Image

Miksi muutuit, Kaija Koo?


Kaija Koo vaihtoi fantasiamaailmat keskiluokkaiseen tsemppipoppiin. Se paljasti, että artisti on ihan samanlainen kuin muutkin, kirjoittaa Noora Vaarala esseessään.

Artikkeli on julkaistu Image-lehden numerossa 6/2019.

Minulla on ikävä Kaija Koota.

Ei sitä, joka ähkii na-na-nahkeen aamun värinästä Cheekin uhoräpin kyljessä (2016). Vaan sitä, joka lauloi seitsemän meren lokikirjasta ja ikijään läpäisevästä tähtisateesta (1996).

Sitä, jonka Tule lähemmäs beibi -hittiä (1993) kuuntelin länsi­lappilaisen omakotitalon olohuoneessa. Pyörin katosta roikkuvassa valkoisessa korituolissa ja yritin ymmärtää kuusivuotiailla aivoillani, miten yksiössä voi eksyä huoneisiin. Tiesin, että jos kysyisin aikuisilta, he vain katsoisivat toisiaan ja nauraisivat eivätkä vastaisi kunnolla.

Kaija Koo soi perheemme loputtoman pitkillä automatkoilla Joensuun ja Vaasan tyyppisiin lomakohteisiin. Kaija Koo soi ensimmäisissä stereoissani. Sain ne yksitoistavuotiaana joululahjaksi ja olin ikionnellinen.

Kaija Koo on minun 1990-lukuni soundtrack ja peruuttamattomasti pilalla. Hänestä on tullut biisileirihiteillä ratsastava, traagiset kokemuksensa self-help-tarinoiksi leiponut ”elävä legenda”.

Ei ole mukavaa sanoa tätä. Tänään Kaija Koo edustaa kaikkea sitä, mikä suomalaisessa popmusiikissa mättää.

2000-luvun alku oli Kaija Koolle surkeaa aikaa. Menestyksekkään 1990-luvun jälkeen osumia ei tahtonut enää tulla. Viimeisin kunnon hitti Tinakenkätyttö oli millenniumin takaa vuodelta 1999. Tyyliä oli käännetty popista iskelmään, fantasiasta arkeen, mutta se ei tuonut lisää kuulijoita. Kaija Koo erosi pitkästä avioliitostaan säveltäjä-sanoittaja Markku Impiön kanssa. Ura oli joululevyvaiheessa. Käänne tapahtui vuonna 2010, kun Kaija Koo julkaisi Vapaa-singlen. Sen oli kirjoittanut Apulannan Toni Wirtanen.

Kaija Koo kiinnitettiin Wirtasen levy-yhtiöön Päijät-Hämeen Sortoon ja Riistoon. Biisejä tekivät paitsi vanha tuttu Markku Impiö ja Wirtanen, myös Jippu ja Suurlähettiläiden Jussu Pöyhönen. Genre vaihdettiin mainstream-suomipopiksi.

Riskinotto kannatti. Eroa käsittelevä Vapaa kasvoi superhitiksi ja teki Kaija Koosta taas kiinnostavan haastateltavan. Hän puhui lehdissä ympäripyöreitä menneestä suhteestaan Impiön kanssa, selviytymisestä ja itsenäisyydestä. Hän kertoi ottaneensa bisnekset omiin käsiinsä.

Vapaasta versoi albumi Irti, joka myi platinaa. Piskuinen levy-­yhtiö jäi taakse, kun Kaija Koo palasi ylikansallisen Warnerin talliin.

Voimabiisi seurasi toista, ja hiljalleen feeniks-Kaija nousi karille menneen avioliittonsa ja hiipuneen uransa tuhkasta.

Pitkään ainoa paikka, jossa Kaija Koo -fani sai olla oma itsensä, oli homoklubin tanssilattia. Siellä Tinakenkä­tyttöä bailattiin vailla ironiaa. Kaija Koo näyttäytyi vapauttavana campina ja kiihkeänä nostalgiana. Ihana, aliarvostettu diiva.

Vapaan jälkeen kaikki muuttui.

Uudistuksen alussa olin vielä Kaija Koon puolella. Hän sai vihdoin ansaitsemaansa kunnioitusta ja muuttui salonkikelpoiseksi suosikkilaulajaksi.

Olin hyvilläni, kun radiosta kuuli taas Kaija Koon ääntä, vaikka se olikin vaarassa hautautua nykyaikaisen tuotannon alle.

