Saksalaisen nyrkkeilytallin Sauerland Eventsin treenisali sijaitsee Berliinin Olympiastadionin kupeessa. Rakennuksesta on mahdotonta määritellä, mistä se alkaa ja mihin se loppuu, ja sen massiivisuus kertonee jotain rakennuttajan Adolf Hitlerin suhteesta maailmaan.
Sisällä treenisalissa kymmenen ammattilaisnyrkkeilijää hakkaa säkkejä niin, että lattia jalkojen alla tärisee ja voimantuotosta syntyneet karjaisut kaikuvat salissa. Heidän joukossaan on Robert Helenius, Berliiniin muuttanut 26-vuotias porvoolainen, jonka leuassa on kevyt sänki ja jonka vaalea treenipaita kostuu pikkuhiljaa hiestä.
Olen kateellinen Heleniukselle. Hän on saanut kasvaa tässä maailmassa, jonka ilmassa leijuu hiki, voima ja voitontahto. Lapsena rakastin Rocky-elokuvia. Muistan, kuinka nelosessa Rocky vetäisee mustan, karvakauluksisen nahkatakin niskaansa ja lähtee juoksemaan Siperian hankiin päihittääkseen jäätävän neuvostoliittolaisen Dragon. Ykkösessä Rocky naama päättäväisyydestä vääränä hakkaa teurastamossa verisiä ruhoja. Katsoin nämä elokuvat yhä uudestaan. Tahdoin kasvaa yhtä vahvaksi.
En silti tajunnut, että minäkin voisin nyrkkeillä. Nyrkkeilyhanskojen sijaan pyysin ponin ja balettitossut. Ihan hyviä valintoja nekin. Soitin kuitenkin äskettäin hieman syyttävän puhelun äidilleni. Jos olisin ollut poika, olisin päässyt nyrkkeilemään, sanoin. Äitini ei kuulostanut katuvalta. Harva vanhempi kai tahtoo viedä lastaan hakattavaksi, ainakaan tyttöä.
Robert Heleniuksen isä harrasti nyrkkeilyä mutta ei koskaan otellut. Hän vei Robertin salille ensimmäistä kertaa, kun tämä oli viisivuotias. Treenauksen poika aloitti 11-vuotiaana. Koulu Heleniukselta jäi kesken ammattikoulun rakennuslinjalla, mutta isä piti pojan kurssilla nyrkkeilyn suhteen teini-iässäkin.
”Nyrkkeily on miehiä varten. Se on mies”, amerikkalainen kirjailija Joyce Carol Oates kirjoittaa esseessään Nyrkkeilystä (1987). Siinä Oates pyrkii naisena ymmärtämään rakastamaansa urheilulajia.
Sauerlandin salissa on lisäkseni vain yksi nainen, maailmanmestari Cecilia Braekhus. Hän liikkuu säkin ympärillä pantterin lailla jysäyttäen siihen napakoita iskuja. Minun katseeni on kuitenkin kiinnittynyt miehiin, erityisesti niihin, jotka rehkivät ilman paitaa.
Katselen kuinka Helenius treenaa säkin kanssa. Hänen jokainen lyöntinsä on hallittu, iskut kulkevat täydellisesti radallaan. Nyrkinisku on piste, jossa Heleniuksen vartalon tuottama valtaisa voima purkaantuu kohteeseensa. Sillä ei ole mitään tekemistä Rockyn kehonrakentajan lihaksien ja hutiloitujen kehäkohtausten kanssa, raakaa aggressiota lukuunottamatta.
Miltäköhän tuntuu omata sellainen voima?
Sauerland Eventsin toimiston lattiaa peittää kulahtanut kokolattiamatto. Mikään ei kieli, että täältä johdetaan satojen miljoonien arvoista nyrkkeilybisnestä. Hetken aikaa epäilen, ovatko kaikki unohtaneet tulla tänään töihin. Sitten Helenius astuu sisään kokoushuoneeseen lippalakki päässään. Heleniusta ei pelästyisi, vaikka hän kävelisi vastaan pimeällä kujalla aamuyöllä. Koostaan huolimatta hän näyttää kiltiltä.
