Image

Milanon designviikoilla tärkeintä on huomio


Image vieraili Milanon designviikoilla, joilla ei ole näytillä niin vähäpätöistä esinettä, etteikö sen taustalla olisi ainutlaatuista tarinaa.
Kuvat Antti Grundstén

"Finnish luonto is so so…”

Näyttelynavajaisissa milanolaisella sisäpihalla suomalainen muotoilija selittää, kuinka Suomessa on erityisiä metsiä ja ainutlaatuista luontoa. Kuulijat ainakin esittävät olevansa innoissaan.

Tarjolla on liekillä ruskennettuja puolukka-ruusunmarja­vaahtokarkkeja. Ne syödään pihlajanoksasta. Karkit kiinnostavat paljon enemmän kuin kuun pinnan mukaan kuvioitu pöytä, jonka päältä ne tarjoillaan.

Eri seurueissa hoetaan ylistäviä adjektiiveja kuten amazing. Joitakin naurattaa niin paljon, että he ottavat käsillä polvista tukea.

Sisäpihaa ympäröivillä parvikäytävillä milanolaiset kävelevät ruokakassit käsissään kotiin kuin heidän sisäpihallaan ei tapahtuisi mitään ihmeellistä, vaikka käynnissä on uusi suomalainen Milanon ihme. Sadantonnin panostus härmädesigniin. Suomalainen yritys Made by Choice lanseeraa uutta Kolho-huonekalumallistoaan. Siitä ovat jo kirjoittaneet Dezeen ja Wallpaper.

Kolhosta riittää tarinaa, jota on ollut luomassa esineet suunnitellut yhdysvaltalainen kuvanveistäjä Matthew Day Jackson. Inspiraatiota on otettu Apollo-kuulennoista, Kolhon kylästä, käärmeistä ja kaaoksesta. ”Käärme esittää houkutusta ja kaaosta, joka tukee tasaista järjen kenttää”, mallistoa esitellään vapaasti suomennettuna.

Mustana kiemurtelevaiselle tuolille tulee hintaa 2 000 euroa, isolle pöydälle ehkä 15 000 euroa. Kotijoukot ovat kannustamassa oman maan kykyjä. Sisäpihalla on paljon samoja ihmisiä, jotka olivat Helsingistä lähteneessä koneessa aiemmin päivällä. Heidän työpaikkansa nimessä on usein sana design.

”Jos oot joku skenessä, oot Milanossa”, Suvi Saloniemi sanoo.

Hän on Designmuseon kuraattori ja seitsemättä kertaa Milanon designviikoilla. Puolenmiljoonaa ihmistä saapuu Italian bisneskeskittymään selvittämään muotoilun uudet suunnat. Salone del Mobile -messut on järjestetty vuodesta 1961, ja niiden ympärille on kasvanut yhä suureellisempi näyttelyiden ja juhlien kuuden päivän putki.

Beigetakkinen mies ottaa uuden gin tonicin sillä välin, kun powerbank lataa hänen puhelintaan. Akkua tarvitaan, koska pitää kuvata kaikki mahdollinen ja sopia dinnereitä.

Ruokaverkostoitumisen jälkeen messuväki lähtee Bar Bassoon. Pienestä drinkkibaarista on tullut Milanon viikon epävirallinen jatkopaikka. Aluksi muutama nimekäs muotoilija alkoi käydä siellä ja lauma seurasi perässä, niin että joinain iltoina suurin osa ei edes pääse koko ravintolaan vaan juo omiaan ympäröivillä kaduilla.

Tiistaina tiskin ympärys täyttyy nopeasti: juhlat ovat vasta alkamassa. Ihmiset valittavat jonosta, vaikka tätä jonoa he ovat odottaneet pitkään. Viiniä ja aperolia menee.

Ilmassa haisee häivähdys pierua.

Suomalainen glorian metsästys Milanossa on jatkunut ainakin 90 vuotta. Tärkeimmällä suomalaismuotoilijalla oli niin lämpimät välit kaupunkiin, että Milanoon nimettiin myöhemmin Piazza Alvar Aalto. Aalto keräsi kalusteillaan palkintoja 1930-luvun kahdessa Milanon triennaalissa jo ennen Artekia. Muutkin suomalaiset saivat runsaasti palkintoja näissä designin maailmannäyttelyissä, mutta sota toi pitkän tauon kisaamiseen.

Vuonna 1951 tapahtui Finnish Designin läpimurto, jota kutsutaan Suomessa edelleen Milanon ihmeeksi. Köyhän maan ei ollut tarkoitus osallistua Triennaleen, mutta lopulta näyttelyn vetäjäksi junailtiin Tapio Wirkkala. Partasuinen hahmo oli täydellinen sankarimuotoilija: hurja, sivistynyt, aito, yhteydessä luontoon. Hän hurmasi median. Italialaisia viehätti sodassa taistelleen maan vähäeleisyys, joka oli osittain rahanpuutteen sanelemaa. Tätä samaa autenttisuudella pelaamista suomalaiset ovat jatkaneet tähän päivään.

