Göte Nyman, Professori, Helsingin yliopisto
Markku Wilenius, Professori, Turun yliopisto
Elinvoimainen korkeakoulupolitiikka koko maan hyväksi
Paikalliset ja kansainväliset verkostot kehittämisen keskiöksi
Suomalaiset ovat maailman parhaimmistoa peruskoulutukseltaan. Missä tahansa työskentelemmekin, kylistä kaupunkeihin niin kykymme oppia uutta, kirjoittaa tietämästämme, osaamisemme ja yleissivistyksemme taso ovat korkeat. Tämä on arvokasta henkistä kasvupääomaa Suomen joka kolkassa ja tarjoaa loistavat edellytykset jatkuvalle edistykselle ja tiedon jakamiselle - siellä missä ihmiset haluavat asua ja missä on elinvoiman edellytyksiä. Korkea koulutus ja siitä ponnistava vuorovaikutus yhdessä luovat paikallista elinvoimaa yhteiskunnan kaikilla sektoreilla. Viisaasti ohjattu, koko maan kattava korkeakouluverkosto on tässä avainasemassa.
Hallituksen tuore esitys ”Kärkihanke 5: Vahvistetaan korkeakoulujen ja elinkeinoelämän yhteistyötä innovaatioiden kaupallistamiseksi”1 edellyttää laadukasta yhteistyötä ja panostaa myös alakohtaisiin ja paikallisiin osaamiskeskittymin. Mutta Suomessa on kadotettu näkemys siitä, kuinka koko maan kattavaa korkeakouluverkostoa olisi järkevää resursoida ja mitkä kehittämisen periaatteet sitä parhaiten ohjaisivat.
Julkisuudessa vilahtelee ehdotuksia täydellisestä keskittämisestä osittain hajautettuun korkeakoulumalliin, mutta varsinkin suurissa yliopistoissa ja taloustieteilijöiden parissa ollaan avoimesti sitä mieltä että Suomeen mahtuu vain muutama suuri korkeakoulu. Yliopistojen välinen retorinen kamppailu resursseista on kuin 1970-luvulta tuttu kiista maaseutuyliopistoista – aikana jolloin verkostot eivät kuuluneet pohdinnan piiriin.
Nykyinen, sattumanvaraisiin huippuihin, yliopistorankingeihin ja muutamaan painoalueeseen nojaava ohjaus on kansallisen elinvoiman sekä osaamiseen ja tietämykseen perustuvan reagointiherkkyyden kannalta vaarallinen strategia. Se kaventaa suomalaisen sivistyksen värikirjoa eikä se valmista muuttuvan maailman monialaisiin ja toistuvasti yllättäviin haasteisiin. Kapean osaamispohjan varassa emme osaa hyödyntää muutoksia, jotka tulevat suunnista joihin emme ole ”strategisesti” panostaneet.
Riskinä on jäädä myös tiedollisesti avuttomaksi kun emme edes ymmärrä, mitä tietämystä meiltä yllättävissä tilanteissa puuttuu ja vaikka sen ymmärtäisimmekin niin relevantin tiedon hankinta on liian hidasta ja kallista. Tämä on Suomen elinkeinoelämällekin riskaabelia ja ajan mittaan kallista, kun tarvittava perustietämyskin on hankittava ulkomailta ja konsulttitoimijoilta.
Kansainväliselle huipulle kurkottelu on tieteessä ja teknologiassa arkipäivää, mutta sen määrittäminen kaiken korkeakoulutuksen laadun mitaksi on omituinen strategiavalinta ja laaja-alaisen kulttuurielämämme vastainen linjaus. Raadollinen tosiasia on, että yliopistoarvioinneissa parhaiten menestynyt Helsingin yliopisto ja samaa haaveileva Aalto-yliopisto ajavat vahvasti tätä politiikkaa. Huippumittareilla menestyminen takaa niille lisää resursseja, mikä nykyisessä nollasumapelissä merkitsee muiden yliopistojen tuhoa tai vähintäänkin kohtalokasta rapautumista. Kun maan hallitukset on viimeisen kymmenen vuoden aikana onnistuttu ohjaamaan tälle kummalliselle linjalle niin nyt tuo strategia yhdessä talousahdingon kanssa syöksevät korkeakoulutusta rajuihin supistuksiin: reilusti yli 1000 työtöntä tohtoria ovat sen alkuoireita. Seurauksena on paitsi huomattava kansallisen osaamisen kaventuminen, niin myös merkittävä sivistyksellisen tuho ja tragedia. Kovan kohtelun kokeneet nuoret tutkijat hakeutuvat maailmalle ja on turha odottaa heiltä sen jälkeen epäitsekästä toimintaa koto-Suomen korkeakoulujen hyväksi. Käynnistyy aidosti haitallinen aivovuoto.