Kaija Koolla on nimittäin aivan erityinen ääni. Kuin haltiametsästä löytynyt aarre. Matala ja pehmeä, aaltoilevaa yönsinistä samettia, hetkittäin korkea ja heleä. Se valuu paksuna mahlana muiden instrumenttien päälle, tasaisesti, vaivatta. Se on samaan aikaan äidillisen turvallinen ja vähän vaarallinen.

Siinä missä Sanni ääntää nasaalisti ja Jenni Vartiainen hönkii mikkiin, Kaija Koo laulaa kirkkaasti ja lämpimästi. Hänen äänensä kantaa. Suvi Teräsniskan laulussa on samaa varmuutta, taipuisuutta ja selkeää artikulaatiota, mutta hän kuulostaa kiltimmältä, liian täydelliseltä. Seksi puuttuu. Paula Koivuniemen ääni taas on yhtä tumma mutta paljon rosoisempi ja kylmempi.

Ja jos Teräsniska ja Koivuniemi on helppo lajitella iskelmälaariin, Kaija Koon kanssa genreä joutuu arpomaan. Joutui.

Minä rakastin 1990-luvun Kaija Koota. Hänen erikoisuutensa vetosi kiusattuun fantasianörttilapseen. Huomattavan moni hänen kappaleistaan kertoi syrjityistä ja oudoista. Esimerkiksi tytöstä, jolle naurettiin koulussa, koska tämä oli ”toisenlainen kuin kaikki muut”.

Kaija Koo oli itse toisenlainen. Hän oli aikansa poikkeus ja pioneeri. Ensinnäkin naisartisteja oli Suomessa surkean vähän. Kaija Koo oli ensimmäinen, jonka levy myi triplaplatinaa. Hänen läpimurto­albuminsa Tuulten viemää (1993) on edelleen Suomen musiikkihistorian seitsemänneksi myydyin.

Toiseksi: Kaija Koon musiikki edusti valtavirtapopin kokeellisempaa päätä. Hän tulkitsi fiktiivisiä, sadunomaisia tarinoita modernien syntetisaattoriefektien säestämänä.

Toki Kaija Koo välillä flirttaili iskelmäyleisölle. Kuka keksi rakkauden -hitti (1993) haiskahtaa tanssilavoilta, mutta vuonna 1997 julkaistulla Unihiekkamyrsky-albumilla on hyvin vähän tekemistä perinteisen iskelmän kanssa. Se on pikemminkin kaupallisesti orien­toitunutta taidepoppia.

Cd:n kansikuvassa pitsiasuinen Kaija Koo loikoilee nojatuolilla pitkästyneen näköisenä ja pitelee valkoista lautasta, jolle on kaatunut tyhjä teekuppi. Värimaailmaksi on valittu seepiaa ja tummaa punaista.

Levy alkaa mystis-merellisellä Myrskyn synty -instrumentaali-­introlla. Nimikappaleessa esitellään maailma, jossa ”taivas on vihreää kuin jade” ja ”sataa unihiekkaa, aivan puhtaan valkeaa”. Veriveljet kulkevat kunniakujia ja maailma syntyy uudelleen.

Unihiekkamyrsky on avain. 1990-luvun Kaija Koon maailman­selitys ja visio täysissä väreissä. Se on kappaleena lohdullinen samalla tavalla kuin David Bowien Starman, jossa jokin suurempi katselee meitä ylempää ja lupaa, että kaikki kääntyy vielä hyväksi.

Kaija Koon versiossa elämä kolhii, mutta joku jättää valot unihiekka­myrskylyhtypylvääseen. Mieleen tulee C. S. Lewisin Narnia-­fantasiamaa, jonka keskipisteenä päivystää lyhtypylväs.

Levyä seurasi toinen synteettinen timantti, scifi-viittauksia vilisevä Operaatio jalokivimeri (1998). Sen nimikappaleessa käydään kaupunkisotaa, odotetaan tulitaukoa ja sukelletaan pää edellä jalokivimereen. Toisin sanoen lähdetään radalle jossain futuristisessa rinnakkaistodellisuudessa. Kielikuvat huojuvat nokkelan ja naurettavan välimaastossa.

Ne ovat Kaija Koon silloisen puolison Markku Impiön keksimiä, niin kuin lähes kaikki muukin 1990-luvun tuotannossa. Impiö sävelsi, sanoitti ja tuotti. Hän pyöritti pariskunnan yhteistä yritystä. Kaija Koo merkittiin moneen kappaleeseen toiseksi tekijäksi, mutta haastatteluissa hän on kertonut osallistuneensa hommaan lähinnä ideoimalla ja kommentoimalla.

