Kun David Lynchillä on luova kausi, hän lounastaa Bob’s Big Boy -ravintolassa. Aterian muodostavat paksu suklaapirtelö ja neljästä seitsemään kuppia kahvia, runsaalla sokerilla.
Tavoitteena on sokerihumala, jonka vaikutuksen alaisena Lynch saa parhaat – tai ainakin monet – ideansa. ”Saan niin paljon ideoita! Kirjoitan ne lautasliinoille”, Lynch kertoo Mason Curreyn kirjassa Daily rituals – How artists work (2013).
Currey huomauttaa, että vaikka kirjan nimessä puhutaan rituaaleista, on useimpien taiteilijoiden työskentelymetodeissa kyse rutiineista. Kirjaan on koottu 162 taiteilijan kuvaukset omista työpäivistään. Kuolleiden ja elävien säveltäjien, kirjailijoiden, kuvataiteilijoiden, muusikoiden ja ohjaajien tarinoissa tosiaan toistuvat rutiinit, usein ankaruuteen ja asketiaan asti:
”Herään puoli kuudelta”, ”herään ennen muuta perhettä”, ”herään joka aamu viideltä”…
Haruki Murakami herää neljältä ja kirjoittaa putkeen viidestä kuuteen tuntia. Iltapäivällä hän juoksee, ui tai juoksee ja ui. Nukkumaan Murakami menee yhdeksältä.
”Toistan saman joka päivä. Toisto itsessään on tärkeää, se auttaa minua saavuttamaan syvemmän tilan.”
Rutiini ei jätä tilaa sosiaaliselle elämälle, mikä ei haittaa, sillä Murakami väittää luopuneensa siitä kirjoitustyön tähden.
Aivan kaikkia taiteilijoita ammatinvalinta ei ole vieroittanut seuraelämästä. Joillekin sosiaaliset suhteet ovat jopa olennainen osa rutiineja.
Ilmeisenä esimerkkinä tulee mieleen Andy Warhol, jonka päiväohjelmaan kuuluivat illan- ja yönistujaiset. Tosin Warholkin kertoo heränneensä juhlien jälkeen joka aamu töihin: soittamaan pitkän päivittäisen puhelunsa ystävälleen, joka kirjasi puhelut muistioiksi, Warholin ammatilliseksi päiväkirjaksi.
Tästä palvelusta Federico Fellini olisi ollut kateellinen. Hän kertoo haahuilleensa aamut kuudesta seitsemään ympäri kotiaan miettien, kenelle kehtaisi jo soittaa. Olisi ehkä kannattanut hankkia kavereikseen toisia taiteilijoita.
Vaikka näistä omakuvista tietenkin paistaa oman arjen ankaruuden liioittelu ja mystifiointi, on taiteilijoiden työkertomuksissa jotain viisaankin tuntuista.
Tietäähän sen puoliluovakin skribentti, että jos vain saa itsensä ylös, ovat aamun tunnit aikaansaapaa, kirkasmielistä työaikaa. Ja toimistotyöntekijä sen vasta tietääkin: kuinka paljon saa tehtyä niinä parina varhaisena tuntina, kun maisemakonttori on vielä tyhjä.
Toinenkin taiteilijoiden vinkki on helppo varastaa päivittäiseen käyttöön: päiväunet.
Erityisesti mieskirjailijat tuntuvat suosivan iltapäivänokosia, Ingmar Bergmanillakin ne kuuluivat juuri kirjallisten kausien päiväohjelmaan. Historian naiskirjailijoiden tarinoissa päiväunilla oli toinen rooli: kirjoja kirjoitettiin, kun lapset nukkuivat.
Onneksi naistaiteilijoiden osa on muuttunut. Itse ihailen kertomuksia Pirkko Saision punaviiniöistä, jollaisina lempiromaanieni kerrotaan syntyneen. Saavuttaapa joskus vastaava sumun ja kirkkauden tasapaino.
Tai saavuttaapa ylipäätään taiteilijoiden kuvaama työn tekemisen ihana pakko, jota Ingmar Bergman luonnehtii luonnonvoimaksi:
”Työ on kuin tulva joka kulkee sieluni läpi. Se puhdistaa. Jos sitä ei olisi, tulisin hulluksi.”
Tulvan hallitseminen ehkä vaatiikin ankaruutta. Ja pirtelöä. Ja päiväunet. ■
1 Etkö osaa keskittyä työhösi? Ota hotellihuone. Maya Angelou kirjoitti aina motelleissa ja hotelleissa. ”Mitä anonyymimpi tila, sen parempi. En osaa työskennellä kauniissa ympäristössä.”
2 Kyllästyitkö ideaasi? Oma vika. Ideoita ei pidä hillota – ne pitää toteuttaa ”ennen kuin inspiraatio kuivaa”, opettaa Tenavat-sarjakuvan piirtäjä Charles M. Schulz.
3 Oletko vaaka- vai pystyajattelija? Olisitko luovempi paremmassa asennossa? ”Olen täysin horisontaalinen kirjoittaja”, sanoi Truman Capote. ”En pysty ajattelemaan jollen makaa sängyssä tai sohvalla, mieluiten tupakka ja kahvi käden ulottuvilla.”