Suomen menestystä seurattiin kotona kuin urheilukisoja, joissa mitaleilla nostettiin nuorta maata ”maailmankartalle”.

14 sivua Suomi-designista vaikutusvaltaisessa Domus-lehdessä.

25 palkintoa, joista kuusi pääpalkintoa Grand Prix’tä.

3 pääpalkintoa Tapio Wirkkalalle. Yksi näyttelyarkkitehtuurista.

Palkintoja tuli kiihtyvästi sarpanevoille ja nurmesniemille myös muutamissa tulevissa triennaaleissa. Suomesta kasvoi harvinainen maa, jossa designilla ja arkkitehtuurilla on tärkein asema kulttuurin kansallisessa projektissa. Italia on sukulainen.

Tänä vuonna Suomi on esillä taas Triennalessa, mutta osastolla eivät jäisen näköiset lasit räjähtele. Design on muuttunut: sankarimuotoilija kituu, kalusteala selittelee tarpeellisuuttaan.

Jättimäisillä Salone del Mobile -huonekalumessuilla vallan­kumouksen viestiä ei haluta kuulla.

Tilaa on 230 000 neliömetriä, firmoja 2 500. Salone del Mobilen kävijämäärä on runsaat 386 000, seitsenkertaisesti kotoiseen Habitareen verrattuna.

Huonekalumessu ei ole enää maailman suurin. Kiinalainen CIFF Shanghaissa on kirinyt ohi esittelytilojen koossa, mutta kävijöissä milanolaisilla on vielä etumatkaa. Vaikutusvaltaisin se on kirkkaasti.

SalonSatellite-alueella nousevat kyvyt yrittävät houkutella prototyypeillään alan ihmisiä. Alueella huomaa, että leikkisyys ei ole ehkä enää kovin erityistä, vaan siitä on tulossa tavallinen tapa toimia. Leikkisyys on lastenhuonemaista, karkkimaista. Vaikutteita otetaan italialaisten perustamalta, postmodernilta Memphis-ryhmältä, jonka esineet olivat kirkkaiden värien ja geometristen muotojen juhlaa.

Kanadalainen suunnittelija Jean-François C. Lemay kasaa kiinnikkeetöntä pöytäänsä päällekkäin kuin jumppaisi. Muutaman päivän jälkeen temppuliikkeet ja samoihin kysymyksiin vastaaminen alkavat näkyä suunnittelijoissa. Esittelyä pitää silti jatkaa: ei voi tietää, milloin suuren yrityksen vaikuttaja on kävelemässä ohi.

Aiempien vuosien messinki, kupari ja luonnonkivi eivät ole enää huudossa. Pyöreät muodot hallitsevat, kaaria riittää. Mikään ei saa ärsyttää, vaan kaiken pitää näyttää tutulta, mukavalta. Kovien materiaalienkin pitää näyttää pehmeiltä.

Laura Väre jakelee esitteitä ja hymyilee väsymättä, koska on tehnyt puoli vuotta tiiviisti töitä Milanon eteen. Soft house -soittolista pyörii miellyttävänä taustalla. Aallosta valmistuneet Väre, Lassi Alestalo ja Henri Judin esittelevät huonekalujensa prototyyppejä Satelliten yhteisosastollaan, jonka yli 25 000 euron budjettiin on saatu useita apurahoja.

Väre haluaa kumpuilevan sohvansa ja mummon hapsulampusta inspiroituneen valaisimen herättävän tunteita. ”Tietysti positiivisia tuntemuksia.”

Heidän lisäkseen nuoria suomalaisia yrittäjiä ovat Hanna Anonen ja Tero Kuitunen, jotka ovat panostaneet viime vuoden yhteisosaston jälkeen omiin pikkutiloihinsa.

Messujen jälkeen alkaa suurin työ, kun kaikkia lupaajia yritetään kolkutella, että kiinnostaisiko oikeasti ottaa tämä härpäke tuotantoon vai haluatko, että suunnittelen jotain muuta.

Tämä epävarmuus töistä ei juuri muutu vaikka saisi tukun palkintoja ja myyntihittejä.

Jättimäisiin messuhalleihin saapuessa tuntuu kuin astuisi katedraaliin. Ilmeisesti iso ajatus tarvitsee isoa tilaa, koska osastoilla kaikki kasvavat suuntiinsa.

Suurimmillaan messuosastojen kerrotaan maksavan jopa pari miljoonaa. Se asettaa odotuksia kuudelle päivälle.

Savesta ammeita tekevä Atelier Vierkant vakuuttaa, että kotisi on heti kehosi jälkeen henkilökohtaisin esine elämässäsi. Atelier Vierkantilla jokainen esine kertoo oman tarinansa.

Viereisellä osastolla kilpailija Citco haluaa yhdistää suihkun, ammeen ja luolan. Loriseva möhkäle on kuin luksushotellin pisuaari, johon nyt vain voi mennä suihkuun ja kylpyyn.