PR-henkilö Frank Bleydorn alkaa hyöriä Heleniuksen ympärillä ja varoittaa huoneen nurkassa vinhasti pyörivästä tuulettimesta. On heinäkuu ja ulkona lämmintä lähes 40 astetta. Helenius valmistautuu kohtaamaan Gregory Tonyn elokuussa käytävässä raskaan sarjan EU-mestaruusottelussa. Flunssa ei olisi nyt pikkuriesa, se olisi katastrofi.
Bleydorn paapoo Heleniusta kuin pikkulasta. Se tuntuu hassulta, onhan Helenius lähes kaksi metriä pitkä, tatuoitu raskaan sarjan nyrkkeilijä, kehänimeltään Nordic Nightmare. Ennen Gregory Tonyn kohtaamista hän on voittanut jo seitsemän ammattilaisottelua tyrmäyksellä.
Heleniustakin Bleydornin huolenpito naurattaa. Hymy nousee ilkikurisesti silmiin.
Helenius asettaa kätensä pöydälle. Niissä on murtumista johtuvia arpia. Rystyset ovat punaiset ja pahkuraiset.
”Ja nää on vaan kädet. Lisäksi on lihaskivut, matsin jälkeen nenä kipeä, musta silmä, leuka kipeenä, ja jos tulee kovaa, niin ei pysty viikkoon syömään kunnolla”, Helenius sanoo.
Kaksi kertaa Helenius on melkein lopettanut nyrkkeilyn, ensimmäisessä matsissaan 11-vuotiaana ja sitten 18-vuotiaana. Silloin syynä oli tyrmätyksi joutuminen ja siitä seurannut häpeä.
Tätä on miehinen turhamaisuus. Nenä voi murtua ja silmät muurautua umpeen, mutta kasvojaan ei saa menettää.
Helenius sanoo, ettei hän ole vieläkään täysin päättänyt, että nyt hän on nyrkkeilijä.
”Elän hetkessä. En ole tehnyt päätöstä. Jos mut seuraavassa matsissa tyrmätään, niin kuinka suuri halu on sen jälkeen nousta kehään? Se on niin iso nöyryytys.”
Nyrkkeilijän ura voi olla kiinni yhdestä ottelusta. Titteliotteluissa voitto tuo sankaruutta, häviö voi tarkoittaa sitä, että kestää vuosia päästä kehään samalla tasolla, jos ylipäänsä pääsee.
Kun ammattilaisnyrkkeilijä Amin Asikainen hävisi vuosi sitten keskisarjan EM-mestaruusottelun ensimmäisessä erässä tyrmäyksellä, hänen uskottiin yleisesti lopettavan uransa. Paluu kehiin tapahtui keväällä voitokkaasti yhtä painoluokkaa isommassa sarjassa, mutta Euroopan mestaruuteen siinä on vielä matkaa.
Jo yksi ottelu voi tuoda nyrkkeilijälle omaisuuden. Yhdysvalloissa nyrkkeilijät ovat jatkuvasti parhaiten tienaavien urheilijoiden listoilla. Mike Tyson tienasi urallaan yli 300 miljoonaa dollaria. Amerikkalaisen talouslehden Forbesin top 10 listalla on aina vähintään yksi nyrkkeilijä tennis, golf- ja koripallotähtien seassa. Viime vuonna esimerkiksi filippiiniläinen Manny Pacquiao tienasi 40 miljoonaa dollaria. Vertailun vuoksi: Kimi Räikkönen oli samalla listalla kakkosena 45 miljoonalla dollarillaan.
Omista tuloistaan Helenius ei puhu, mutta tavoitteena on nyrkkeilyn maailmanmestaruus raskaassa sarjassa – siis sarjassa, jota ovat hallinneet muun muassa Mike Tyson, Lennox Lewis ja Evander Holyfield. Koska se tapahtuisi, ei ole hänen käsissään, se on valmentajan asia.
Rahasta Helenius onkin huolissaan. Ei sen puutteesta, vaan siitä, mitä tapahtuu, jos rahaa tulee enemmän.
