Ulkomaalainen puoliso säikähti, kun Erika oli viisi minuuttia hiljaa – Tällaista on elää parisuhteessa ilman yhteistä kieltä

Alkuperäiseen englanninkieliseen The Atlanticin juttuun pääset tästä linkistä.

Kun Lena McPeters lähetti ensimmäisen viestin nykyiselle tyttöystävälleen Facebook Dating -palvelussa, hän ei tiennyt tästä juuri mitään; hänestä Camilla oli vain viehättävän näköinen. Mutta melko pian hän tajusi, että he eivät puhuneet samaa kieltä. Siis eivät edes vähän.

Lena, hotellinjohtaja Lubbockissa, Texasissa, puhui vain englantia, kun taas Camilla, tehtaan esimies, joka asui viiden tunnin ajomatkan päässä Dallasissa, puhui vain espanjaa. Camilla kertoi Lenalle kirjoittavansa viestit käännössovelluksen avulla ja opetti tätä tekemään samoin. Sitten he vain jatkoivat viestittelyä, kumpikin toisen kielellä. Usein kävi niin, että käännös oli huono, jolloin heidän piti yrittää muotoilla asia uudelleen. Noin kolmen kuukauden kuluttua Camilla tuli tapaamaan Lenaa ensimmäistä kertaa.

Mennessään tätä vastaan linja-autoasemalle Lena oli kauhuissaan. Miten ensimmäinen yhteinen automatka sujuisi, jos kumpikaan ei sanoisi sanaakaan? Mutta lopulta heillä olikin hauskaa. Myös Lenan ystävät ihastuivat Camillaan. Sujuvasti edestakaisin virtaavan keskustelun käyminen oli hankalaa, mutta siitä huolimatta: ”Hän joi kaikkien kanssa ja tanssi kaikkien kanssa”, Lena kertoo. ”Kun hän huomasi, että huoneeseen oli laskeutunut hiljaisuus, hän täytti sen.” (Käännössovellusta käyttäen.) Aina kun joku kertoi jonkin jutun, Lena käänsi sen pääkohdat Camillalle sovelluksen avulla.

Noin kymmenen kuukautta myöhemmin he eivät vieläkään osaa toistensa kieltä sujuvasti. Siitä huolimatta he asuvat yhdessä.

Monikielisiä parisuhteita on nykyään helpompi muodostaa kuin koskaan ennen. Globalisaatio, yleistynyt matkailu ja sosiaalinen media ovat helpottaneet erikielisiin ihmisiin tutustumista. Duolingon kaltaiset kieltenoppimissovellukset ovat yleisesti saatavilla, ja käännöstyökaluista, kuten siitä, jota Lena ja Camilla käyttävät, on tulossa yhä nopeampia, tarkempia ja suositumpia. Nyt on hyvä aika rakastua kielimuurin yli. Kun juttelin ihmisten kanssa, jotka olivat tehneet juuri niin, sain sen vaikutelman, että he todella tietävät, millaista uskallusta, huumoria ja kärsivällisyyttä rakastuminen keneen tahansa vaatii.

Mikä sitten toi nämä pariskunnat yhteen, jos ei keskustelu? Tapaamani ihmiset eivät välttämättä alkaneet heti kättelyssä käydä syvällisiä keskusteluja. (Sama tosin pätee moniin sellaisiin pareihin, joilla on yhteinen äidinkieli.) Siitä huolimatta he kokivat saaneensa hyvän käsityksen toisesta ihmisestä, jonkinlaisen vaikutelman, joka ei syntynyt vain tämän sanoista. Tämä ei yllättänyt tapaamiani tutkijoita; psykologi Nai Chieh Tien, joka on tutkinut monikielisiä parisuhteita ja erikoistunut monikulttuuriseen pari- ja perheterapiaan, kertoo, että huomattava osa vuorovaikutuksesta on sanatonta. On lukuisia moninaisia syitä sille, miksi joku tietty henkilö voi vetää meitä puoleensa. Se ei aina johdu tämän vaikuttavista filosofisista pohdinnoista, vaan kenties hymyn, olemuksen ja äänensävyn yhdistelmästä.