Nikari on sitä itseänsä. Osastolle on tuotu elävä puu ja kalusteet ovat vaaleaa puuta. Firman budjetti messuille on 45 000 euroa. Kolmannes vuokraan, kolmannes rakentamiseen ja kolmannes kaikkeen muuhun. Nikarilaisten mielestä suomalaisuuden tarinaa kannattaa kertoa. Vuonna 1967 aloittanut huonekaluyritys teki alkuaikoinaan yhteistyötä Alvar Aallon ja Kaj Franckin kanssa. Nämä nimet on hyödyllistä mainita edelleen, koska suomalaisesta designista eivät ole kaikki todellakaan kuulleet.

”Eivät ole”, toimitusjohtaja Johanna Vuorio vakuuttaa ja kertoo, kuinka heiltä on kysytty, että Alvar Aaltoko oli se tanskalainen arkkitehti.

Nikarilla ja muilla osastoilla on sama, selkeä vastaus vaikeaan ekologisuuskysymykseen: miksi tehdä lisää esineitä maailmaan? Nikarin kalusteet on tehty kestämään isältä pojalle. Niitä pitää todella haluta, koska ne ovat arvokkaita.

Silti, kun tuhat design­firmaa sanoo tekevänsä laadukkaita, harvinaisia esineitä, vihreyden viesti vähän laimenee.

Valaisua esittelevässä Eurolucessa kaikki valot eivät vedä puoleensa. Hämärässä hallissa on niin paljon houkutteita, että tarvitaan jotain poikkeuksellista.

Lasivalmistaja Preciosa antaa ihmisten mennä joukukuusenpallojen keskelle teoksessa Carousel of Light. Ledit syttyvät kävelijän vierellä. Karuselli pyörii ja kellopelimäinen musiikki soi. Välillä se kilisee kuin saisi viestin WhatsAppissa.

Parhaat osastot onnistuvat osumaan ihmisen heikkoon kohtaan. Tärkeintä eivät ole esineet, vaan on saatava kokea jotain jännittävää.

Kävijät heiluttavat käsiä. Pukumies keinuu hevosella ja hymyilee. Lamput vilkkuvat niin että ällöttää ja innostaa samaan aikaan.

Breath of Lightissa voisi puhaltaa palloihin kuin alkometriin. Nyt ne eivät syty.

”It’s been a long day”, messuemäntä huokaa.

Ostamista tukemaan kehitetään tarina. Tässä muotoilijalla on tärkeä rooli. Suomalaisen valaisinvalmistaja Saas Instrumentsin tummalla osastolla loistaa pimeässä pitkulainen valaisin Il Silenzio, joka muistuttaa torvea. Ei sitä osteta siksi, että saisi kämpän valaistua, vaan siksi, että voi kertoa kavereille, että tämän suunnittelija Ilkka Suppanen on soittanut trumpettia.

Saas tuo oman kulmansa Suomi-tarinaan. He kertovat olevansa Made in Helsinki ja pohjoisen asukkeina erikoistuneensa elämään pimeässä. Valo luo turvaa ja lämpöä.

Saas on neljättä kertaa Eurolucessa. Osaston budjetti on noin 100 000 euroa, osa vienti­tukea valtiolta.

”Tuikkua pitää mennä kaupaksi”, toimitusjohtaja Håkan Långstedt sanoo ja nauraa.

Messuilla esittely on hänestä kestävyyslaji. Heistä alkoi vuosi sitten tuntua, että bisnes toimii.

”Tulet uudestaan, että jengi näkee, ettet ole yhden illan juttu.”

Design on syntynyt murroksessa. Kun kipot ja penkit alettiin käsityön sijaan tuottaa tehtaissa, tarvittiin uusi ammattilainen. Tämän piti miettiä, mikä olisi yksi muotti esineelle, joka on helppo tuottaa, käytännöllinen, kaunis ja sopii muuhun esinekokonaisuuteen. Designer syntyi.

Nykyään kun suunnittelija astelee messuille, hänen roolinsa on kuin solistilla musiikkiteollisuudessa. Muotoilija on taiteilija, artisti ja karaktääri. Hän on samalla puolella pöytää valmistajien kanssa, koska saa palkkionsa rojaltit myynneistä. Nyrkkisäännöksi sanotaan 3–5 prosenttia tuotteen myyntihinnasta.

Suunnittelijoilla on useita tuotteita tuotannossa, joten ansiot tulevat pienistä puroista. Jos valmistajalla menee huonosti, puro tyrehtyy. Siksi suunnittelijat ovat mielellään mukana markkinoinnissa, ja usein he ovat tunnetumpia kuin yritykset. Suunnittelija­sankarin korostaminen on osa ansaintalogiikkaa, koska se tuo tunnettavuutta tuotteelle.

Suunnittelijan pitää pysyä tarkkana, tietää Ilkka Suppanen.

