä enemmän.

– Kerran sitten kysyin Paavolta, kumman koira tämä oikein on. Se on sun, Paavo sanoi, ja ajoi pois pihasta.

Siinä missä Waltti tylsistyy, Saimi tasoittuu. Metsä maadoittaa ja juurruttaa.

– Täällä metsässä tulee turvallinen olo. Täällä unohtaa kaiken kauheuden, Saimi sanoo.

Kun on vaikeaa, Saimi menee metsään.

– Metsässä voin itkeä, huutaa, nauraa, laulaa eikä kukaan kuule. Se on kuin vanha ystävä, joka ei koskaan petä. Se antaa vastauksia.

Viimeksi metsä antoi vastauksen Oulussa. Saimi oli siellä puhujakeikalla ja meni käymään metsässä Oulujoen rannalla. Hän tajusi, että vaikka kyseessä oli eri metsä, se oli samaa systeemiä kuin kotimetsä.

– Se oli oivallus, jonka metsä antoi minun ymmärtää. Se oli vastaus tilanteeseeni.

Tilanteella hän tarkoittaa Hotelli Punkaharjun konkurssia. Saimi omisti hotellin yhtiökumppaninsa kanssa. Hotelli haettiin konkurssiin huhtikuussa, ja viikot sen jälkeen ovat olleet rankkoja. Julkisuudessa on kerrottu hotelliyrityksen yli miljoonan euron veloista.

– Olen tehnyt kymmenen vuotta töitä tämän alueen eteen. Se on ollut intohimoni. Punkaharju ja Hotelli Punkaharju ovat minulle äärimmäisen rakkaat. Olen tehnyt tätä myös luonnon puolesta, halunnut nostaa sitä esiin.

Hotellin konkurssia on vaikea käsittää

Tuhansia vuosia sitten jääkausi muovasi Punkaharjun kapean kaistaleen erityiseksi osaksi Suomen luontoa. Harjun toisella puolella lainehtii Pihlajavesi ja toisella puolella Puruvesi. Punkaharju on nimetty Suomen kansallismaisemaksi.

Sinne rakennettiin vuonna 1845 metsänvartijan talo, jossa oli kolme matkailijoille tarkoitettua huonetta. Myöhemmin talosta tuli Punkaharjun Valtionhotelli ja vielä myöhemmin Hotelli Punkaharju.

Viime vuodet Saimi Hoyer pyöritti hotellia ja oli sen keulakuva. Hotellin konkurssi oli raskas isku. Koko tilannetta on vaikea käsittää.

– Kysyin pesänhoitajalta, että saanko pestä pyykkejä. Nehän homehtuvat muuten sinne, hän puuskahtaa.

Kukkia Saimi on käynyt hotellilla kastelemassa.

– Jokainen pihan nurkka on kitketty ja mietitty, jokainen mustaherukkapensas on siihen omin käsin istutettu. Tämä on hullua.

Saimi on tuonut hotellista kotiinsa omia tavaroitaan, jotka ovat olleet siellä esillä: joitakin tauluja, isoisänsä isän kirjoja ja äitinsä esiintymisasuja. Siksi kaikki on kotona nyt vähän hujan hajan, tavarat ja ajatukset.

– Minulla on 38 pukua, joita äiti käytti urallaan Kansallisteatterin lavalla. Ne eivät kuulu konkurssipesään.

Saimi rakastaa Puruvettä ja kotiaan ympäröivää metsää, mutta tietää, että yhteys luontoon syntyy vähemmälläkin. – Kaikki on samaa systeemiä. Takapihan kanto tai tuulessa huojuva koivu riittää.

Saimi on vuoroin surrut, vuoroin ollut ”raivo päällä”. Tunteitaan hän ei ole salannut. Moni on kiittänyt Saimia historiallisen kohteen entisöinnistä, mutta julkisuudessa on myös puhuttu epäonnistumisesta. Se tuntuu aika yksipuoliselta näkökulmalta.

– Hotelli ei ole ollut mikään kesäkahvila, vaan olemme tuoneet esiin suomalaista runoutta, teatteria, kuvataidetta, luontoa ja ruokakulttuuria. Moni on tehnyt töitä ja vapaaehtoistöitä tämän eteen. Minä tein kaikkeni. Se ei ole niin yksioikoista, että ei ole onnistuttu.

Savonlinnan alue on kokenut muitakin kolhuja viime aikoina. Kallioon louhittu Saimaan Taideluola Retretti on kiinni, muutama vuosi sitten Itä-Suomen yliopisto siirsi opettajankoulutuksen pois Savonlinnasta.

– Punkaharju on ideaalimaisema, kauneuden maksimi. Topelius ja Eino Leino ovat kirjoittaneet siitä. Tällaisiin kansallismaisemiin pitäisi panostaa myös valtion puolelta. Hotelli on Museoviraston suojelema ja osa Suomen kulttuurihistoriaa. Näinkö Suomessa kulttuuripolitiikkaa hoidetaan? Saimi sanoo.

Osa Hotelli Punkaharjun tapahtumista siirtyy nyt toiseen hotelliin, Hotel & Spa Resort Järvisydämeen Rantasalmelle. Sekin on Saimaan rannalla, Punkaharjulta noin 80 kilometrin päässä. Suunnitelmissa on esimerkiksi sieniretkiä sekä Saimaasta nostettujen järvisimpukoiden tarjoaminen ruokalistalla. Tämä oli metsän Saimille antama vastaus: näitä töitä kannattaa jatkaa.

Saimi on hyvillään, ettei kaikki kuihdu konkurssin myötä vaan saa uuden elämän toisaalla. Mutta silti, tällaisesta ei selvitä ilman kyyneleitä.