Koko maan kattava sivistyksen voima
Korkeakouluihin tarvitaan koko Suomen etua ymmärtävä, dynaaminen vaihtoehto, joka on elinvoimainen nykymaailman myllerryksissä ja kykenee myös paikallisesti kehittymään ja uusiutumaan nopeasti ympäristön vaatimusten mukaan Sellaista mallia ei ole tietääksemme Suomessa tarjottu, vaikka Professorit ja Tieteentekijät ovat vihdoinkin2 esittäneet visionsa ”Yliopisto Suomen parhaaksi”. Se tavoittelee mm. yliopistoyhteisölle nykyistä vahvempaa vaikutusvaltaa, oikeudenmukaisia arvioinnin menettelytapoja, perusrahoituksen ja –tutkimuksen vakauttamista ja tervettä henkilöstöpolitiikkaa. Miten tällainen uudistuminen voitaisiin käytännössä toteuttaa jää vielä avoimeksi. Visiosta välittyy myös rohkeuden puute tai mahdollinen näkemyksellistä eripura , kun siinä ei suoraan ja varauksetta tueta kaikkia yliopistojamme, vaan puhutaan yliopistojärjestelmästä.
Esitämme tässä oman vaihtoehtomme peruslinjaukset, jotka yhdessä Professorien ja Tieteentekijöiden vision kanssa tukevat uuden mallin pohdintaa ja edistävät nykyisen tervehdyttämistä. Samaan uudistamisen rintamaan liittyy jo yli 3500 akateemisen toimijan allekirjoittama vetoomus ”Käänne yliopistojen kehittämiseen”3, jossa myös esitetään yleisiä periaatteita, joilla korkeakoulujen ohjausta ja johtamista tulisi perusteellisesti uudistaa.
Emme tässä kuvaa kirjaimellista hallintomallia, se on laajempi suunnittelu- ja yhteistyötehtävä. Onpa nykyisen korkeakoulumallin historiakin jo riittävän nöyryyttävä oppitunti sitä, mitä luovissa yhteisöissä tapahtuu, kun niitä pakko-ohjataan ylhäältä alas. Nyt tarvitaan osallistujien ääntä ja yhteistyötä. Kiireellinen selvitettävä kysymys on, minkälainen korkeakoulujen organisaatiomalli olisi Suomelle hyväksi ja kuinka sitä kohti voitaisiin terveesti edetä.
Mallimme lähtökohtana ovat nykyiset korkeakoulut ja niissä päätösvallan siirtäminen takaisin sinne, missä se on arvokkainta ja tuottavinta – lähelle itse toimijoita eli tutkijoita, opettajia, tutkimusryhmiä ja –yksiköitä. Se voi tapahtua monin tavoin, mutta emme tässä tarjoa uusia hallinnon rakenteita, emmekä puutu opiskelijoiden asemaan tai koulutusohjelmien sisältöihin, niiden tulee määräytyä korkeakoulujen intressien ja valmiuksien mukaisesti. Esittelemme ajattelumallimme toiminnalliset peruspilarit jotka selvimmin poikkeavat nykyisistä ja jotka voisivat elvyttää tilannetta radikaalisti. Uskomme mallin linjausten olevan hyödyksi koko sivistyneelle Suomelle ja sen elinvoimalle.
Paikallisten korkeakoulujen ydintehtävä
Kaikilla suomalaisilla yliopistoilla ja korkeakouluilla on huippututkimustakin merkittävämpi tehtävä. Niiden tulee edustaa omalla maantieteellisellä alueellaan ja omilla oppialoillaan sivistystä, tietämystä ja osaamista, joka on aina ja todettavasti edellä niiden vaikutuspiirissä olevan koulutusjärjestelmän, elinkeinoelämän ja hallinnon vastaavia kompetensseja ja tietämystä. Siitä niiden nimikin: korkea koulutus. Niiden ydintehtävä on varmistaa ja osoittaa henkisen pääoman jatkuva kasvu ja uusiutuminen juuri siellä, missä ne toimivat. Jos ne eivät tässä nyt onnistu niin niitä on ohjattava ja kannustettava siihen sopivalla ohjauksella. Korkeakoulujen nykymalli ei kanna tästä lainkaan huolta.
Kansainvälinen ja paikallinen verkottuminen
Sivistyksellinen edelläkävijyys ei ole suoraan sidoksissa huippujulkaisemiseen. Viisaasti ennakoivat ja tiedolliseen tulevaisuuteen orientoituneet, perustellut näkemykset ovat arvokkainta kansallista pääomaa – sillä ei ole väliä mistä ne hankitaan. Lähialueen hallinnon, koulutuksen, taiteen, sosiaali- ja terveystoimen ja elinkeinoelämän kanssa verkottuneet korkeakoulujen opettajat, tutkijat ja opiskelijat ovat kullanarvoisia, jatkuvasti läsnä olevia uuden tiedon antureita ja lähteitä, missä tahansa he toimivatkaan. Heidän tutkimus- ja opetusyksikköjensä koko ei ole olennainen tekijä, laatu ja elinvoimaisuus ratkaisevat.