”Aina kun joku sanoo standardisopimus, se on huijaus. Nuorille sanotaan, että pitää allekirjoittaa se. Nykyään teen toisinpäin ja menen oman sopimuksen kanssa. Se on yksi osa isoksi pojaksi tulemista. Aika paljon nuoria huijataan, se on normaalia. Et voi välttää sitä, että sinua hyväksikäytetään”, Suppanen sanoo.

Monen haaveissa on päästä elämää suuremmaksi hahmoksi. Kun joku vanha tähti tai vaikutusvaltainen ihminen astelee messukäytäviä, ympärillä touhuaa ja kuvaa entourage. Eräs tällainen sveitsiläinen merkkihenkilö istahti Saasin valokeinuun. Hänellä oli kuulemma oma hotelli.

Trumpettivalot näyttäisivätkin upealta juuri hotellin aulassa. Varsinkin jos niitä kiinnittäisi kattoon sata kappaletta.

Pitkät pöydät on katettu kuin italialaisissa häissä. Iittala on repäissyt ja järjestänyt bileet. Aluksi on pidetty illallinen merkkihenkilöille, ja bailaajia on päästetty seremonioiden jälkeen sisään. Ovella nimet tivataan tarkasti, mutta neuvottelu auttaa.

Cover-bändi soittaa Simply the Bestiä.

Man! I Feel Like a Woman.

We Don’t Need No Education.

Juhlien toisen järjestäjän, designkotilehti Apartamenton päätoimittaja Marco Velardi tuodaan juttusille. Hän on erittäin ilahtuneella tuulella yhteistyöstä.

”Kuin Itämeri ripottelisi Välimerelle.”

Juhlapaikkana on Sala Venezia, jossa paikalliset käyvät tavallisesti paritansseissa. Tämä tarina toimii myös juhliin.

On paljon haleja ja sönkötystä.

Juomajono vain kasvaa. Valkopukuinen tarjoilija antaa vaihtoehtoja, joita Iittalan lasista voi nauttia.

”Gin tonic, vodka tonic, negroni, vodka lemon?”

Paikalla on alan nimi-ihmisiä. Tuolla on muotoiluprofessori Ville Kokkonen. Ja Fiskars-pomo Jeremiah Tesolin. Eikös tuo harmaahapsi ole muotoilija Jasper Morrison?

Ilkka Suppanen juttelee jonkun korvaan mutta poistuu, kun bändin soiton takia ei voi jutella.

Perinteinen diskopallo pyörii. Joku täällä voisi suunnitella sen tuosta vaan uudestaan.

Milanossa ihmiset ovat monille tärkein asia. Se on kuin iso luokka­kokous, jossa samat tyypit juhlivat uusissa lavasteissa joka vuosi. Muotoilijat käyvät alustavissa tapaamisissa ja museoihmiset lämmittelevät kansainvälisiä kollegoita. Vientitapahtumille tyypillisesti suomalaiset hakeutuvat suomalaisten luo ja puhuvat keskenään ilahtuneesti, jos paikalla on muitakin kuin kanssa­kansalaisia.

”Jos jää pois Milanosta, on menettänyt kosketuksensa”, kuraattori-opettaja Anniina Koivu sanoo.

Kosketuksissa oleminen ei ole helppoa keholle.

”Onhan tämä juhliminen mennyt vähän överiksi, kun kaikki menee jatkoille asti koko viikon ajan. Se on erittäin väsyttävää. Välillä pitää vähän jarruttaa, että jaksaa käydä seuraavana päivänä messuilla.”

Iittalalaisille juhlan järjestäminen on luontevaa. He eivät halua, että heidän esineensä ovat tähtiä vaan mukana tunnelman sytyttämisessä. Hyvän fiiliksen voi vain ottaa käteen.

In the Navy soi. Puolitutut tanssivat yhdessä ihan mitä tahansa tunnistettavaa. Mauttomana pidetty musiikki on tässä tilanteessa funktionaalisinta.

Vapautuminen on hämmästyttävää. Suomessa nämä tyypit eivät yleensä esitä näin innostunutta. Kuraattori Suvi Saloniemi tanssii lasi kädessä. Milanossa on lupa rikkoa jäykkää suomalaisuutta ja mennä lähelle muita ihmisiä.

Saloniemi sanoo uskovansa suhteen voimaan. Design­museolla on varaa kustantaa kuraattori pari kertaa vuodessa ulkomaille, joten tehokkainta on tulla sinne minne kaikki muutkin. Saloniemi on tavannut esimerkiksi Vitra Design Museumin henkilökunnan, Vitra-vaikuttaja Rolf Fellbaumin ja newyorkilaisen designmuseon Cooper Hewittin kollegoita.

Hän briiffannut kaikille Suomen uuden design- ja arkkitehtimuseon tilanteesta.

”Ja kaikki ovat tietysti kiinnostuneet siitä.”

Saloniemi pitchaa pyynnöstä Helsingin museohankkeen. Hänellä on pointit muistissaan.

”On harvinaista, että arkkitehtuuri ja design yhdistetään näin isolla kaliiberilla. Meillä on maailman mitta­kaavassa arvokkaat kokoelmat. Kun museot yhdistyvät, siitä tulee supermuseoksikin tituleerattu kansainvälisesti täysin uniikki instituutio.”