”Mitä enemmän rahaa, sen enemmän ongelmia ja stressiä”, hän sanoo. ”Ihmiset alkavat uskoa, että heillä pitää olla hienompi auto kuin naapurilla ja että sillä mitataan miten korkealle on päässyt elämässä.”
Nyrkkeily on showlaji, mutta Helenius ei ole showmies. Hän sanoo tahtovansa säilyä omana itsenään ja tehdä asioita, jotka itse kokee tärkeiksi. Mutta ammattinyrkkeilyyn kuuluu julkisuus, koska se kartuttaa ottelujen vetovoimaa ja tuo lisää rahaa. Sauerlandin nyrkkeilijöitä koulutetaan mediakelpoisiksi. Se on Heleniukselle vaikea pala. Hän on tunnollinen haastateltava mutta toivoisi, että kukaan ei tunnistaisi häntä siviilissä. Jo nyt Suomessa baariin on vaikea mennä ilman, että hän saa ylimääräistä juttuseuraa.
”Voisin jättää kaikki haastattelut väliin”, hän sanoo. Eikä vain haastatteluja. Jos haluaa olla maailmanmestari, pitää Heleniuksen mukaan jättää kaikki muu pois.
Joillekin se tarkoittaa myös perheen unohtamista. Legendaarinen esimerkki on raskaan sarjan maailmanmestari 50-luvulta, Rocky Marciano. Ennen otteluita Marciano eristäytyi kolmeksi kuukaudeksi ulkomaailmalta, jopa vaimoltaan. Se kannatti – ainakin ammatillisesti – sillä Marciano ei uransa aikana hävinnyt yhtään ammattilaisottelua. Muusta Marcianon ei tietysti tarvinnutkaan huolehtia. Hän ei ollut pohjoismaiseen tasa-arvoon kasvanut mies. Heleniuksen tilanne on toinen, kehän ulkopuolella hän on perheenisä, niin kuin miehekkään miehen nykyään kuuluukin olla.
Helenius herää aamulla ensimmäisen kerran kuuden aikoihin, kun hänen kaksi alle kouluikäistä lastaan ponkaisevat ylös sängystä. Pari tuntia myöhemmin hän laittaa lenkkitossut jalkaan ja juoksee kymmenen kilometriä. Päivällä on lepotauko, iltapäivällä treenataan. Treenit tarkoittavat säkkitreenejä, tekniikkatreeniä, kuntotreeniä ja kevyttä sparrausta. Sauerlandilla nyrkkeilijät sparraavat tosissaan vain muutama viikko ennen otteluita. Enempi ei olisi tervettä, sillä kovissa sparreissa toinen lyödään kanveesiin, jos siihen on tilaisuus.
Vapaa-ajalla Helenius katsoo dokumentteja ja viettää aikaa lastensa kanssa. Poliisina työskennellyt vaimo Sandra seurasi miestään Berliiniin ja mahdollisti miehensä kehittymisen urallaan. Ura vaatii paljon kaikilta. Lapset kyselevät isän perään kun tämä on harjoitusleireillä, ja kesäloman aikoihin Helenius ihmetteli, mitä hittoa hän tekee yksinään salilla hakkaamassa säkkiä, kun muu perhe oli kolme viikkoa lomalla Ahvenanmaalla. Kuten ketä tahansa työlleen omistautunutta vanhempaa, häntä surettaa, että iso osa lasten arjesta jää häneltä väliin.
Nyrkkeily tuo kuitenkin yhden perheenjäsenen lisää: valmentajan.
Kun Sauerlandin nyrkkeilijät kokoontuvat treenisaliin Saksan parhaaksi valmentajaksi valitun, liki seitsemänkymppisen Ulli Wegnerin eteen, näyssä on jotain pysähdyttävää.
Wegner tekee nykiviä kylkivenytyksiä Sauerlandin sponsorin Adidaksen kokovalkoisiin vaatteisiin pukeutuneena, vanhan miehen maha pystyssä. Hän näyttää eläkkeelle jääneeltä liikunnanopettajalta, nyrkkeilijät puolestaan purukumeineen, lihaksineen, kivenkovine katseineen ja tatuointeineen tuovat mieleen vankilasta karanneen jengin. Ja silti, kukaan heistä ei tohtisi kyseenalaistaa alle 170-senttisen valmentajansa vaatimuksia.