Kun korkeakoulut onnistuvat paikallisessa ja kansainvälisessä roolissaan ja kehittyvät omaehtoisesti ne synnyttävät luonnollisella tavalla tiedollisia ja toiminnallisia yhteyksiä siellä, missä niitä tarvitaan. Merkittävin yksikkö, josta on kansallisesti pidettävä huolta on sivistynyt ja omaa alaansa hallitseva opettaja ja tutkija. Ryhmäytyminen tapahtuu resurssien ja olosuhteiden mukaisesti, itseorganisoituen ja osaavien tutkijoiden ehdoilla. Onnistuessaan tämä kehitys luo myös uusia taloudellisia toimintaedellytyksiä.
Monen paikkakunnan erityisetu on pienuus, mutkattomat yhteydet ja vallitseva luottamuksen ilmapiiri: ihmiset ja yhteisöt tuntevat toisiaan ja ovat luontevassa vuorovaikutuksessa, virallisissa ja epävirallisissa yhteyksissä. Niinpä puhe kansallisen korkeakoulutuksen päällekkäisyydestä on kuin syyttäisi koululaitosta siitä, että kaikkia lapsiamme opetetaan lukemaan ja ymmärtämään kaikkea mahdollista ja vieläpä maan joka kolkassa. Jokaisen tieteentekijän ydinosaamista – hänen maantieteellisestä sijainnistaan riippumatta – on oltava kyky seurata mitä maailmalla tapahtuu hänen tieteenalallaan, mihin kehitys on menossa, mutta myös kyky edistää tätä tietämystä omassa vaikutuspiirissään. Perustutkimukseenkin paneutuvilta tutkijoilta on edellytettävä kykyä jakaa asiantuntemustaan ja tukea niitä vaikutuspiirissä olevia tahoja, jotka tästä tietämyksestä hyötyvät. Voidaan kehittää malleja, joissa tutkijat hoitavat osan opetuspanostaan haluamallaan elinkeinoelämän ja julkisen sektorin alueella, vaikkapa samanaikaisesti opiskelijoidensa kanssa. Näin syntyy tuoreita työllistymiskanavia korkeakoululaisille ja vahvistetaan paikallista verkottumista.
Kansallista elinvoimaa ja tiedollista valmiutta dynaamisella korkeakoulumallilla
Erityisesti Suomessa on viisasta jatkojalostaa peruskoulutuksen luomaa tietämystä tarjoamalla korkeinta mahdollista opetusta laajasti koko maassa – siellä missä siihen on taloudellisia, kulttuurisia, teollisia ja sivistyksellisiä edellytyksiä. Kaikilla nykyisillä korkeakouluillamme on tämä potentiaali ellei niiden toimintaedellytyksiä tuhota, kuten nyt on riskinä tapahtua. Tavoitteena ei ole kouluttaa kaikista maistereita ja kasvattaa tohtorien määrää, vaan luoda maailman parhaat mahdollisuudet tiedon jalostamiseen ja tuottamiseen - koko maassa ja niiden parissa, jotka tästä motivoituvat ja siitä hyötyvät.
Dynaaminen ja elinvoimainen korkeakoulumalli
1. Korkeakoulu on huipputietämyksen alueellinen edustaja ja vastuunkantaja
Emme kannata korkeakouluverkoston supistamista. Mutta jokaisen suomalaisen korkeakoulun tutkijan ja opettajan on maantieteellisellä vaikutusalueellaan edustettava parasta mahdollista ja tarjolla olevaa oman alansa tietämystä, osaamista ja näkemyksiä. Emme tarkoita suoraa konsultointia, vastaamista kaikkeen tiedon kysyntään tai perustutkimuksesta luopumista, vaan kykyä monin eri tavoin avustaa uuden tiedon luomista korkeakoulun omalla vaikutusalueella. Tähän tarvitaan uudenlaista koulutusta, sillä siinä korkeakoulut ovat olleet heikkoja.
Korkeakouluissa viriävä tietämys voi nojata perustutkimukseen tai olla perusteiltaan soveltavaa, mutta tarvitsemme myös taitoja ohjata ja avustaa tästä tietämyksestä hyötyviä tahoja. Tämä ei luonnollisestikaan rajoitu vain korkeakoulujen omiin maantieteellisiin alueisiin Suomessa, mutta se on niiden olennainen toimintakenttä ja tärkeä paikallisen olemassaolon oikeutus. Pienet yksiköt eivät näin toimien ole riski vaan kansallinen mahdollisuus ja potentiaali, joihin kannattaa investoida.
Opettajien ja tutkijoiden ei tarvitse toimia julkaisuautomaatteina, mikä tosiasiassa saattaa heikentää heidän uudistumiskykyään. Sen sijaan heidän on kyettävä tietämyksensä ja kv. verkostojensa laadulla jatkuvasti perustelemaan olemassaolonsa omalla vaikutusalueellaan. Mallimme mukaisesti korkeakoulut ohjataan toimimaan sekä kv. että oman ympäristönsä (ekosysteemin) ylläpitämän jatkuvan parantamisen paineen alaisena, jonka mukaisesti niiden on edistyttävä. Korkeakoulut voivat paikallisesti oppia itse sopimaan tavoista, joilla tämä vaatimus täytetään ja rakentaa malleja, joilla siinä onnistumista arvioidaan. Eri puolille Suomea syntyy tervettä, olosuhteiden synnyttämää diversiteettiä toimintatavoissa ja kansallisesti näitä kokemuksia on myös helppo jakaa ja arvioida.
