Kalle Ranto, 50, seurasi lapsena, kun vanhemmat ryyppäsivät itseään hautaan – Tuhannet muut ”näkymättömät lapset” kokevat saman joka päivä

Sunnuntaisin, kun vanhemmat torkkuivat pois humalaansa, unenpöpperöinen äiti sujautti Kalle Rannon kouraan viidenkymmenen markan setelin. Ryppyinen seteli taskussaan alle kouluikäinen tamperelaispoika käveli parin korttelin päässä sijaitsevaan Wienerwald-nimiseen ravintolaan. Siellä hän tilasi vakioannoksensa: wieninleikkeen, ranskalaiset ja cokiksen. Raha riitti vielä jäätelöönkin.

Ravintolassa syöminen tuntui jännittävältä ja ylelliseltä. Mutta samalla myös surulliselta.

– Olisin minä paljon mieluummin syönyt perheen kanssa keittiössä muusia ja lihapullia, Ranto, 50, sanoo nyt.

Kallen molemmat vanhemmat joivat – rankasti. Hän on yksi niistä yli miljoonasta suomalaisesta, jotka ovat kokeneet “vanhempien alkoholihaittoja lapsuudessaan” kuten virallinen termi kuuluu. Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen erikoistutkija Kirsimarja Raitasalon mukaan heihin kuuluu suomalaisista aikuisista melkein joka neljäs.

Kokemuksia on tietenkin kaikenasteisia, mutta Kallen lapsuusmuistot eivät ole niiden kevyimmästä päästä. Kun hän oli alakouluikäinen, humalainen isä riehui kotona puukon kanssa. Siitä hyvästä isä passitettiin Hämeenlinnan lääninvankilaan. Viranomaiset ilmoittivat Kallen äidille, että jos tämä ei ottaisi avioeroa, lapset otettaisiin huostaan. Sitä äiti ei halunnut. Perhe hajosi.

Vankilasta vapauduttuaan isä asusteli kriminaalihuollon asuntolassa. Silloin tällöin Kalle kävi katsomassa isää. Paikka oli ankea. Tapaamiset olivat jäykkiä ja vaivaannuttavia.

Sen jälkeen isä paiskoi sekatyömiehenä hanttihommia rakennuksilla. Äiti työskenteli opettajana, mutta jatkoi tissuttelua. Luokassa tuoksui Sisu-pastilli, jolla äiti yritti peittää hengityksestään huokuvaa viinanhajua.

Kukaan ei puuttunut Kallen ja hänen sisaruksensa oloihin. Hoitihan äiti työnsä. Se taisi riittää useimmille.

Mitään ei tapahtunut.

Viina on Suomessa yksilönvapauden symboli. Siksi puuttuminen perheen “sisäisiin asioihin” on täällä yhä tietyn kynnyksen takana. Samasta syystä lasten oikeuksiin vetoaminen leimataan usein kukkahattuiluksi. Vain kaksi poikkeusta vahvistaa säännön: rattijuoppous ja odottavan äidin alkoholinkäyttö tuomitaan ankarasti.

Tutkimusprofessori Pia Mäkelä THL:stä sanoo, että syyt asenteeseen piilevät historiassa. Kieltolain jälkeen aina 1970-luvulle asti alkoholin aiheuttamia haittoja pyrittiin vähentämään puuttumalla alkoholia liikaa käyttävien yksilöiden käyttäytymiseen. Neljäkymmentäluvulla ja viisikymmentäluvun alussa käytössä oli jopa erityinen ostajantarkkailujärjestelmä, jossa Alkon työntekijöillä oli viranomaisvaltuuksin oikeus ottaa asiakkaita puhutteluun ja vieläpä tehdä kotikäyntejä. Viimeistään 1970-luvulla eetos muuttui: alkoholihaittoihin haluttiin puuttua vastedes väestötasolla, alkoholin kokonaiskulutusta hillitsemällä.