”Museo voisi manifestoida olemuksellaan, sisällöllään ja ­dna:llaan pohjoismaisen hyvinvoinnin eetosta”

”Olisi ideaali, että museo olisi uuden hallitusohjelman ykköskulttuurihanke.”

Saloniemi tuntee kasvavat puheet suunnittelijan sosiaalisesta vastuusta. Vaatimus on, että vastuu otettaisiin planeetasta, ei markkinoista. Tulevan Helsinki Design Weekin aikaan Designmuseossa avautuu näyttely Critical Tide, jossa etsitään meristä mahdollisuuksia kanssa­eloon muotoilijoiden kanssa. Esillä on Milanon Triennalessa esitetyn muotoilija Julia Lohmanin merilevästä tehty veistos.

Suunnittelun uudet tuulet ovat jo osa suomalaista museota.

Olisikohan design-alalla hetki aikaa darraltaan miettiä, miten muotoilija voi olla ongelman ratkaisija eikä aiheuttaja.

Politics of Design -keskustelutapahtuma on Artekin omistavan designjätin Vitran ja Volkswagenin yhteistyö. Autofirman edustaja vakuuttaa, että design ei ole vain tyyliä. Se on myös sisältöä ja sosiaalista ajattelua. Ja samalla kätevästi brändin kiillotusta.

Vitra Design Museumin Amelie Klein puhuu, kuinka vanhat ihanteet vastuullisesta muotoilijasta ovat heränneet ilmastonmuutoksen myötä. Länsimaissa on eletty jälkiteollista aikaa, kun palveluista ja tietotyöstä on tullut tärkeimmät alat. Tehtaat eivät ole kuitenkaan oikeasti kadonneet vaan muuttaneet muualle, eli tietoyhteiskuntamme perustuu itsepetokselle. Afrikasta haetaan raakamateriaali ja Kiinasta on tullut jälkiteollisen maailman tehdas.

Tietoyhteiskunta on muuttunut samaan aikaan tylsäksi ja dystooppiseksi, sanoo Bruce Sterling, joka on design-kriitikko ja cyberpunkia kehittänyt kirjailija. Puhelin on kehityksestä esimerkki.

”Se on henkilökohtainen laskukone ja televisio, joka vakoilee käyttäjäänsä.”

Designin maailma innostaa it-jättejä, jotka haluavat vaikutusvaltansa kaikkiin arjen esineisiin. Google haluaa olla johtava design­yritys. Milanossa se esitteli neuroestetiikkaan pohjaavia, erilaisten tunnetilojen herättämiseen suunniteltuja tiloja, joissa kävijän kehontoimintaa mitataan. Jonoja riitti.

Miellyttävien asioiden suunnittelu on vaarallista, tutkija Danah Abdulla uskoo. Luennoitsija on eurokeskeisyyden kriitikko, arabikulttuurin edistäjä ja antioptimisti.

”Good vibes only”, hän kuvaa vallitsevaa ilmapiiriä.

Hänestä designissa siedetään vain positiivisia ajattelijoita. Pakollinen optimismi hälventää kriittisyyden asioiden valmistamiseen. Designissa kaiken ihanne on helppous ja kätevyys. Se tekee kuluttajista laiskoja. Ihanne on, että ostos on yhden klikkauksen päässä. Kaiken mittaaminen johtaa vain helppouteen.

Kapina on syöty, kun poliittisia sloganeita printataan tuotteisiin. Kapitalismi on ainoa tapa muuttaa maailmaa, uskotellaan. Samalla asioiden luominen tuottaa jatkuvasti uusia, yllättäviä ongelmia, kuten tavaroiden pakkaamisen jätteet.

”Emme kyseenalaista kulutusta itsessään.”

Muotoilijat valittavat, ettei heillä ole valtaa, vaikka he eivät tee mitään muutoksen eteen, hän sanoo.

Muotoilijat haluavat uskotella olevansa aktivisteja vaikka ovat konformisteja, hän väittää.

Abdulla kutsuu designia toimintaan, joka etsii vaihtoehtoja vaihto­ehdoille.

Hän kehittää ratkaisun kaikkiin ongelmiin.

”Pitää lakkauttaa kapitalismi.”

Yleisö nauraa ja taputtaa kuin Bernie Sandersin kannattaja­kokouksessa.

Muutos on vaikea. Design on ala, jossa kapitalismi palkitsee kaikki osallistujat jatkuvasti proseccolla.

Itävallan näyttely keskusrautatieasemalla on menestys. Pleasure & Treasuresta kirjoitetaan, sitä kuvataan, sinne kehotetaan astumaan.

Milanossa onnistunut näyttely syntyy yhdistämällä korea vanha tila (Sala Raela), uudet tuotteet (tuoleja ja pöytiä) ja temppu (sali täyteen polystyreenipalloja).