2. Alakohtaisesti merkittävä kansainvälinen verkottuminen
Suomen resurssit eivät riitä useiden tieteenalojen omavaraiseen tutkimukseen. Sen sijaan yksikin arvokkaasti verkottunut ja osaava tutkijamme voi toimia merkittävänä ”tiedon maahantuojana”, solmukohtana ja jakajana jos hänellä on siihen motivaatiota ja vahva yhteys oman alansa parhaisiin verkostoihin, asianomaisiin tutkimuslaitoksiin ja korkeakouluihin. Tämä on kunnianhimoinen tavoite ja vaikeampi saavuttaa kuin suuret julkaisumäärät. Huippulaatuinen verkostoituminen edellyttää aitoa kollegoiden arvostusta ja sen avaamia ovia. Delegaatioita voidaan lähettää eri tahoille ja luoda muodollisia yhteyksiä, mutta yleensä niistä ei ole juuri mitään hyötyä ruohonjuuritasolla. Tuottavia yhteyksiä syntyy, kun tutkijalla on itsellään riittävää osaamista ja alalla kiinnostavaa tarjottavaa – näkemyksiä, metodisia kykyjä tai muita vastaavia erityistaitoja. Sen pohjalta delegaatioillekin löytyy tehtäviä.
Tutkimusmatkoilla luodaan ja ylläpidetään verkostopääomaa
Huippuverkottuneessakin maailmassa tutkijoiden ja opettajien fyysinen ja sosiaalinen liikkuvuus on kullanarvoista aktiivisten kv. yhteyksien muodostumiselle. Laadukkaisiin yhteistyö- ja tutkimusmatkoihin panostaminen ei siis ole kulu, vaan hyvin hoidettuna tuottava investointi uuden tiedon hankintaan ja tutkimusosaamisen edistämiseen. Pienen maan kannattaa panostaa siihen runsaasti, mutta erityisen tarkasti harkiten, sillä nykymaailmassa riittää hyödyttömiä konferensseja ja tutkijatapaamisia hienoissa maisemissa ja ylellisissä olosuhteissa.
Valtioneuvoston ns. strategiset tutkimusvarat, n. 30 M€ kannattaisikin sijoittaa viisaasti kohdennettuihin tutkijoiden ja opettajien tieteellisiin yhteistyö- ja merkittäviin konferenssimatkoihin. Ne voivat myös olla strategisesti suunnattuja, kunhan niiden perustana on aito, kiistaton tieteellinen kv. yhteys, sen mukainen toiminta ja näyttö panosten tuottavuudesta.
Jos esimerkiksi valtio tukisi jokaisen hyvin verkottuneen tutkijan työmatkoja vaikkapa 10 000€ vuodessa (se vastaa vuosittain noin kahta tai kolmea parin viikon matkaa Yhdysvaltoihin huippuyliopistoihin tai viittä matkaa Euroopassa) niin vuosittain 30 M€:lla voitaisiin kattaa kolmen tuhannen (!) tutkijan matka parhaan kansanvälisen tietämyksen pariin. Panostus tuottaisi laajamittaisen kansallisen hyödyn, luultavasti selvästi paremman kuin nykyisillä strategisilla tutkimushankkeilla on koskaan mahdollista saada aikaan ja se olisi vieläpä jatkuvasti kumuloituvaa pääomaa. Edellytyksenä tälle on, että matkarahoituksella on viisaat tulostavoitteet ja toimintamalli ja että tutkijat itse ymmärtävät vastuunsa sekä tieteen että kansallisen edun nimissä.
Jokaisen korkeakoulun tutkijan ja opettajan on pyrittävä verkostoitumaan oman alansa parhaiden kv. osaajien kanssa silloin kun se on alalle ominaista ja kotimaisesti silloin, kun se asiaan kuuluu. Usein näin jo tapahtuukin. Merkityksellinen verkostoituminen ei aina näy – eikä sen tarvitsekaan näkyä - julkaisumäärinä. Se ilmenee monimuotoisena yhteistyönä, kutsuesitelminä, puheenjohtajuuksina, luottamustehtävinä alan parhaissa tiedekonferensseissa, käytännön työnä, kv. teollisuuden piirissä, kulttuuritapahtumissa ja muilla vaativilla foorumeilla.
Liikkuvuus synnyttää uusia vahvoja tutkimusaloja ja –osaamista Suomeen, jos tutkijamme kykenevät hyödyntämään kansainvälisiä oppejaan ja sitten myös herättämään aitoa kiinnostusta kotimaisissa kollegoissaan ja luomaan valmiutta rahoittaa toimintaa myös Suomessa. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että kotimaiset huippuyksiköt eivät ole harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta kyenneet tuomaan Suomeen merkittäviä ulkomaisia investointeja.