– Menneinä aikoina yksilönvapautta rikottiin nykyajan näkökulmasta kestämättömällä tavalla. Kun sitten on voitettu vapaus siihen, että yksilöillä on oikeus tehdä omia huonojakin valintoja elämässä, sivullisten – kuten juuri lasten – kokemat kärsimykset ovat jääneet jonkinlaiseksi tabuksi, Mäkelä sanoo.

Selvää on, että saatavuuden helpottuessa myös haitat lisääntyvät. Erikoistutkija Kirsimarja Raitasalo ei tiedä, onko nykyinen hallitus liberalisointihankkeissaan ottanut huomioon niin sanottuja lapsivaikutusten arviointeja, jollaisen ainakin lapsiasiavaltuutettu on tehnyt. Tärkeintä tuntuu tällä hetkellä olevan se, että kaupat saavat lisätuloja väkevämpien juomien myynnistä. Vastikään hallitus hyväksyi lakiehdotuksen, jossa sallitaan jopa alkoholin kotiinkuljetus.

”Eurooppalaisia juomatapoja” tavoitellaan, muun muassa sitä, että ruoan kanssa juotaisiin yhä useammin viiniä. Se olisi iso muutos, kun suomalaispöydissä on tähän asti tarjottu pääosin joko vettä tai maitoa. Joskus ehkä kotikaljaa.

Raitasalon tänä vuonna julkaistun laskelman mukaan Suomessa on noin 89 000 alaikäistä lasta, joiden jommalla kummalla tai molemmilla vanhemmilla on ennen lapsen täysi-ikäisyyttä vakava päihdeongelma – tälläkin hetkellä 42 000 lasta saa kokea tämän arjessaan. Todennäköisesti luvut ovat jäävuoren huippu, sillä laskelmassa ovat vain sellaiset tapaukset, joista on jokin merkintä sosiaali- tai terveydenhuollon rekistereissä. Yksityisyyden kunnioittaminen, onnellisuusmuurit ja lasten lojaalius omia vanhempiaan kohtaan peittävät suurimman osan ongelmista. Sitä paitsi kestää vuosia ennen kuin päihderiippuvuus tulee sillä tavoin näkyviin, että ihminen esimerkiksi hakeutuu hoitoon.

Luvut ovat Raitasalon mukaan huikeita Suomen kokoisessa väestössä.

Outoa kyllä, samanaikaisesti puhutaan “näkymättömistä lapsista”. Ei voikaan olla miettimättä, mikä saa monet sulkemaan silmänsä näin valtavan mittaluokan ongelmalta.

Ehkä kyse on ilmiöstä, jota sosiologit kutsuvat “aikuisvallaksi”. Lasten vaikutusvalta yhteiskunnassa on aika mitätön.

Koulussa Kalle kirjoitti kirjeitä isälle vankilaan tai kriminaalihuollon asuntolaan. Kun isä kuoli, hän löysi muutamia harakanvarpailla kyhättyjä kirjoituksiaan isän jäämistöstä. Yhdessä lukee näin: Hei isi täällä Kalle. Hyvin täällä hurisee. Hyvinhän se koulu menee. Yksinhän minä. Toisessa taas: Sinä voit tulla meille milloin vain tai ei mielellään silloin kun äiti on pahalla tuulella eikä sun kannata lainata niitä satkuja koska äiti heittää sut äkkiä ulos. Voi hyvin ja minä voin tulla siellä käymäänkin joskus.

Kyyneleet tulivat silmiin kirjeitä aikuisena lukiessa.

Kun vanhempi sisarus muutti pois, Kalle jäi kaksistaan äidin kanssa. Siihen aikaan äiti joi yhä kotona, muodikkaasti: “kalsarikännäili”. Se tuntui vieläkin ahdistavammalta kuin se, jos tämä olisi häipynyt lähikuppilaan.