Joidenkin parien mielestä kielimuuri jopa auttoi vähentämään ensitreffeille ominaista kiusallisuutta; vakavuus ja jännitys karisi sen myötä pois. Italialais-palestiinalainen kirjailija Sabrin Hasbun kuuli lapsena usein tarinoita vanhempiensa hauskasta, kömpelöstä, monikielisestä seurusteluajasta. Kun hänen vanhempansa alkoivat tapailla toisiaan, hänen isänsä ei esimerkiksi osannut riittävästi italiaa ilmaistakseen tunteitaan Sabrinin äitiä kohtaan. Sen sijaan isä lauloi tälle Frank Sinatran lauluja; äiti ei ymmärtänyt englantia, mutta tiesi musiikin olevan romanttista. Niinpä kun Sabrin tapasi nykyisen aviomiehensä Sergion yliopistossa Iso-Britanniassa, hän alkoi opiskella tämän äidinkieltä espanjaa. Aluksi he tulivat toimeen Sabrinin alkeellisilla englannin taidoilla ja sillä ripauksella italiaa, jonka Sergio osasi. Sabrin ei kuitenkaan tilanteesta hätkähtänyt; se oli hauskaa, jopa ”vapauttavaa”.

Sabrinin kaltaisilla ihmisillä, jotka haluavat ylittää kielimuurin rakkauden vuoksi, saattaa olla eräs yhteinen piirre: he ovat todennäköisesti muutenkin halukkaita oppimaan uutta. Tutkimusten mukaan ennakkoluulottomat ja sosiaalisesti aloitteelliset ihmiset viihtyvät muita paremmin monikielisissä parisuhteissa. Kielitieteen professori Jean-Marc Dewaele Birkbeckistä Lontoon yliopistosta toteaa, että neuroottisemmat ihmiset saattavat olla huolissaan siitä, että esteet osoittautuvat ylivoimaisiksi. ”Luulen, että ihmisen on oltava ainakin jossain määrin optimisti”, hän sanoo. Myös Tien on havainnut, että näiden pariskuntien osapuolilla on taipumus olla avoimia ja uteliaita: he ovat läsnä, valmiina kompuroimaan keskustelujen läpi. Tällainen romanssi voi tuntua joidenkin mielestä hyvin hankalalta. Mutta nämä ihmiset eivät ehkä olekaan niitä, jotka sellaista kokeilevat.

Tapaamani pariskunnat heittäytyivät täysillä kommunikaation harjoitteluun. Siitä huolimatta väärinkäsityksiä ei tietenkään voinut välttää: Sabrin ilmoitti kerran Sergiolle, että hän halusi viettää uudenvuodenaattoa mieluummin ulkona kuin tämän perheen kanssa, ja lisäsi, että jos mies haluaisi jäädä kotiin, hän lähtisi juhlimaan ilman tätä. Sergio tulkitsi sanojen tarkoittavan, että Sabrin aikoi erota hänestä. Sabrin kertoo, että he tajusivat sekaannuksen vasta viikkoja myöhemmin, kun Sergio ilmaisi olevansa iloinen siitä, ettei hän ollutkaan menettänyt puolisoaan. ”Ja minä olin että ’täh?’”