Myös pelätty aivovuoto voi kääntyä hyväksemme, kun varmistetaan, että tiedevihamielisyys ei ole syynä tutkijoidemme maastamuuttoon. Tässä onnistutaan tukemalla heitä laadukkaiden kv. yhteyksien muodostamisessa silloinkin kun he itse muuttavat pois Suomesta. Mitä enemmän suomalaisia osaavia tutkijoita siirtyy maailmalle ja samalla säilyttää vahvat kotimaan verkostonsa sitä laajemman tiede- ja tietämysalueiden kirjon he meille varmistavat. Parhaimmillaan he toimivat myös nuortemme tiedelähettiläinä ja kv. ovia avaavina mentoreina. On kuitenkin elintärkeätä huolehtia siitä, että meillä on kotimaassa ihmisiä jotka ymmärtävät näitä monia eri aloja ja kykenevät toimimaan niiden verkostoissa.
3. Itseorganisoituva ohjaus- ja arviointijärjestelmä
Tutkimus- ja opetustoiminnan laatuohjauksen kehittäminen on jatkuva innovaatiotehtävä, jota ei pidä keskittää minnekään. Dynaamisissa ja komplekseissa toimintaympäristöissä tarvitaan ohjausjärjestelmiä, jotka reagoivat tarvittaessa ja soveltuvat muuttuviin olosuhteisiin. Parhaat ja nopeimmin reagoivat asiantuntijat tällaisten mittaus- ja ohjausjärjestelmien kehittämiseen löytyvät itse toiminnan tasolta – ei korkeakoulun johdosta tai tutkimushallinnosta. Hyvin erilaisten tutkimusalojen ominaispiirteet ovat myös erilaisia. Karkea top-down tai yleistetty ja keskitetty mittaaminen on hidasta, mekaanista ja tekee usein suoranaista hallaa ylenkatsoessaan aivan olennaisia asioita tutkimusmaailmassa ja tutkijan elämässä. Tällainen mittaaminen on aina ajastaan jäljessä ja tarjoaa arviointiin takapeilitietoa. Tutkijat katsovat eteenpäin.
Ehdotamme korkeakoulujen arviointitoiminnan kehittämisen painopisteen siirtämistä sinne, missä arviointia voidaan parhaiten innovoida eli itse toiminnan ytimessä, tutkijoiden ja heidän ryhmiensä omasta toimesta ja vuorovaikuttaen. Samalla tavoin kuin huippumenestynyt Buurtzorg –yritys5 Hollannissa tarvitsee myös valmennusta niin tätä arviointimenetelmien kehittämistä tukemaan tarvitaan valmentaja jokaista nykyistä keskisuurta tiedekuntaa kohti. Esimerkin vuoksi, Buurzorgissa on noin 9000 työntekijää ja useampi sata tiimiä ja he tulevat hyvin toimeen alle kahdella kymmenellä valmentajalla. Kun arviointimenetelmiä innovoidaan siellä missä itse työ ja tekeminen tapahtuu on odotettavissa parasta mahdollista tietämystä toiminnan kriteereistä. Tätä tietoa voidaan jakaa kansallisesti muillekin hyödynnettäväksi ja väärinkäytösten estämiseksi eri menetelmät voidaan alistaa valmentajien ja laajemman yhteisön arvioitaviksi.
4. Ulos umpikujasta
On selvää, että nykyjärjestelmää on muutettava, mutta on löydettävä muutospolku, joka ei aiheuta enää lisää vahinkoa. Jämähtäneen ohjauskoneiston vuoksi tämä näyttää juuri nyt erityisen vaikealta Suomessa. Korkeakoulujen työntekijöiden mielivaltainen ja byrokraattinen kohtelu on kuitenkin saatava heti loppumaan ja on taattava edellytykset työrauhaan ja luottavaiseen ilmapiriin. Korjausliike kannattaa aloittaa pahinta vahinkoa tuottaneesta päästä.
Korkeakoulujen hallitukset ovat epäonnistuneet pahasti ja tuottaneet - tai ainakin antaneet sen tapahtua – ”vahtivuorollaan” huomattavaa vahinkoa Suomen koko korkeakoulujärjestelmälle6. Tohtorityöttömyys on kasvanut kiihtyen niiden hallintokaudella, maan hallitus leikkaa sumeilematta voimavaroja, työilmapiiri yliopistoissa on tutkimusten mukaan hallitusten aikana huonontunut eikä korkeakoulujohtoon luoteta. Professori Jukka Kekkonen Helsingin yliopistosta onkin todennut, että maan johdon negatiivinen ja halveksiva suhtautuminen yliopistotoimintaan ei löydä vastinetta koko Suomen historian ajalta. Muutospolkua voidaan hakea johtamismallin suunnalta.
Ensinnä, yliopistojen hallitusten roolit voidaan suunnata nykyistä paremmin. Ne voivat paneutua mm. neuvonantoon, valmentamisen järjestämiseen ja kehitystoimintaan, mutta niiden valtaa yli tiedekuntien ja laitosten on rajattava niin, että ei riistetä sisällöllistä päätösvaltaa itse toiminnan tasolta. Hallituksilla on oltava uskottava yhteys tutkijoihin ja opettajiin ja asiantuntevaa arvovaltaa ja näkemyksellistä voimaa. Edessä on perusteellinen pohdinta siitä, minkälaisia jäseniä hallituksiin halutaan ja miksi.