Aikuisten pallomeri kahisee, kun ihmiset uppoavat kierrätettävän pakkausmuovin paloihin. Huonekalut ovat esillä pinkeillä jalustoilla. Kun istahtaa hötön keskelle, itävaltalaiskalusteita voi ihailla alhaalta. Ihmiset kirmahtelevat ja kuvaavat. He vaikuttavat onnellisilta. Alasalin laseja ja keramiikkaa katselemaan houkutellaan kullalla ja suklaalla. Kimaltavakääreiset karkit tuoksuvat miedosti. Niitä saa ottaa. Katsojat rämppäävät puhelimiaan.

Ovella vartijat katsovat, etteivät aseman ulkoportailla nukkuvat pääse sisään.

Messujen aikaan Milano täyttyy tapahtumista, kun isot brändit pullistelevat erinomaisuudellaan ja kaikenlaiset toimijat yrittävät saada edes osan huomiosta. Menestykset ovat tiloja, jotka näyttävät houkuttelevilta Instagramissa. Kun tapahtumia on ihan liikaa, ihmiset selaavat, mitkä paikat alkavat ilmestyä usein feediin.

Ruotsalaisen vaatemerkki COSin kierrätysmuovihimmeli on printattu Delta Wasp Industrial 3D -printterillä Palazzo Isimbardin sisäpihalle ja puutarhaan. Ihmiset istuvat ulkona säkkituoleilla, katsovat ja kuvaavat. Vaikea sanoa, mitä ajatuksia kuusenruskea PLA-muovi herättää. Arkkitehti Arthur Mamou-Manin suunnittelema rakennelma tuntuu voimannäytteeltä: tällainen me tehtiin.

Kuraattori Anniina Koivu on huomannut suurten ja lähes pelkästään kaupallisten näyttelyiden keskellä, että pienellä, keskittyneellä kokonaisuudella voi saada huomiota.

Typologie-näyttelyssä kerrotaan muotoilun periaatteista viinipullojen avulla. Tavallisessa esineessä näkyvät länsimäisen historian suuret muutokset. Pienessä tilassa on rivissä pulloja vanhoista uusiin.

Koivu opiskeli arkkitehtuuria Suomessa mutta päätyi etelään design editoriksi Habitare-lehteen. Hän kirjoittaa designistä ja kuratoi näyttelyitä. Kesällä Suomessa Fiskars Village Art & Design -biennaalin Tehdas-näyttelyssä kerrotaan eri esineiden kautta, mitä on nykyajan muotoilu.

Koivu opettaa designin teoriaa Lausannessa, Sveitsissä. Teolliseen muotoiluun keskittyvä ECAL:in oppilaat ohjataan messuille katsomaan esineitä, ei juhlimaan. Teolliset muotoilijat ovat muotoilumaailman insinöörejä, joista monien unelmat liittyvät oman veneen tai auton suunnitteluun.

”On se hyvä, että messut on kohta ohi”, Koivu huokaa sivumennen ja esittelee sitten seinää, jossa on eri­kokoisia viinipullonkorkkeja.

Yhdessä 1800-lukulaisessa pullossa on kuoppa pohjassa. Teollistumisen historia on myös asiakkaan petkuttamisen kehittymistä. Ranskan vallankumouksen jälkeen tuli pullostandardi, kun kaikkien kansalaisten piti saada sama määrä viiniä. Se oli 0,75 litraa. Humaltumisemme taustalla on kaunis vallankumouksen ajatus.

Broken Nature, luonto on rikki. Ei haittaa, koska ”designer voi inspiroida kansalaisia kriittisiksi”. Milanon triennaalirakennus on täynnä datavisualisointia, biodesignia ja nostatusta toimintaan.

Maat mittelevät kulttuurinsa tasolla edelleen, mutta esineet ovat korvautuneet tiedolla ja ideoilla. Tottakai USA:n osastolla korostetaan, että jokaisella esineellä on tarina, koska yhdysvaltalainen ei varmasti kierrätä ilman tarinaa. Voisi hiljentyä kuuntelemaan storya ellei ambient-musiikki häiritsisi.

Itävalta julistaa vessavallankumousta ja saa ihmiset kuvaamaan pönttöinstallaatiotaan, Slovenia nostaa mehiläisiä ja Tšekki on rakentanut pattereista linnan. Puolalaiset kertovat, että ekologia ei kaipaa esineiden suunnittelijoita.

Suomen osasto on kuin ympäristö- ja yhteiskuntaopin kirjat olisi levitetty yksiöön rakennettuun kehikkoon. Aalto-yliopiston kuratoima Everyday Experiment esittelee 12 arjen kokeilua, joilla tehdään yhteiskunnasta parempi paikka. Avainsanat: politiikka, päätökset, muutos.

Design ei voi ymmärtää tai ratkaista monimutkaisia ongelmia.

Kivan rehellistä. Designer tarvitsee rinnalleen luonnontieteen, sosiaalitieteen, teknologian, käsityön ja aktivismin.