Vaikka sanat menisivätkin oikein, eri kielitaustoista tulevat kumppanit voivat tulkita toistensa sanomiset hyvin eri tavalla. Suomalaiset eivät yleensä koe hiljaisuutta epämukavaksi, kertoo suomalaisopiskelija Erika Sorvisto. Hänen puolisonsa Morris, joka puhuu hollantia ja bosniaa, luuli joskus, että Erika oli suuttunut hänelle. ”Oletko kunnossa?” Morrisilla oli tapana kysyä. ”Et ole sanonut mitään ainakaan viiteen minuuttiin.” Useat ihmiset huomauttavat, että ilmaisua ”I love you” viljellään englannin kielessä paljon huolettomammin kuin vastaavaa ilmaisua monilla muilla kielillä. Sosiolingvisti Ingrid Piller Macquarien yliopistosta Australiasta toteaa, että äidinkielellään saksaksi ”minä rakastan sinua kuulostaa... lähes karmivalta.” Kysyn, mitä termiä hän käyttäisi ilmaisemaan voimakkaita tunteita saksaksi, ja hän vastaa: ”Niitä ei ilmaista niin usein sanoin.” Erika ja Morris kuitenkin tunnustavat rakkautensa toisilleen, mutta nimenomaan toisen äidinkielellä.

Osasyy tälle on se, että ”minä rakastan sinua” todella tarkoittaa eri asioita eri kulttuureissa. Erika myös kertoo, että kun hän ja Morris kuulevat tuon lauseen omalla äidinkielellään, se vain iskee syvemmälle, ”siinä on enemmän tunnetta”. Tämä on yleinen ilmiö, toteaa Dewaele, ja liittyy asiaan, jota tutkijat kutsuvat ”emotionaaliseksi resonanssiksi”. Vaikka vieraita kieliä puhuvat ihmiset tietävät, mitä sanat tarkoittavat, he eivät aina tunne niiden voimaa. Hän kertoo, että äidinkielellä opitut ilmaisut on ladattu täyteen merkityksiä: Kun mietit jotain kirosanaa, saatat muistaa opettajasi ilmeen, kun käytit kiellettyä sanaa lapsena. Kun ilmaiset rakkauttasi, toistat luultavasti sanoja, joita olet kuullut muiden käyttävän. Ehkä vanhempasi sanoivat niin, kun olit lapsi, tai olet kuullut sanat romanttisissa komedioissa, joita olet vuosien varrella katsonut. Et välttämättä pysty liittämään samanlaisia ”syvällisiä, tunneperäisiä merkitysvivahteita” myöhemmin oppimiisi kieliin, et ainakaan aluksi.

Tämä voi olla erityisen hankalaa nimenomaan niissä keskusteluissa, joita kumppanin kanssa usein käydään: flirttailussa, kiintymyksen ilmaisussa, riitelyssä, tulevaisuuden suunnittelussa. Tunnet ehkä olevasi kuin huono näyttelijä lavalla, toteaa Dewaele, joka esittää vuorosanansa epävarmana siitä, menevätkö ne perille. ”Se on kuin miinakenttä”, hän sanoo. ”Et voi tietää, saatko sanojen seurauksena läimäisyn kasvoille vai eivätkö ne itse asiassa ole riittävän voimakkaita ilmaisemaan tunteitasi.”

Ihminen voi jopa tuntea olevansa täysin eri persoona. Eräässä tutkimuksessa Dewaele havaitsi, että 85 prosenttia osallistujista koki muuttuvansa jollain tavalla erilaiseksi vaihtaessaan kieltä. Tämä voi johtua vain emotionaalisen resonanssin puutteesta tai heikkoon kielitaitoon liittyvästä kömpelyydestä. Mutta monet kertovat, että heidän persoonallisuutensa muuttuu täysin erilaiseksi, kun he puhuvat muuta kuin äidinkieltään, eivätkä nämä seikat voi täysin selittää tätä ilmiötä.

Osittain tästä syystä kieli, jota puolisot päättävät käyttää yhteisenä kielenä, voi mutkistaa heidän valtasuhteitaan. Jos pariskunta käyttää kieltä, joka on vain yhden kumppanin äidinkieli, toinen ei pelkästään joudu ponnistelemaan enemmän vuorovaikutuksen eteen, vaan ei välttämättä koskaan tunne olevansa aidosti oma itsensä parisuhteessa. (Mainittakoon, että naiset omaksuvat miehensä kielen huomattavasti useammin kuin toisin päin.) Kun pariskunnat käyttävät yhteiskieltä eli kolmatta vaihtoehtoa, joka ei ole kummankaan äidinkieli, he voivat olla tasa-arvoisemmassa asemassa. Kumpikin voi silti kokea, että jokin olennainen osa heidän identiteetistään jää puuttumaan.