Toiseksi, laitoksille ja tutkimusryhmille on palautettava niiden perinteinen yliopistollinen oikeus itse valita tutkimusteemansa ilman ”painopistepainostusta” tai –lobbailua miltään taholta, tämä ratketkoon paikallisen päätöksenteon ja vastuunoton varassa. Strategisesti suunnattua rahoitusta pitääkin esiintyä, mutta se on erikoistapaus ja maan elinkeinoelämäkin voi tarjota tähän rahoitusta, jolle se myös odottaa tietynlaista tuottoa.
Laitosten on voitava ylläpitää tiettyä kiinteää henkilöstöä ja infrastruktuuria, jota ne laajentavat sen mukaan kuin ulkopuolinen rahoitus siihen tarjoaa mahdollisuuden. Ehdotammekin, että varmistetaan tietyn osaavan tutkimus- ja opetushenkilöstön asema kaikissa nykyisissä korkeakouluissa, mutta erityisesti pienimmissä. Mallimme linjausten mukaan toteutettuna tämä on merkittävä investointi kansalliseen elinvoimaan.
On rakennettava yhteisöllinen tutkimusympäristö, jossa nuoret ja etabloituneetkin tutkijat voivat kutsuttaessa osallistua yliopistolliseen tutkimus- ja opetustoimintaan ilman varsinaista työsuhdetta ja omalla kustannuksellaankin jos he niin haluavat tehdä. Mallimme on tässä suhteessa luonteeltaan avoin ja osin yrittäjämäinenkin, jossa yliopisto nähdään korkeatasoista tietämystä tuottavana ja jakavana, avoimena yhteisönä. Eroja esiintyy suurten ja pienten yksiköiden välillä ja paikallisuuden merkitys vaihtelee pienissä ja suurissa kaupungeissa, mutta avoimuus on joka tapauksessa merkittävä voimavara.
On siirryttävä takaisin laitoskohtaiseen perusbudjetointiin, jossa varsinkin suuret tilakustannukset hoidetaan yliopistoilla keskitetysti ja tutkimusinfrastruktuurin investointeina. Tähän on monenlaisin malleja tarjolla. Nykyinen tutkimushankkeiden (mm. Suomen Akatemia, Tekes, yritysyhteistyö) kokonaiskustannusmalli on muutettava radikaalisti. Se on laskennaltaan harhaanjohtava, siitä on muodostunut kummallinen taloudellisen vallan pajatso ja se elää omaa elämäänsä tuottaen huomattavia kustannuslaskennan vääristymiä. Jossakin vielä tiukasti sovellettavasta nollabudjetoinnista on päästävä eroon ja taattava hankkeille ja tutkijoille oikeus varauksiin ja etupainotteiseen taloudenhoitoon.
Tutkimuksen rahoitusmallin tervehdyttäminen on haastava tehtävä, mutta on murrettava sen nykyinen matteusperiaate ja painopisteinen ohjaus, jotka käytännössä tuhoavat monien alojen toimintaedellytyksiä ja kasaavat voimavaroja harvoille sattumanvaraisille, arvioinneissa hieman paremmin menestyneille aloille. Professorien ja Tieteentekijöiden ehdotus arvioinnin suhteuttamisesta myös käytettyihin resursseihin tukee tätä terveempää suuntaa.
Avoimen mallin yliopistossa tapahtuu paljon: joskus tiettyyn tutkimukseen riittää ulkoisia voimavaroja ja joskus ei – aivan kuten tänäänkin. Olennaista on säilyttää ne henkiset yhteydet, joita yliopistojen oman väen ja heidän eri tahoilta tulevien kotimaisten ja kv. partnereiden välille on syntynyt. Tällainen suhdepääoma on merkittävä tiedon tuotantoa ylläpitävä voimavara – myös heikon taloustilanteen aikana – ja se säilyttää valmiuksia tarttua uusiin hankkeisiin resurssien niin salliessa. Yliopistojen henkilöresurssit ovat rajallisia mutta verkottuneessa mallissa tällaisten yhteyksien kestävä ylläpitäminen voi perustua yhdenkin osaavan ja uskottavan yliopistolaisen aktiiviseen toimintaan. Tämä pääoma on sitten paremmin hyödynnettävissä, kun resursseja taas on tarjolla.
Resurssipohdintaa
Voidaan kysyä, mistä saadaan varat tällaisen, koko maan kattavan mallin ylläpitämiseen. Vastauksemme on, että kysymys on varojen viisaasta suuntaamisesta ja tavasta tarkastella korkeakoulujen rahoitusta vastuullisena kansallisena investointina. Siltä voidaan myös odottaa sivistyksellistä ja osaamiseen liittyvä tulosta – koko maassa. Tutkimusyksiköiden koko ei ole ratkaisevaa. Yksikin vahva tutkija nykyverkottuneessa maailmassa voi tuoda monikertaisena saamansa panostuksen takaisin: tuotto syntyy siitä tietämyksestä, jonka hän välittää kotimaahansa eri tavoin sekä niistä säästöistä, joiden tuloksena Suomessa osataan suunnata innovaatio- ja muuta tietointensiivistä toimintaa ja tutkimusvaroja viisaasti. Koskaan aikaisemmin ei tällainen tiedonsiirto ole ollut yhtä tehokasta ja luontevaa kuin nyt.