Tämän päivän sankarimuotoilija on ”aktivisti”. Hän ei esittele yksittäisiä muotoilemiaan esineitä vaan jaksaa vääntää päättäjien kanssa, että Kalasatama on tarpeeksi smart kaupunginosa tai maahanmuuttajanuoret löytävät paikkansa.

Suomipuhe ei ole muuttunut. Kansallinen ainutlaatuisuutemme selitetään jälleen puutteen kautta. Nyt ei ole luvassa koivuminimalismia vaan suurta tajua, miten kylmässä voi selvitä vähillä resursseilla.

Messuhöpinöissä Suomen osastoa on supistu tylsäksi. Sitä se onkin ja siksi ajassa kiinni. Designilta odotetaan tylsyyttä. Jos tekee esineen, sillä pitää pystyä vähintään kävelemään Marsissa tai kuljettamaan vettä helposti, kuten Broken Naturessa nostetuissa tavaroissa.

Triennaalin alakerrassa on esillä italialaisen huonekalumuotoilun historian kreiseimpiä virityksiä – huulien ja käsineen muotoisia kalusteita. Siellä kerrotaan, että designmuseolle haluttaisiin pian oma rakennus. Yläkerran Broken Naturessa uhotaan, että emme kaipaa museoita säilyttämään luonnon monimuotoisuutta, haluamme kasvien kasvavan maassa. Hienon salin parketilla on iso kasa multaa.

Ilkka Suppanen ajaa sinisellä Jaguarillaan. Kaupungissa autot rohkaistaan pitämään paikoillaan kielloilla ja ruuhkamaksuilla.

”Eihän tämä ole käytännöllinen.”

Vuoden 1990 tummansininen V12 on enemmän muisto kuin hyötyesine. Muotoilija osti sen pitkäaikaisen yhteistyökumppanin, pari vuotta sitten kuolleen saksalaisen kalustevalmistuttajan kuolinpesästä. Suppanen kertoo kauniin tarinan, kuinka ystävystyi suorasukaisen miehen kanssa ja lähti usein ajeluille Alpeille, jossa yövyttiin paikoissa, joissa oli kaunis maisema juoda viiniä ja polttaa tupakkaa. Auto on liikkuva muisto epätodennäköiselle ystävyydelle, kun kuolleen miehen jättämät tupakantuhkat ovat edelleen auton tuhkakupissa.

Suppanen haluaa ajaa kanavarantaan kanoottiklubille.

Milano on vanhaa merenpohjaa, eikä siellä ole joensuistoa, merta, ei edes vuorenrinnettä. Kaupunki on strategisella paikalla: puolessa­välissä Adrianmerta ja portti Alppien yli tultaessa. Leonardo da Vincin suunnittelema kanavajärjestelmä tehosti tavarankuljetusta.

Napoli, Rooma ja Venetsia lävähtävät silmille kirkkoina ja aukioina. Milanossa pitää etsiä olennainen seinien takaa. Tuossa on Palazzo Litta, Suppanen sanoo. Se ei näytä miltään.

Emme näe, että barokkipalatsin sisäpihalla on chileläisarkkitehtien messujen ajaksi suunnittelema peilirakennelma.

Milanossa kaikkein hienoin juttu on jemmassa. Yläluokka ja porvaristo eivät näytä muille yksityisyyttään tai rikkauttaan. Se sopii hyvin messuviikolle, kun luodaan erityisyyden tunnetta piilottamalla mahtipontiset rakennelmat sisäpihoille. Parhaisiin juhliin pääsee, jos on ilmoittautunut oikealle ovelle oikeaan aikaan.

Milano elää hyvää aikaa, ainakin suhteessa läpivelkaantuneeseen Italiaan. Rakennetaan asuntoja ja uusia keskuksia. Työtä riittää. Eikä talouden ahdinko näyttäydy muutenkaan arjessa.

”Italialaiset ovat selviytyjiä.”

Tämä on Suppasen 23. peräkkäinen vuosi Milanon messuilla. Kahdeksan vuotta sitten hän tapasi täällä nykyisen tyttöystävänsä ja alkoi viettää koko ajan pidempiä aikoja kaupungissa.

Nykyisin hänellä on toimisto Helsingissä ja Milanossa.

”Taloudellisesti se on katastrofi. Ei yhtään mitään järkeä, mutta kahden hienon ja hyvin erilaisen kulttuurin yhdistäminen on mielenkiintoista. Tulee joku erityinen keveys elämään, että voit välillä sulkea ovet takanasi ja mennä pois. Se on elämänlaatua.”

Helsingin Sanomat listasi vuonna 2006 ”suomalaisen nykymuotoilun kansainvälisimmät nimet”. Heitä oli Suppanen ja Harri ”Block-valaisin” Koskinen. Kun kysyy 13 vuotta myöhemmin, ketkä suomalaismuotoilijat työllistävät muita alan ihmisiä, nämä kaksi nimeä nousevat edelleen ensimmäisenä esille.