Monet haastateltavat kertovat olevansa huolissaan siitä, että he ja heidän kumppaninsa eivät ehkä koskaan opi aidosti tuntemaan toisiaan. Yksi heistä on Asemahle Giwu, Etelä-Afrikan Johannesburgissa asuva opettaja. Hänen äidinkielensä on xhosa ja hänen puolisonsa sotho, mutta he puhuvat englantia keskenään. Hän kertoo, että puhuessaan xhosaa hän on kovaäänisempi ja hauskempi, kun taas puhuessaan englantia hän on ”syvällisempi”, mutta myös ”hieman vaisumpi”. Kun hänen puolisonsa puhuu sothoa, hän on huomannut tämän olevan vähemmän herrasmies ja enemmän ”kuin paha poika”. Kumpikaan puoli ei ole huono, mutta muutos itsessään vaivaa Asemahlea, varsinkin kun hän huomaa sen itsessään. ”Olenko tekopyhä?” hän pohtii. ”Yritänkö olla joku, joka en oikeasti ole?”

Kysyn Asemahlelta, tuntuuko hänestä siltä, ettei hän ole aidosti oma itsensä puhuessaan englantia, vai paljastaako hän vain toisen, mutta aivan yhtä todellisen version itsestään. Hänen mielestään kyse on jälkimmäisestä. Hän on pohjimmiltaan kiitollinen siitä, että hän on löytänyt tämän uuden puolen itsestään ja päässyt näkemään erilaisia puolia myös puolisostaan. ”Kun tapailee eri kieltä puhuvaa ihmistä, pääsee kahteen eri maailmaan”, hän sanoo. ”Niissä molemmissa on mukava asua.”

Asemahlen kanssa käymäni keskustelun kulku noudatti samaa kuviota kuin useimmat muutkin keskustelut: monikielisten parisuhteiden alkuvaikeudet muuttuivat usein yhteyden ja syvemmän ymmärryksen lähteiksi – ja johtivat lopulta antoisampaan elämään yhdessä.

Väärinkäsitysten mahdollisuus voi esimerkiksi saada parit harkitsemaan sanojaan huolellisemmin, puhumaan mahdollisimman selkeästi ja varmistamaan useammin, että he ovat samalla aaltopituudella. Norjan kauppakorkeakoulussa tutkijana työskentelevä Kaisa Pietikäinen on havainnut tämän tutkiessaan pareja, jotka käyttävät englantia yhteiskielenään. ”He yrittävät kärsivällisesti päästä yhteisymmärrykseen”, hän kertoo. ”He eivät tee hätiköityjä johtopäätöksiä vaan sen sijaan kuuntelevat, pohtivat asioita rauhassa, kysyvät lisäkysymyksiä ja muotoilevat sanansa uudelleen.” Se kuulosti minusta hyvältä neuvolta mille tahansa pariskunnalle.

Jotkut pitkäaikaiset kumppanit jopa kehittävät jotain, jota Pietikäinen kutsuu ”pariskuntakieleksi”: oman ainutlaatuisen sanaston, joka sisältää piirteitä useista eri kielistä. Esimerkiksi Sabrin ja Sergio puhuvat nykyään keskenään italian, englannin ja espanjan sekoitusta. He eivät edes huomanneet vaihtavansa jatkuvasti kielten välillä ennen kuin heidän ystävänsä huomauttivat asiasta. Sabrin kertoo, että kolmen kielen käyttäminen antaa hänelle mahdollisuuden ilmaista ajatuksiaan ja tunteitaan laajemmin, koska jotkut käsitteet voi ilmaista paremmin tietyllä kielellä tai ne ovat olemassa vain tietyssä kielessä.