Onnistuessaan paikallisesti korkeakoulu voi löytää paitsi rahoitusta niin myös yhteistyökumppaneita elinkeinoelämän ja julkishallinnon piiristä. Tällainen yhteistyö ei ole poliittisesti tai virkamiesohjattua eikä tukirahoin tapahtuvaa. Sitä joko syntyy tai ei synny sen mukaan kuinka hyvin korkeakoulun ja yhteistyökumppanien intressit kohtaavat. On löydettävä tapa tuottaa ja myydä tietämystä, josta ollaan paikallisessa asiakaskunnassa valmiita myös maksamaan – sen tuotaman lisäarvon vuoksi.
Malliamme voi perustella useillakin teoreettisilla lähtökohdilla ja erinomaisia lähteitä ovat mm. Frederik Laloux: Reinventing Organizations7 sekä Buurtzogin hyvin dokumentoidut kokemukset. Suomi ei ole viimeistä kertaa taloudellisten ongelmien ahdistamana ja niinpä tulevaisuuden kannalta on elintärkeätä rakentaa korkeakouluille malli, joka sietää myös tällaisia ongelmia. Mallimme ydinolemus on sukua ns. skaalautumattomille verkoille8, jotka ovat hyviä sietämään häiriöitä, toisin kuin nykyinen korkeakoulumallimme, joka keskittämistrendinsä vuoksi on niille erittäin altis. Nykyleikkaukset ovat tästä ongelmasta kipeä esimerkki: niillä suorastaan hävitetään tieteenaloja Suomesta ja vahingon korvaaminen käy kalliiksi ja vie kymmeniä vuosia.
Kansallinen sivistys luo kansallista valmiutta
Julkaisuaktiviteettien mittaamisen lisäksi Suomessa olisi syytä tarkkaan tuntea korkeakoulupaikkakuntiemme ekosysteeminen verkostodynamiikka ja edistää sitä kaikin tavoin. Harvaan asutussa maassa verkostot ovat elintärkeitä, mutta se on myös maailman tapa kaiken kokoisissa ekosysteemeissä. Suurten yksiköiden ja muutaman kaupunkiyliopiston politiikka johtaa näiden ekosysteemien tiedollisen ja sosio-kulttuurisen perustan rapautumiseen eikä mikään korvaa tätä menetystä.
Suomi on laaja maa ja sen elinvoiman lähteet vaihtelevat maan eri osissa. Esimerkiksi Lappeenrannassa Venäjän läheisyys on ymmärretty strategisen voimavarana korkeakoulutuksessa. Joensuussa puolestaan fotoniikan huippuosaaminen on loistava esimerkki kansainvälisen ja paikallisen verkostoitumisen voimasta. Kaikilla Suomen korkeakouluilla on omat ekosysteeminsä, joissa ne elävät ja joita ne rikastuttavat. Korkeakoulupolitiikan tulisi ymmärtää tämä oikein ja tajuta, mikä huima jatkuvan kehittämisen voimavara ja dynaaminen tekijä tämä voi olla huippukoulutetulle Suomelle.
Emme argumentoi vain suoraan hyödynnettävän tiedon puolesta, vaan kansallista elinvoimaa luovien näkemysten ja uuden sukupolven vuorovaikutuksen puolesta. Mallimme tähtää jatkuvaan tiedon uudistumiseen jokaisen korkeakoulun omassa vaikutuspiirissä. Perustutkimuksellinen tietämys on tässä avainasemassa ja sen rahoitus on taattavissa monin tavoin. Mutta on myös uskallettava edellyttää tutkijoilta että he ovat osaavia ja motivoituneita tarjoamaan asiantuntijanäkemyksiään korkeakoulunsa omassa ekosysteemissä.
Työttömät osaajat toimeen
Korkeakoulupolitiikan maito on maassa eikä tilanteen korjaaminen enää onnistu virkamiestyönä lakaisten. Frustroitunut yliopistoväki hakee parhaillaan kanavia, joiden kautta saada tervehdyttäminen käyntiin ja juuri nyt koetaan yliopistoissa historiamme pahinta henkilöstökatastrofia sodan jälkeen. Sen inhimillisiä seurauksia ei edes uskalla täysin kuvitella.
Ehdotuksemme ei lohduta työttömiksi joutuneita ja joutuvia, mutta se voi olla uuden mahdollisuuden alku: maakunnille tarjoutuisi oiva tilaisuus käynnistää suunnittelu tutkimuskoulutuksen saaneen työvoiman rekrytoimiseksi niiden omiin arvokkaisiin yhteyksiin. Tavoite voi olla paikallista elinkeinoelämää, infrastruktuuria, koulutusta, terveydenhuoltoa, sosiaalitointa ja yleishallintoa koskevien ekosysteemien elinvoiman edistäminen.