”On kyllä muitakin. Ei ole kovin monta, joille maksetaan siitä, että he ovat messuilla. Mikko Laakkonen, Mika Tolvanen, Antti Kotilainen. Kyllä se on alle kymmenen”, Suppanen sanoo.

Hänestä on itsesuggestiota, että Milanoon pitää tulla menestyäkseen. Messubudjetilla suunnittelija voisi lentää 25 kertaa tapaamassa valmistuttajia.

”Suomessa on designin promootiokulttuuri, että järjestetään paljon näyttelyitä. On se myyttinen Triennale, että tekee näyttelyn ja menestyy. Se on vain tarina. Sellaista ei todellisuudessa tapahdu. Se on joidenkin yritysten promootioväline.”

Suppanen kritisoi myös juhlien merkitystä Milanossa.

Kun Suppasen, Teppo Asikaisen, Timo Sallin ja Ilkka Terhon Snowcrash -ryhmä rakensi edellisen Milanon ihmeen vuonna 1997, ei ollut bileitä. Esineet oli tehty digitaaliajan paimentolaiselle: tietokonedivaani, ilmalla täyttyvä valaisin, televisiolelulaatikko, lumilautaistuin ja niin edelleen. Tarinassa yhdistyi luminen maa, televisioruudun lumisade ja nämä törmäyttävä suunnittelu. Nelikko panosti satoja tuhansia markkoja projektiinsa ja otti lainaa nimiinsä. Sillä maksettiin kymmeniä tuhansia markkoja pr-toimistolle.

Avajaisissa Tommi Grönlund soitti surisevia levyjä ja nuoret muotoilijat kaatoivat laseihin lämmintä vodkaa, muttei sitä kukaan juonut.

Se ei haitannut, Snowcrash-näyttelystä tuli vuoden ilmiö. Tähtimuotoilija Achille Castiglioni katseli esineet galleria Facsimilessa ja sanoi, että näyttely on vuoden paras. Aikana ennen sosiaalista mediaa sana levisi suusta suuhun. Domus-lehti kirjoitti, että suunnittelijat ovat ”Alvar Aallon levottomat lapsenlapset” ja lupasi suomalaisesineille kahdeksan sivua julkaisusta.

Interni, Wallpaper, New York Times ja lukuisat muut mediat ylistivät messujen ainoita suomalaisia. Tuli isoja palkintoja ja paljon houkuttelevia tarjouksia.

”Me oltiin maailman tunnetuimpia nuoria suunnittelijoita. Niin kuin oikeesti. Vittu, se on tyhmä tilanne. Siitä ei mihinkään muuhun pääse, kun tulee vaan heikompia ja heikompia vuosia sen jälkeen. Jos yrittää toistaa menestystä, niin siitä tulee raskasta. Sitten hiipuu”, Suppanen sanoo.

”Minä en ymmärtänyt, että sitten kun olet kuuluisa, olet tunnettu. Siitä on just sen verran hyötyä.”

Brittiläinen muotoiluguru Ross Lovegrove muistutti Suppasta alan raadollisuudesta.

”Ilkka, sulla on nyt lärvi lehdessä ja sitten sun kamat on lehdessä, ja that’s it. Se ei tarkoita yhtään mitään.”

Ei tilanne oikeasti ole ollut näin dramaattinen. Ilkka Suppanen on luonut nimen, jolla myydään monen yrityksen esineitä. Vuonna 2015 hän pokkasi Torsten ja Wanja Söderbergin miljoonan kruunun jättipalkinnon.

Hän ei usko, että Snowcrashin konsteilla pärjäisi enää.

”Kukaan ei ole kiinnostunut tulevaisuudesta ja teknologiasta. Nyt katsotaan menneisyyteen.”

Jos Broken Naturen ekopuhe hyväksyttäisiin, messut katoaisivat kuin kurpitsavaunu Tuhkimolla. Tämä ei näytä tulevaisuuden suunnalta.

Messut kyllä katoavat, mutta erittäin epäekologisilla tavalla.

Sunnuntaina led-näyttöjä ja kallista rakennelmaa lentää tonneittain roskalavalle.

Monia messuosastoja suunnitellut Suppanen on joskus sanonut järjestäjille, että materiaali pitäisi käyttää uudelleen. Si, si on vastaus, mutta mikään ei muutu. Kuljettaminen maksaa ja on epäekologista. Varastoiminen on hankalaa. Säästäminen ei kannata, koska seuraavana vuonna pitää hurmata aivan uudenlaisella osastolla.

Kuukausia rakennetut houkutusluolat katoavat parissa tunnissa.Miten messuhuuman ja ekologisuuden voisi mahduttaa samaan maailmaan?

Suunnittelijan tehtävä voisi olla korkean elintason luominen ekologisesti. Että ei piiskata pois elämäniloja ja vaan mahdollistetaan luksus uusin tavoin.

Esinesuunnittelijoilla on kädet ristissä.

Olisi hienoa, jos ympäristöongelma ratkeaisi teknologian avulla, ettei tarvitsisi luopua proseccosta.

Julkaistu: 15.6.2019