Mila Kajas oli kerran paras suomalainen olympiatason taitoluistelija – Nyt hän on jotain vielä enemmän: "Maaginen"

Mila Kajas on niitä ihmisiä, joiden kohdalla urheilu ei tunnu koskaan olleen pelkkä suoritus, vaan kokonainen kieli. Sellainen, jolla opitaan rytmi – ja samalla se, miten oma mieli, keho ja tahto asettuvat samaan lauseeseen.

Kun hän puhuu luistelusta, hän ei puhu vain hypyistä tai sijoituksista, vaan siitä miltä elämä tuntuu, kun sen oppii tekemään toistojen kautta.

– Ja silti minä toivoton vieraakseni todella, todella kovan luokan huippu-urheilijan, joka on nelinkertainen Suomen mestari sieltä 90-luvun alusta, Lillehammerin olympialaisten kahdennentoista sijan haltija, MM-kisojen yhdestoista ja EM-kisojen kymmenes, Petteri Sihvonen huomauttaa.

Lapsena ja nuorena urheilu on tietysti vaativaa. Aamutreenit, ohjelmat, kurinalaisuus, se Salpausselän urheilulukion arki, jossa päivän aikataulu oli kuin valmentajan vihellys: nyt mennään. Ja silti Milan muistoissa tärkein ei ole mitali, vaan se “hyvä fiilis”, joka jää ihmiseen kuin lihasmuisti.

Ajatus on ihmeellisen lempeä ja samalla armoton: urheilu opettaa vastuunottoa ja määrätietoisuutta, sen vanhan totuuden – niin makaat kuin petaat – mutta jos lapselta viedään ilo, mitä silloin oikeastaan opetetaan?

Sitten ne epätasapainot. Ne hetket, joissa nuori urheilija on jääräpäinen, hätäinen, ehkä vähän liian varma tai liian herkkä. Mila sanoo suoraan sen, minkä moni tajuaa vasta myöhemmin: epäonnistumiset ovat arvokkaimpia. Ne eivät ole sivujuonne, vaan se kohta, jossa ihminen oikeasti kasvaa.

Onnistuminen hivelee, mutta epäonnistuminen muuttaa rakenteita – opettaa katsomaan itseä armollisemmin ja samalla rehellisemmin.

– Muistan Mila Kajaksen niiltä vuosilta, kun itse pelasin Lahdessa SM-liigaa. Mila opiskeli samassa lukiossa veljeni Toni Sihvosen ja Ville Skinnarin kanssa, Sihvonen muistelee.

Ja ehkä juuri siksi Milan tarinassa kiehtoo se, miten urheilu jatkuu uran jälkeen toisenlaisena älykkyytenä. Hän tekee paljon: opinnot, työ, liikunta – mutta ei ryppyotsaisesti, vaan “sopivalla twistillä”.

Hän on kulkenut yliopistolla teologiasta sukupuolentutkimukseen, halusta ymmärtää ihmisiä ja kulttuuria, ja siitä edelleen yhdenvertaisuuteen: siihen, miten huippu-urheilijoita kuvataan, millaiset asennot, rajaukset ja kuvatekstit vahvistavat rooleja ja stereotypioita.

Se on urheilun jatke eri kentällä: nyt analysoidaan, miten me katsomme, kenen tarina saa tilaa ja millä ehdoilla.

– Olen suu auki ja hämmästyksen lyömänä katsonut, miten Kajas luistelee vielä tänä päivänäkin 53-vuotiaana, kannattaa käydä kurkistamassa Instagramissa nimellä milakajas, siinä on jotain todella maagista, Sihvonen kehuu, ja jatkaa: – Eräs syy sille, että ymmärsin pyytää häntä vieraakseni liittyy noihin hänen Instagramin videoihinsa. Olen ajatellut liian konservatiivisesti, että kun urheilut on urheiltu, kun ura on ohi, niin se on ohi. Mitä vielä!

Kaunein käänne tapahtuu, kun Mila palaa jäälle keski-iässä. Ei todistamaan mitään, vaan liikkumaan musiikin kanssa improvisoiden, jakamaan tekemisen somessa, löytämään kilpailun tilalle leikin. “Ikä ei ole este”, hän sanoo, ja se kuulostaa vähemmän iskulauseelta ja enemmän havaintopäiväkirjalta: venyvyys ja voima voivat kasvaa vielä viisikymppisenäkin, kun motivaatio on ilo eikä pelko.

Milan tarina muistuttaa, että urheilu voi olla elämänmittainen intohimo ilman, että se nielee ihmisen. Että luovuus voi tulla vasta myöhemmin, kun liikkeet eivät ole enää mekaanisia vaan tulkittuja. Ja että ehkä se suurin bravuurisuoritus ei ole se, mitä tehdään valojen alla, vaan se, että osaa palata lajiin uudella tavalla – sydämestä, ei mitalin kiilto silmissä.

Podcastin kooste on osin kirjoitettu tekoälyä hyödyntäen. Toimitus on editoinut ja tarkastanut sisällön.