”Hän on paras valmentaja. Hän tietää kaiken mitä tarvitsen, tuntee minut kokonaan”, Helenius sanoo.
Kaikissa urheilulajeissa valmentajalla on iso merkitys urheilijalle, mutta nyrkkeilyssä se korostuu. Nyrkkeilyvalmentajan täytyy valaa suojattiinsa uskoa silloinkin, kun tällä on silmäkulma auki ja nenä murskana. Ääritilanteissa nyrkkeilijän henki voi olla valmentajan käsissä; nyrkkeilijän täytyy luottaa siihen, että valmentaja ei aseta häntä mahdottoman haasteen eteen. Lisäksi nyrkkeilijän täytyy tietää, että tarpeen vaatiessa valmentaja pelastaa nyrkkeilijän omalta itseltään ja keskeyttää ottelun. Nyrkkeilijä on opetettu taistelemaan, ja joskus hän ei itse lopeta edes hengenvaaran edessä.
Jokaisen tulisi kokea ainakin kerran, miltä tuntuu saada nyrkistä. Siis valvotuissa olosuhteissa ja omasta vapaasta tahdostaan, tietysti.
Minä olen kasvanut maailmassa, jossa aggressio on tabu. Ennen kamppailu-urheiluharrastuksen aloittamista fyysisesti aggressiivisin tekoni oli se, kun kerran heitin suutuspäissäni miestä tyynyllä. En ole edes ajatuksissani mukiloinut ketään. Ainoana lapsena en päässyt nahistelemaan sisarustenkaan kanssa.
Uskaltauduin kamppailulajien pariin vasta kolmikymppisenä. Kysyin vuosi sitten kainosti treenikaveriltani, joka on harrastanut thainyrkkeilyä, voisimmeko tehdä ”jotain potkunyrkkeilytyylistä”.
Aluksi treenasin yksin. En kehdannut mennä salille toisten katseiden alle. Kun vihdoin rohkaistuin ja astuin helsinkiläisen nyrkkeilysalin ovista sisään, oli ummehtunut hienhaju tyrmätä minut. Seinät, katto, lattia, koko tila tuntuivat erittävän testosteronia uhkuvaa hikeä.
Kuvittelin olevani kova, kun sparrasin miestä vastaan. Sitten se tuli, ensimmäinen lyönti suoraan nenään. Melkein purskahdin itkuun. Ei siksi, että se olisi fyysisesti tehnyt kipeää. Henkisesti se kuitenkin tuntui uhkaavalta ja tunkeilevalta. Miten sä voit tehdä noin, halusin huutaa treenikaverilleni. Pidättelin kyyneleeni, ja ajattelin turvautua toiseen naiselliseen puolustuskeinoon: leikkiä suloista ja viehättävää. Pam, pam, sain kiperän potkun kylkeeni. Minut oli riisuttu aseista, ja se oli parempaa kuin olin kuvitellut. Miksei kukaan ollut aiemmin kertonut tätä minulle?
Parin kuukauden treenauksen jälkeen vastaanotettu potku tai lyönti ei enää pysäyttänyt minua. Halusin pitää puoleni. Täytyin aggressiolla. Minusta tuli Hulk. Treenaukseni saattoi muuttua hosumiseksi, mutta sisäisesti tunsin itseni voittamattomaksi.
Miksi ihminen rakastuu lyömiseen? Ei Heleniuskaan tiedä. Hän epäilee, että hänen kohdallaan se on tottumuskysymys, jäänne lapsuudesta, kuten varmaan monella urheilijalla. Hän on nyrkkeillyt aina. Se on se asia, jonka hän osaa. Osittain syy uravalintaan saattaa löytyä jopa kemiasta: ankara fyysinen suorittaminen saa endorfiinit hyörimään ympäri kehoa ja niiden ansiosta olo tuntuu levolliselta ja hyvältä. Otteluiden aikaan adrenaliini virtaa vartalossa.