Teini-ikäisenä Kalle muistaa raivonneensa äidille, turhaan tietenkin. Kerrankin täti oli tulossa Oulusta asti teatteriesitykseen, jota Kalle oli odottanut monta päivää. Mutta äiti oli liian kännissä mennäkseen tätiä vastaan juna-asemalle, joten sekin reissu meni mönkään.

Jossakin vaiheessa äiti alkoi käydä baarissa. Sieltä hän bongasi ryyppykaverin, josta tuli pian hänen aviomiehensä. Kun Kalle muutti opiskelemaan, ryyppäämistä ei enää tarvinnut katsella. Pariskunta oli muuttanut yhdessä parhaat päivänsä nähneeseen omakotitaloon. Jotakin elämänmenosta sopi päätellä autotallin nurkassa lojuvista tölkkivuorista.

Isä kuoli Tohlopin laajennustyömaalla 1980-luvun lopulla. Hän oli mennyt kipeänä töihin ja sai keuhkokuumeen. Siivooja löysi isän menehtyneenä rakennustyömaan wc-tilasta.

Äiti puolestaan kuoli pienen kunnan vanhainkodissa vuonna 2017. Kalle poti asiasta huonoa omatuntoa, koska äidin asunto oli niin rähjäinen. Home haisi ja seinät olivat kupruilla. Mutta rahallakaan ei heltinyt parempaa, kun paikkoja ei yksinkertaisesti ollut.

Molemmat vanhemmat kuolivat viime kädessä viinaan.

Tunsiko Kalle surua?

Sitäkin, mutta loppujen lopuksi enemmän helpotusta.

Lastensuojeluilmoitusten määrä on kaksinkertaistunut kymmenessä vuodessa, selviää THL:n vuoden 2023 raportista. Viime vuonna ilmoitus tehtiin 110 000 lapsesta. Juuri lastensuojeluilmoitus on se väylä, jonka kautta perheiden päihdeongelmat usein tulevat esiin.

Mutta tehdäänkö ilmoituksia jo liikaakin?

Raitasalon mukaan ei. On ihan hyvä ilmaista huolensa lapsesta matalalla kynnyksellä. Eikä ilmoitus tarkoita sitä, että lapsi otetaan oikopäätä huostaan, ensisijaisesti perheitä pyritään tukemaan heidän kotonaan. Raitasalon mukaan välillä tupataan sinnitellä turhankin pitkään.

– Sitten saadaan lukea mediasta näistä hirveistä tapauksista… hän muistuttaa. Ja lisää, että huostaanotto tai sijoittaminen on sekin itsessään traumaattinen kokemus. Puhumattakaan siitä, että lasta pompotellaan kodin ja sijoituspaikan välillä – kun kotona asiat eivät olleetkaan merkittävästi parantuneet.

Oma kysymyksensä on se, pystyykö lastensuojelu vastaamaan tällaiseen ilmoitustulvaan. Eipä oikeastaan. Viranomaiset ovat kuormittuneita, resursseista on krooninen pula. Jotenkin pitäisi pystyä haarukoimaan ongelmat jo siinä vaiheessa kun ne eivät ole kehittyneet vakaviksi. Varhaista puuttumista siis.

Raitasalo ei ymmärrä ehdotusta, että esimerkiksi koulun terveystarkastuksista voitaisiin säästösyistä luopua, koska niissä ongelmia voidaan edes jollakin tavoin kartoittaa. Kertyykö säästöä muka siitä, että aikaisessa vaiheessa huomaamatta jääneitä ongelmia joudutaan paikkaamaan myöhemmin paljon raskaammilla keinoilla? No ei.

Toisaalta, eikö tulevaisuus näytä kuitenkin siinä mielessä valoisammalta, että nuorten juominen on jo vuosia ollut vähenemään päin? Olisiko ilmiössä kyse jopa jonkinmoisesta hiljaisesta kapinasta vanhemman sukupolven elämäntapaa vastaan?