Uudistuminen ei tapahdu itsestään, on löydettävä aikaansaavien tahojen yhteinen pöytä, haettava parempia toimintamalleja koulutuksen ja tutkimuksen oheen sekä rahoitusmalleja, joilla sivistyksellinen ja taloudellinen tuottavuus taataan. Kun korkeakoulutusta hävitetään leikkaustoimin niin kustannukset näin menettäville paikkakunnilla ovat monikertaiset niihin panostuksiin verrattuna, joita osaavien ihmisten mukaan ottaminen ja työllistäminen vaatisi. Uhkana on elinkeinotoiminnan väheneminen, koulutuslaitosten rappio, ja jopa maan ja kiinteistöjen arvon lasku. Mutta vahinko on kulttuurisesti pahempaa kuin vain taloudellinen menetys, se haaskaa Suomen henkistä pääomaa.
Malcom Gladwell kuvaa kirjassaan Daavid and Goljat9 hyvin pienuuden strategista voimaa. Toisin kuin usein kuvitellaan Daavid ei ollut heikko yllättäjä vaan taitava ja edessä olevaan kamppailuun hyvin varustautunut taistelija, liikkeissään nopea ja osuva. Vastaansa hän sai olosuhteisiin sopimattomasti varustautuneen Goljatin jonka raskas sotisopa teki hänen liikkeistään hitaita ja jonka taisteluvälineet oli tarkoitettu lähitaisteluun. Goljat ehkä aliarvioi pienen vastustajansa aseen, joka oli tarkoitettu etätaisteluun. Jokainen linkoa käyttänyt paimen tiesi, että se on tappava ja tarkka ase etäältäkin. David ei ollut yllättäjä, Goljat sen sijaan yllätti strategisella kankeudellaan ja kuoli.
Lopuksi
Yhteiskunnat ovat vauhdilla siirtymässä seuraavaan aikakauteen, ns. Kuudenteen aaltoon1. Sen keskeinen ominaisuus tulee olemaan vahvasti hajautettu älykkyys. Siinä koulutuksen, tiedon ja digitaalisen informaation kasvua kiihdyttävät rakenteet, jotka eivät ota mallia teollisesta keskitetystä toimintatavasta vaan hyödyntävät paremmin ihmisten, yhteisöjen ja koko järjestelmän kapasiteettia.
Koulutuksen on ydinalue, jossa tämä siirtymä hyödynnetään perusteellisesti. Kuten artikkelissamme todetaan, tämän pitäisi merkitä päätösvallan hajauttamista sekä ketteryyden ja joustavuuden lisäämistä yliopistojärjestelmään. Siellä missä näin osataan tehdä, ovat tulokset poikkeuksetta hyviä.
Yhteistyötä on lisättävä isosti. Pienten yksikköjen elinkelpoisuuden on perustuttava siihen, kuinka hyvin ne palvelevat paikallista ”ekosysteemiään”: opiskelijoita, ympäröivää yhteiskuntaa, yrityksiä ja kansainvälistä akateemista yhteisöä. Tähän tarvitaan paitsi riittävää vapautta, myös yhteistä yliopistojen näkemystä tällaisen strategisen tavoitteen tärkeydestä.
Tiedon jalostamisesta pitäisi leivän irrota yhä useammin Suomessa. Nyt vientimme ykköstykit ovat perinteinen metsä- ja paperiteollisuus sekä öljyjalosteet. Emme voi tässä tilanteessa vielä puhua vakavalla naamalla siitä, että Suomi olisi tulevaisuuden osaamiskeskeinen yhteiskunta. Siihen suuntaan voidaan kuitenkin päästä, mikäli hyväksytään muuttuneen maailman menestyksen ehdot ja sovelletaan niitä dynaamisesti korkeimpaan koulutukseen ja tutkimukseen – kansallisesti ja kansainvälisesti, samanaikaisesti.
Maailma on siihen valmis mutta olemmeko me?
1 Valtioneuvosto (2016): Kärkihanke 5: Osaaminen ja koulutus.
2 Professorit ja Tieteentekijät (2016) Visio. Yliopisto Suomen parhaaksi. Professoriliitto ja
Tieteentekijöiden liitto, 22.4. 2016.
3 Käänne yliopistojen kehittämiseen (2016) http://yliopistokaanne.fi/allekirjoittaneet/
4 Nyman, G. (2015) University-Business-Government Collaboration: From institutes to
platforms and ecosystems. Triple Helix J. 2:2 (Springer).
5 Buurtzorg http://www.buurtzorgnederland.com
6 Nyman, G. (2016) Korkeakoulujen hallitukset pettivät odotukset. Turun Sanomat 1.4. 2016.
7 Laloux, F(2014) Reinventing Organizations. Nelson Parker.
8 Barabasi, L. (2003) Scale-Free Networks. Scientific American, May 2003.
9 Gladwell, M. ( 2013) David and Goliath: Underdogs, Misfits, and the Art of Battling Giants.
Little, Brown and Company; Hachette Book Group. New York.
10 Wilenius, M. (2015) Tulevaisuuskirja. Otava.