”Viimeisen neljän ottelun aikana olen nukkunut edellisenä yönä ehkä korkeintaan tunnin”, Helenius sanoo.
Näihin tunteisiin jää helposti koukkuun. Ilman niitä tulee masennus.
Keväällä Helenius oli lähes kolme kuukautta treenaamatta murrettuaan oikean kätensä nimettömän. Mitä hän vapaa-ajallaan teki? Hyvä kysymys, hän vastaa ja näyttää eksyneeltä.
Useat lääkärijärjestöt, muun muassa noin yhdeksää miljoonaa lääkäriä edustava Maailman lääkäriliitto, haluaa kieltää nyrkkeilyn: se on järjestön mukaan ainut laji, jossa vastustajaa tietoisesti halutaan satuttaa. Nyrkkeilyn kieltäminen johtaisi kuitenkin todennäköisesti vain laittomien otteluiden järjestämiseen, ja lisäksi järjestö on väärässä. Suurin osa nyrkkeilijöistä ei suoranaisesti halua satuttaa vastustajaansa, vaan ainoastaan voittaa.
”Amatöörinä aika lailla tähdättiin siihen, että pystyy pitämään omat kasvonsa puhtaina. Ammattilaisena se ei riitä. On pakko vastata. Kehässä en mieti toista ihmisenä. Siellä lyödään liikkuvaa kohdetta. Tätä varten treenaan”, Helenius sanoo.
Nyrkkeilyä markkinoidaan maskuliinisella vihalla, mutta oikeasti aggressiolla voivat voittaa vain Hollywood-elokuvien rockyt. Siksi aggression kontrolli pitää opetella, sanoo Helenius.
Heleniuksella on harvoin ollut ongelmia oman vihantunteensa kanssa. Ehkä se osittain johtuu pituudesta, osittain harrastuksesta. Hänen ei liiemmin ole tarvinnut uhota. Jo peruskoulun kolmannella luokalla hän oli opettajaansa pidempi, nyrkkeili ja lähinnä keskeytti poikien välisiä kahinoita.
”Mä olen ollut aina enemmän miettivää tyyppiä. Mutta joskus aluksi kun joku osui, tunsin että halusin satuttaa häntä. Se on kokemattomuutta. Kun menet kehään, se on paikka missä lyödään. Sä kerjäät sitä ja se on ihan itse aiheutettua tuskaa”, Helenius kertoo.
”Lyö sitä! Lyö sitä! Jumalauta, lyö sitä!” kaikuu huuto Sports Academy -baarissa Helsingissä. Kenen suusta huuto tulee, on vaikea sanoa. Se leijuu ilmassa, kun nuoret miehet puristavat käsiään nyrkkiin ja kasvot irvessä kannustavat jättiscreenillä näkyvää Heleniusta kohti EU-mestaruutta.
On elokuun loppu, ja Helenius ottaa Saksassa mittaa ranskalaisesta Gregory Tonysta. Kummallakin on takanaan kaksitoista nyrkkeilyn raskaan sarjan ammattilaisottelua. Kumpikaan ei ole hävinnyt kertaakaan.
Tony on 32-vuotias entinen potkunyrkkeilijä. Hän on uhonnut lähtevänsä kehästä voittajana. Kuudennen erän alussa hänen suunnitelmansa näyttää kuitenkin menevän pahasti pieleen. Hän on käynyt jo kolme kertaa lattiassa.
”Tapa se”, ajattelen. Sydän hakkaa rinnassani, ja kehoni on pinkeä kuin lentoon pyrkivä jousi.
Kehässä aggressio pitää kontrolloida, me katsojat voimme antautua tunteen vietäväksi. Tony on lakannut olemasta minulle ihminen. Hän on vain ihmisen muodon ottanut vihollinen, joka yrittää tuhota ”meidän” Robertia.