Jopa emotionaalisen resonanssin puuttuminen voi toisinaan olla hyvä asia. Se voi ensinnäkin tehdä riitelemisestä erityisen vaikeaa. Tienin mukaan puolisot saattavat esimerkiksi sanoa: ”En edes tiedä, miten alkaisin riidellä tästä. Haluan vain huutaa äidinkielelläni.” Toisaalta kielimuuri voi luoda parien välille tarvittavaa emotionaalista etäisyyttä; se voi hillitä heitä ja antaa heille aikaa rauhoittua – tai jopa nauraa tilanteelle. Sabrin kertoo, että hän saattaa toisinaan pysähtyä kesken rajun riidan ja sanoa: ”Ai... Mutta voitko kertoa, miten tuo sanotaan englanniksi?” Silloin jännitys laukeaa. Lena sanoo samaa käännössovelluksen käyttämisestä Camillan kanssa: ”Kuinka muka voi pysyä vakavana, kun istuu siinä tuijottamassa äkäisesti toista ja takaa kuuluu robottiääni?”.

Monien haastateltavien mielestä kielierot tuntuivat erityisen haastavilta suhteen ulkopuolisten ihmisten seurassa. Sabrin kertoo hämmentyneensä täysin tavatessaan Sergion isoäidin, joka puhuu erästä espanjan murretta, jota hän ei osaa lainkaan. Hän kertoo Sergion tunteneen samoin, kun tämä tapasi hänen sukulaisiaan, jotka puhuivat italiaa niin nopeasti, että mies halusi vain ”vetäytyä syrjään”. Erika tuntee joskus jäävänsä ryhmän ulkopuolelle viettäessään aikaa Morrisin ystävien kanssa, jotka eivät halua rajoittaa omia keskustelujaan puhumalla englantia. Hänellä on myös vaikeuksia jutella Sergion äidin kanssa, joka ei osaa juurikaan englantia. Pietikäisen mukaan tämä on yleinen dynamiikka parisuhteessa: ystäviä tai sukulaisia tapaava kumppani tuntee olonsa eristetyksi ja ulkopuoliseksi, kun taas hänet esittelevä kumppani joutuu toimimaan tulkkina sen sijaan, että voisi vain rentoutua läheistensä seurassa.

Haastateltavat näyttävät suhtautuvan tähänkin koetukseen sillä samalla optimismilla ja sinnikkyydellä, joka tutkijoiden mukaan on ominaista monikielisille pariskunnille. Erika yrittää oppia hollantia ja havainnollistaa asiaa näyttämällä puhelimestaan kuvia Morrisin äidistä. Kaksikolla on tapana leipoa yhdessä, ja vaikka he eivät juurikaan puhu keskenään, he syövät leivonnaiset yhdessä. ”Hän tuntuu läheisemmältä”, Erika kertoo.

Sabrin kertoo haastattelumme aikana, että hänen paras ystävänsä on parhaillaan käymässä ja että Sergio harjoittelee italiaa tämän kanssa. He kaikki nauravat yhdessä, kun Sergiolta menevät sanat sekaisin ja kun hän liittää niitä yhteen uusiksi sanoiksi. Kun Sergion sukulaisia oli käymässä pääsiäisenä, heistä oli hauskaa opettaa Sabrinille uusi verbimuoto espanjaksi. ”Nämä kokemukset tuovat meitä jatkuvasti lähemmäs toisiamme”, hän toteaa.