– Tuntuu, että jätän kolmannen lapseni tänne. En pysty tästä oikein puhumaankaan.

Saimi muutti Vaaraan suoraan sairaalasta

Pieni hiekkaranta yhdistää Saimin kodin ja Oravalan mökin. Waltti käy kastamassa jalkansa, mutta sekin näyttää toteavan, ettei nyt ole mikään uimakeli. Saimi kertoo, että Puruvesi on rehevöitynyt siitä, mitä se oli lapsuudessa.

– Mutta kyllä samat onkipaikat antavat yhä ahventa ja samat virvelöintipaikat haukea.

Vesistä nousee myös lahnaa, jota voi pyytää norppaturvallisilla katiskoilla. Lahna on Saimista paras savukala.

Vaarasta tuli koti keväällä 2011, jolloin Saimi, hänen lastensa isä Thomas Hoyer ja pojat asettuivat taloksi. Pojat olivat silloin vielä pikkuisia, alle kouluikäisiä. Ajatus oli, että täällä Saimi saisi toipua.

Saimilla oli ollut vakavia suolisto-ongelmia, ja hän oli ollut sairaalassa pitkiä aikoja. Lopulta hänellä todettiin perinnöllinen IgG-vasta-ainepuutos. Sen vuoksi Saimilla on tavallista huonompi vastustuskyky.

Saimi muutti Puruveden rantaan suoraan sairaalasta. Tuona päivänä tuoksui kevätsade, ihan niin kuin eilenkin kotiin tullessa. Sade antoi toivoa silloin ja nyt.

– Ehkä sade, joka eilen ropsotti niskaan, on jokin uuden ajan alku.

Vasta-ainepuutosta hoidetaan gammaglobuliinilla, jota Saimi saa tiputuksessa Savonlinnan keskussairaalassa kerran kuussa. Hän yrittää huolehtia terveydestään hyvin ja pukeutuu aina lämpimästi, jotta ei vilustuisi.

– Jos sairastun, olen kuukauden poissa pelistä. Jouduin sairaalaan koronasta, ja olen joutunut myös influenssasta. Uskon, että minulle on paljon hyötyä siitä, että asun mäntyjen keskellä.

Mänty on perinteinen lääkekasvi. Siitä voidaan eristää aineita, joilla on tutkimusten mukaan tulehdusta estäviä vaikutuksia.

Nyt mäntyjen latvat huojuvat. Oravalan puolella tuuli kokoaa voimiaan. Maassa on käpyjä ja harmaita kivenlohkareita, joiden pintaan sammalet ja jäkälät ovat kutoneet kuvioitaan. Saimi kertoo, että alueella elää susia, villisikoja ja ilveksiä, metsän asukkaita. Suden, karhun ja villisian hän on nähnytkin.

– Ja onhan karhu varmaan useasti seissyt rinnallani, kun olen tuolla metikössä mennyt.

Se ei häntä pelota, sillä täällä on koti.

– Enemmän pelottaa Mannerheimintie.

– Tämä paikka on minulle rakkain maailmassa, Saimi sanoo.

Konkurssin jälkeen moni on olettanut, että Saimi palaisi Helsinkiin. Se ihmetyttää. Ei hän ole kodistaan minnekään lähdössä. Asukkaita Vaarassa on kuutisenkymmentä, suurin osa Saimille tuttuja jo lapsuudesta.

– Täällä kaikki auttavat toisiaan, ja yhteisö on tiivis. Meillä on kylätalo, joka on entinen kauppa. Ja on myös vanha kyläkoulu, joka on nyt käyttämätön.

Kun asuu keskellä luontoa, sen kokee vahvasti. Talvi on ankara, eikä Saimi ole sen ystävä, vaikka silloinkin on ”järjettömän kaunista”.

– Tämä paikka on minulle rakkain maailmassa. Yksi ystäväni sanoi minulle hiljattain: mieti, jos sinulta olisi viety Vaara. Se antoi perspektiiviä.

”Minä olen ihminen, joka tarvitsee välillä myrskyjä”

Kun ukonilma vyöryy tänne harjun yli, se on raju. Saimi rakastaa sitä.

– Kerran kun lapset olivat pieniä, oli tosi kova myrsky. Menimme piiloon Oravalan mökin maakuoppakellariin. Parikkalasta kaatui silloin varmaan puolet puista, Saimi muistelee.

Myrsky työntää painostavan ilman pois, puhdistaa.

– Se tekee hyvää luonnolle, ja se tekee hyvää ihmiselle. Minä olen ihminen, joka tarvitsee välillä myrskyjä.

Rannassa on Saimin soutuvene. Keskipenkki on lahonnut talven aikana ja pitäisi uusia, mutta veneellä pääsee kyllä vesille. Mutta pahus, eilinen vesisade on tehnyt veneen pohjalle lätäkön.

– Nyt tarvittaisiin kousikkaa, Saimi sanoo.

Siis äyskäriä, jolla kauhoa vedet pois. Vajasta löytyvä vati saa kelvata.

Saimi soutaa. Airot narisevat hankaimissaan. Puruvesi ei näytä nyt kirkkaalta vaan murheellisen harmaalta, kun se kyntää aaltojaan rantaan. Tuuli pörröttää Saimin punaista tukkaa, ja vaikka nyt on kylmä ja kaikkea ­raskasta, puut ovat täydessä vihreydessä ja ilmassa tuoksuu kesä. On selvää, että jo kohta maan piilottelemista rihmastoista puskevat esiin uudet sienet.