Olen nähnyt Heleniuksen lyövän nyrkkeilysäkkiä. Monta kymmentä kiloa painava säkki lensi ilmassa puolelta toiselle kuin valtaisa hernepussi. En voi kuvitella, miten paljon jokaisen Heleniuksen iskun täytyy sattua, kun ne osuvat Tonyn päähän ja kehoon. En edes välitä. Toivon vain, että Helenius jysäyttäisi Tonyn maahan viimeisen kerran.
Noin puoli minuuttia kuudenteen erään ja Tony on lattiassa jälleen. Hän nousee ylös, mutta askel horjuu. Tuomari keskeyttää ottelun.
Helenius tuulettaa kehässä. Hän suutelee vaimoaan, jonka poskilla valuvat kyyneleet. Minäkin haluaisin halata jotakuta.
Myöhemmin toisessa baarissa kerron tunnekuohussa kavereilleni ilouutisen Heleniuksen voitosta. He hymyilevät kohteliaasti. Joku vääntää ilmoille väkinäisen jee-huudahduksen. Sitten sävy muuttuu.
”Mutta kyllä se nyrkkeily on mennyt liian pitkälle. Sellaista puhdasta teurastusta”, sanoo yksi seurueen jäsenistä.
En tiedä miten selittäisin, että se mitä olen juuri nähnyt, oli mielestäni poikkeuksellisen kaunista ja rehellistä.
Muutama viikko titteliottelun jälkeen Helenius on Helsingissä, tämän jutun kuvauksissa. Hän pelleilee kameran edessä nyrkkeilyvaatteissaan, näyttää hassuja ilmeitä, joilla hän naurattaa parivuotiasta tytärtään. Ne tehoavat valokuvaajaankin.
EU-mestaruus ei tuonut Heleniukselle lomaa. Media on soitellut jatkuvasti perään, ja treenit alkoivat kolme päivää ottelun jälkeen. Seuraava matsi voi tulla milloin vain, joten hänen täytyy pysyä kunnossa. Tonyn kanssa Helenius oli valmistautunut taistelemaan 12 erää, muuten hän ei juuri mennyttä ottelua kommentoi. Eikä se hänestä enää muutenkaan näy. Kasvot ovat ehjät, ja vartalo toimii kuten pitääkin.
Minä istun kainalosauvojen kanssa vieressä ja olen kateellinen.
Nyrkkeilevä nainen rikkoo stereotypioita; hän on parodia, sarjakuvahahmo ja hirviö. Jos hänellä on ideologia, hän on feministi. Näin Oates kirjoittaa.
Ja juuri nyt tunnen itseni parodiaksi. Muutamaa päivää aikaisemmin thainyrkkeily-treeneissä potkaisin takapotkun suoraan reilun satakiloisen, tatuoidun äijän syliin. Hän halusi näyttää minulle tehokkaan puolustuskeinon, ja tehokashan se oli. Niin tehokas, että karjaisin tuskasta kun polveni napsahti rikki. Nyt sä varmaan muistat tän tekniikan, äijä sanoi.
En muista, sillä vietin seuraavan tunnin maaten salin lattialla shokissa ja polvi jääpussissa. Lääkärin tuomio: Polvileikkaus. Treenaan aikaisintaan huhtikuussa. Nyt herään öisin uniin, joissa pienet möröt kertovat minulle, että en ehkä koskaan enää potkaise tai lyö.
Katselen kuinka kuvausavustaja istuu studion lattialla ja heittää mukilla vettä päin Heleniuksen kasvoja. Helenius lyö vettä kohti salamannopeita suoria. Vesi pysähtyy hänen nyrkkinsä kosketuksesta kuin seinään ja katsoo parhaaksi vetäytyä takaisin kuvausavustajan syliin.
Enää tilanteessa ei ole mitään hassua, vaan läsnäolijat katsovat tapahtumaa suu auki ihailevasti. Useat kirjailijat ovat verranneet nyrkkeilyä elämään, mutta epäilen että Joyce Carol Oates on enemmän oikeassa. Hän sanoo, että elämä voi muistuttaa nyrkkeilyä, mutta nyrkkeily muistuttaa nyrkkeilyä itseään. Se yrittää jatkuvasti voittaa itse elämän.
