Kylläpä siitä puhutaan rumasti.
Kun työ on yhtä tuskaa. Lukijat kertovat, mikä töissä ahdistaa (HS).
Pro: Työelämä huononee (Yle).
Narsistit, ikävät ihmiset ja psykopaatit menestyvät työelämässä (Taloussanomat).
Huono pomo vähättelee alaisten mielipiteitä (HS).
Ja vastaus tuohon viimeksi mainittuun Hesarin mielipidesivulla: Myös alainen voi olla laiska, epäpätevä tai tyytymätön marisija.
Sama tunnelma on tietenkin keskustelupalstoilla:
Vittu kun ei kiinnosta työnteko. Tällaista on paskaduuni. Miksi työelämä on läpeensä sairas ja mätä? En jaksa enää. Erittäin harvassa on ne työpaikat, missä voisi kuvitella viihtyvänsä.
Onneksi nettikeskustelujen seasta löytyy muutama ”Kuinka iskeä työpaikkani kuuma opiskelijapoitsu” -ketju. Ilman niitä kuva työelämästä näyttäisi aika mustalta.
Näitä lukiessa tunnen helposti kevyttä toiseutta: Itse olen kyllä ollut töissä mukavammassa paikassa kuin tämä työelämä, josta julkisesti tilitetään.
Mietin asiaa ääneen Twitterissä ja sain vastausten ryöpyn. Moni muukin on kuulemma ollut. Ja löytyi se toinenkin ääripää: jotkut jopa julistivat rakastavansa työtään, tyypillisesti useamman huutomerkin voimin.
Ehkä kyse onkin siitä, kuka puhuu.
Kaikenkarvaiset kolumnistit ja akateemiset sekatyöläiset ovat nielleet professori Juha Siltalan kymmenen vuotta vanhan väitteen työelämän huonontumisesta. Tällaisen masentavan kulttuurinmuutoksen näkeminen on myös luonut hyvän pohjan egoistisille sankaritarinoille, jollaista itsekin olen näillä sivuilla kirjoittanut: työelämä on huonontunut, on siis aika jättää työelämä!
Näin ilmiötä kuvaa startup-konsultti Sami Kuusela Suomen Kuvalehden blogissaan: Meistä kaikista yritetään leipoa oman elämänsä herraa, ja helppoheikit varoittavat tuhlaamasta elämäänsä työssä, jota ei koe merkitykselliseksi.
Vastapuolellakin ääntä pitävät fläppitauluammateissa viihtyvät fantastisen työelämän evankelistat. Esimerkiksi Jaakko Veijola, Jussi Halli ja Sampsa Laurinen ovat herättäneet huomiota Työllistämishanke-mediataideteoksella, jossa vastattiin kaikkiin sunnuntai-Hesarin työpaikkailmoituksiin kuvitteellisen Kalevi Pajatson nimissä.
”Lopettakaa valitus, täyttäkää tämä maa teoilla”, Veijola selittää teoksen viestiä. ”Triggerinä on ollut rakkaus työtä kohtaan.”
Positiiviset ajattelijat ovat arvokkaalla asialla, mutta jotenkin tuntuu, ettei tämä kuva suomalaisesta arjesta ole sen osuvampi kuin nillittäjilläkään. Luulisi, että paska- ja unelmaduunien välissä olisi suuri harmaa alue, ihan tavalliset duunit, josta ei vain työelämäkeskusteluissa, kolumneissa ja mediataideteoksissa huudella.
Suuri suomalainen työelämäkeskustelu kaipaisi kipeästi suuren massan tasapainottavaa ääntä. Sen porukan, jonka identiteetti ei ole vain työn varassa. Joka myy mielellään osaamisensa ja aikansa kuukausipalkkaa vastaan, mutta ei menetä yöuniaan yrityksen strategian tai urapolun pohdintaan.
Porukan, jolle oma työ ja sen tulokset ovat merkityksekkäitä, töissä käyminen ja perheen elättäminen oman kansalaisuuden ydintä. Niiden, joilla on rasittavien kollegojen vastapainoksi läheisiä työkavereita ja ihan siedettäviä pomoja, ja joille itse työkin on useimpina päivinä mukavaa – mutta sittenkin, parhaina ja kamalimpinakin hetkinä: vain työtä. ■
1 Jos ääripäiden näkemykset kiinnostavat, työelämä-keskustelua voi ahmia kirjakaupalla. Saku Tuomisen ja Pekka Pohjakallion Työkirjan (WSOY, 2012) tavoitteena on ”palauttaa työnteon ilo”. Tuomisen ja Pohjakallion ajatuksia jakaa myös Jyrki Lehtolan kanssa tehty kärjekkäämpi EVA-raportti Työväen teatteri (2012), ladattavissa osoitteesta eva.fi.
2 Juha Siltalan Työelämän huonontumisen lyhyt historia (Otava) ilmestyi jo 2004. Sittemmin Siltala on julkaissut mm. teoksen Suomalainen ahdistus.
3 Mediataideteos Työllistämishanketta ja Kalevi Pajatson työhakemusten etenemistä voi seurata nettisivuilla tyollistamishanke.fi.