Raitasalo ei oikein usko kapinaan. Myönteinen kehitys on sitä paitsi tasaantunut. Väheneminen ei enää jatku ja lisäksi tiheä humalahakuinen juominen – viikonloppuna “perseet olalle” -tyyppinen – on viime vuosina taas lisääntynyt.

Toisaalta esiintyy myös ongelmien ylisukupolvisuutta. Riippuu toki yksilön resilienssistä, kestokyvystä, mutta usein päihdeperheessä kasvaneella on ongelmia myös aikuisena – joko oman päihteiden käyttönsä tai mielenterveytensä suhteen. Monen itsetunto heittelehtii, on paniikkikohtauksia, aggressiivisuutta, läheisriippuvuutta, masennusta ja epäluottamusta. Tämä taas saattaa heijastua opintoihin ja työelämään ja johtaa pahimmillaan jopa yhteiskunnan ulkopuolelle jäämiseen.

Siis vaikka mitä.

Kalle Ranto pitää itseään selviytyjänä, joskus vähän liiankin kanssa. Hän miettii ajatusta, josko hän olisi jollakin tavalla “sairastunut vahvuuteen”. Hänellä on omasta mielestään lähes katteeton itsevarmuus, joka aiheuttaa ongelmia lähisuhteissa.

Myös hellyyden osoittaminen on vaikeaa, koska lapsuuskodissa sellaista ei juuri harrastettu. Lohtuakaan ei juuri liiennyt. Nukkumaan piti mennä silloinkin, kun isä ja äiti tappelivat – kerrankin äiti uhkasi tappelun tiimellyksessä soittaa paikalle poliisit, jolloin isä katkaisi puukolla lankapuhelimen johdon – tai kun äiti oli kutsunut baarin remusakin kotiin jatkoille. Yhtenä jouluna paras joululahja oli Snoopy Tennis -elektroniikkapeli. Siihen saattoi uppoutua tuntikausiksi pakoon pelaamaan.

– Sitäkin olen miettinyt, että miksi minua ei koulussa kiusattu – kun olin mitä sopivin kohde, hän miettii. – Valitsin tekstiilityön puutöiden asemesta ja tanssin balettia. Haisinkin, kun äiti poltti niin paljon tupakkaa sisällä. Ja molemmat vanhemmat olivat juoppoja.

Ehkä äidin asema opettajana suojeli. Soittihan äiti Tampereen lyseon rehtorillekin, jotta poika varmasti pääsisi hienoon opinahjoon. Mutta Kalle menestyi koulussa ilman apujakin.

Silti oli tärkeä nähdä, miten kaverien perheissä elettiin. Todistaa sisäsiistiä keskiluokan elämää, keskusteluita lasten ja vanhempien välillä, rauhallista perhearkea. Ja saada toisenlaisia miehen malleja. Tädin mies jopa opetti Kallen ajamaan autoa.

Omaan kotiin kavereita ei voinut kutsua. Ei ollut takeita siitä, millaisessa kunnossa vanhemmat olivat sillä kertaa. Hävetti.

Joskus, väläyksenomaisesti, Kallen mieleen pulpahtaa hetkiä, jolloin kaikki oli päällisin puolin hyvin. Elämä näytti siltä, mitä se olisi saattanut olla, jos vanhemmat olisivat olleet tavallisia vanhempia ja jos lapset eivät olisi tulleet tärkeysjärjestyksessä vasta toiseksi viinanjuonnin jälkeen.

Niin kuin nyt tämä: kesäpäivä Särkänniemessä. Pääsee kirkumaan laitteisiin, Jet Stariin ja Taikajokeen, Metkulaan. Huvipuiston jälkeen mennään koko perhe istumaan eturinteen ravintolan puiselle terassille. Lapsille ostetaan limpparia, aurinko paistaa.

Onhan siinä vanhempien edessä ne kaljatkin, mutta niitä Kalle ei näe.

Ei juuri nyt.