Kenties kielenoppiminen on osuva vertauskuva rakastumiselle. Ihmisen on oltava haavoittuvainen, tunnustaa oma tietämättömyytensä ja uskaltaa heittäytyä senkin uhalla, että saattaa mokata ja tehdä itsestään naurunalaisen. Mutta jos osaa nauraa itselleen, kuunnella ja jatkaa sinnikkäästi eteenpäin, kokemuksesta saattaa saada paljon irti. Dewaele kertoo sanoneensa vieraan kielen opiskelijoille: ”Tulet oppimaan käsitteitä, joita ei edes tunneta omassa äidinkielessäsi, ja se avartaa mieltäsi.” Saman voi tehdä myös kumppani, jos sitoutuu ymmärtämään heitä yhä paremmin ajan myötä.

Suhde Camillaan ei aina ole ollut helppo, toteaa Lena. Kerran heidän rakennuksessaan syttyi tulipalo ja kun Lena ravisteli torkkuvan Camillan hereille saadakseen tämän ulos asunnosta, hän huomasi, ettei osannut kertoa, mistä oli kyse. Hän yritti hädissään selittää tilannetta etsien samalla kissojaan, mutta Camilla ei ymmärtänyt häntä. Heille ei käynyt kuinkaan, mutta tilanne osoitti, kuinka suuri merkitys kielimuurilla voi olla. Tapaus järkytti Lenaa.

Yhdessä vaiheessa he melkein erosivat. Lena oli väsynyt käännössovelluksen käyttöön, väsynyt siihen, että hänen oli pidettävä puhelin aina ladattuna voidakseen puhua tyttöystävänsä kanssa, väsynyt jatkuvaan espanjan kielen harjoitteluun, väsynyt loputtomaan ponnisteluun ja venymiseen. Hän pelkäsi, että Camilla ei koskaan oppisi tuntemaan häntä oikeasti, eli sitä versiota hänestä, joka tuli esiin, kun hän puhui rennosti englantia kavereidensa kanssa. He tulivat siihen tulokseen, että Camillan pitäisi palata Dallasiin, mutta Lena huomasi, ettei hän kyennytkään ostamaan tälle bussilippua. Hän tajusi, ettei hän halunnut herätä seuraavana aamuna ilman Camillaa.

Aiemmin keväällä he saavuttivat ison virstanpylvään: he istuivat kaksi tuntia baarissa ilman käännössovellusta ja kävivät yksinkertaisen keskustelun sillä kielitaidolla, joka heillä toistensa kielistä oli. Se antoi heille toivoa, Lena kertoo. Siitä lähtien he ovat viettäneet useimmat illat ilman sovellusta, paitsi silloin, kun he juoruilevat tai käyvät pitkiä keskusteluja, ja he sattuvat olemaan myös taitavia sananarvauspelissä. Lena on huomannut, että suhde Camillaan auttaa häntä kasvamaan ihmisenä, vaikkakin välillä tuskallisesti, enemmän kuin mikään aiempi suhde.

Hän malttaa tuskin odottaa sitä päivää, kun hän ja Camilla voivat luopua sovelluksesta kokonaan. Siihen voi mennä vielä vuosia, ja siinä vaiheessa monet parit alkavat jo kyllästyä toisiinsa; nopean tutustumisvaiheen jälkeen alkuhuuma saattaa hiipua. Mutta Lenalla ja Camillalla riittää vielä tutkittavaa ja löydettävää: kaikki tarinat, joita oli liian työlästä kertoa sovelluksen avulla, sekä erilaiset ajatukset ja minuudet, joita uusi kieli voi tuoda esiin. Lena toivoo, että he muuttaisivat lopulta Meksikoon, josta Camilla on kotoisin ja jossa monet hänet sukulaisistaan yhä asuvat. ”Odotan innolla sitä, että pääsemme kasvattamaan lapsia yhdessä ja opettamaan heille molemmat kielet”, hän sanoo. Hän myös toivoo, että vanhempien tarina saa lapsetkin uskomaan, että rakkauden eteen kannattaa tehdä työtä.

©2023 The Atlantic Monthly Group. Kaikki oikeudet pidätetään. Jakelu: Tribune Content Agency, LLC.

Käännös Apropos lingua.