Timo Soini kertoo, miksi palaa pimeyden ytimeen, Brysseliin – ”Euroopan parlamentti on kuin takavuosien Lemmenlaiva-sarja”
Olen lähdössä Brysseliin taas, ensimmäistä kertaa kahteen vuoteen. Minulla on meno–paluu-lippu. Tulen siis takaisin. Mikään salaisuus ei ole, etten liiemmin pidä paikasta. Sen paremmin kaupungista kuin systeemistä, kirjoittaa Timo Soini.
Olen kymmeniä kertoja valmistautunut sunnuntaina lähtemään Brysseliin. Brysä, Russeli, Pyrsseli, rakkaalla lapsella on monta nimeä. Olen tuon lentomatkan tehnyt parisataa kertaa, ensin Euroopan parlamentin jäsenenä, sittemmin ministerinä.
Mikään salaisuus ei ole, etten liiemmin pidä paikasta. Sen paremmin kaupungista kuin systeemistä.
Tätä kirjoittaessa olen taas lähdössä, ensimmäistä kertaa kahteen vuoteen. Menen tekemään juttuja, haastattelemaan ja tapaamaan tuttuja. Simpukoita ajattelin syödä valkoviinikastikkeessa, siinä jutustelun lomassa.
Missä EU, siellä ongelma. Se on yksi iso hittibiisini politiikassa. Oliko sille katetta? Totta kai oli. Ei mikään vaalivoitto synny tyhjästä. Epäkohtiin on puututtava, mutta se ei yksin riitä. Pitäisi olla parempi vaihtoehto. EU oli aikanaan parempi vaihtoehto sodan runtelemalle Euroopalle. Niin kuin YK maailmalle. Kunnes pojat pilasivat. Jos ei kaikkea, niin suurimman osan. Ja sen kanssa on nyt elettävä.
Parasta kansainvälisissä instituutioissa ovat ihmiset. Heitä on tolkullisia, jokaisesta ja kaikista maista. Henkilösuhteilla on merkitystä. Byrokratia tuottaa tasaiseen tahtiin uutta purtavaa, mutta myös ylläpitää tarvittavaa rutiinia. Arkipäivää. Meistä kukaan ei jaksa ilotulitusta päivästä toiseen.
”Bryssel elättää myös meitä kriitikoita. Jopa vastustajia. Se on siis kuin elämä itse. Ristiriitainen ja moneen suuntaan vetävä.”
Parlamenttiaikana viihdyin huvielämän kärjessä. Setä jaksoi heilua. Seuraa riitti ja aina myös maksajia. Sellainen ol Brysseli. On varmaan vieläkin. Lobbareiden ja poliittisten poppamiesten pääkallopaikka, jonka nimeen Suomessakin vannotaan. Jäsenyys on ikuinen, erehtymätön.
Ainakin ero on mahdoton, ja sellaista vaativa paitsi tyhmä, myös sivistymätön. Siitä huolimatta, että eurojäsenyys syväjäädyttää talouttamme kolmattakymmentä vuotta. Yksin et voi olla oikeassa.
Miksi minä siis menen Brysselin-koneeseen? Koska sillä on merkitystä. Itselle ja muille. Saa edistettyä omaa asiaa, ja kuka on sinun elämäsi tärkein ihminen? Sehän olet sinä itse. Kuitenkin tarvitset muita ihmisiä. Illan istuminen itsekseen voi mennä kerran tai kaksi, sen jälkeen alkaa juttukaveri kelvata ja ajatustenvaihto.
Euroopan parlamentti on kuin takavuosien Lemmenlaiva-sarja. Sinne tulee kaikenlaisia mielenkiintoisia vieraita. Vakihenkilökunta ottaa heidät riemumielin vastaan. Järjestää ohjelmaa, kertoo ylikansallisen demokratian ilosanomaa ja parin päivän päästä ulos singahtaa järjestelmäuskovainen EU-kansalainen. Minunkin, emeritus-edustajan, kulkulupa siellä on tallella. Vihreä lätkä viidentoista vuoden vanhalla kuvalla varustettuna. Naru kaulaan ja menoksi. Toimii.
Bryssel elättää byrokraatteja, lobbareita, firmoja, lehtimiehiä, ravintoloitsijoita, hotelleja ja myös meitä kriitikoita. Jopa vastustajia. Se on siis kuin elämä itse. Ristiriitainen ja moneen suuntaan vetävä. Joka päivä muuttuva. Kansainvälinen, likainen, luova ja kiireettömälle elämyksellinen.
Minulla on meno–paluu-lippu. Tulen siis takaisin. Sieltä Pyrsselistä. Mitä siitä kertoisin, kysyjille vastaisin. Kertoisinko ruuasta, viinistä, taiteesta, politiikasta, direktiiveistä, hotellin saippuasta, taksikuskin niskasta, ranskalaisista perunoista tai kobe-härästä, jota en raaskinut syödä. Kaikesta tästä, mutta ennen kaikkea: Terveisiä Pyrsselistä – pimeyden ytimestä.