Se on vähän masentava ajatus. Että maaginen Kaija Koo oli Impiön luomus.

Toisaalta.

Ainoita kokonaan Kaija Koon kirjoittamiksi kirjattuja biisejä on Kanoottiretki (1999).

Aamulla aikaisin noustiin / Kanoottiretkelle lähdettiin / Eväät keikkui sun olalla / ja linnut lauloi

Ehkä on hyvä, että Impiö oli päävastuussa.

Kaija Koo (oikealta nimeltään Kaija Kokkola) aloitti uransa 1980-luvulla disco-rock-yhtye Steel Cityssä ja taustalaulajana. Hänen ensialbuminsa Kun savukkeet on loppuneet julkaistiin vuonna 1986. Sen kappaleet, kuten hämmentävän elektrotiluttelun Kevään ensilunta, oli askarrellut Risto Asikainen.

Sitten tuli Impiö.

Kaija Koo ei ole koskaan ollut laulaja-lauluntekijä.

”Ehkä me ajattelimme, että hän oli”, sanoo populaarimusiikin tutkija Anna-Elena Pääkkölä. Hän on seurannut Kaija Koon uraa lapsuudestaan saakka, kuten minäkin.

”Emme kuulleet sitä kollaboraatiota.”

Emme halunneet kuulla. Se johtuu rock-diskurssista, jossa painotetaan, että musiikki täytyy tehdä itse, jotta se on autenttista. Toisten luomien kappaleiden laulamista on pidetty epäaitona. Yleensä aitoa musiikkia ovat tehneet miehet, epäaitoa tulkinneet naiset.

Ehkä minä toivoin, että Kaija Koo olisi Impiöstä eroamisen jälkeen paljastunut ilmiömäiseksi lauluntekijäksi. Auteuriksi, joka ei ollut päässyt valloilleen.

Niin ei käynyt. Kapula vain vaihtoi omistajaa.

Pääkkölä puolustaa tulkitsijoita. Juuri he tekevät musiikista elävää. Tulkitseminen on aktiivista toimintaa, ei passiivista toisten ohjailtavana olemista.

Ja ovat Kaija Koon biisit tavallaan hänen omiaan. Prosessi menee kuulemma niin, että Kaija Koo kertoo kirjoittajille elämästään, jonka karikoista ja huipuista sitten muotoillaan radiohitin mittaisia tunnustuksia. Se onkin popin uusi normaali.

Pop-artistien tähteyttä väitöskirjassaan tutkinut brändiasian­tuntija Laura Ahonen arvelee, että Kaija Koo pyrkii tietoisesti ylläpitämään mielikuvaa, jossa kappaleet ovat hänestä lähtöisin, vaikka eivät olisi täysin hänen tekemiään.

”Ehkä Kaija Koo itse ihailee taiteilijamyyttiä ja haluaisi pitää siitä kiinni. Ehkä hän ei haluaisi tunnustaa, että tekijyys onkin kollektiivista ja pirstoutunutta.”

Pääkkölä sanoo, että tänä päivänä voisi olla vaikea myydä niin perinteistä asetelmaa. Että mies on lauluntekijä ja vaimo esittää hänen kappaleensa.

Paitsi että Ellinoora tekee kappaleet yhdessä puolisonsa, tuottaja Samuli Sirviön kanssa. Anna Puu kirjoittaa musiikkia puolisonsa, tuottaja Jukka Immosen kanssa. Kenties Ellinoora ja Anna Puu osallistuvat säveltämiseen, sanoittamiseen ja sovittamiseen enemmän kuin Kaija Koo 1990-luvulla, mutta ei kuvio lopulta kovin erilainen ole. Kyse on pikemminkin siitä, miten asiat esitetään. Markkinoinnista.

Tiedän tämän kaiken. Silti Kaija Koon taika tuntuu haihtuneen jatkuvasti pitkin 2010-lukua.

Kun aloin tehdä toimittajan töitä, ymmärsin, että voisin tavata lapsuudensankarini, jos kirjoittaisin hänestä jutun.

Heinäkuussa 2011 hetkeni koitti. Olin kesätöissä Aamulehden kulttuuritoimituksessa ja lähdössä Ruisrockiin, jonka legendaarisella rantalavalla Kaija Koo esiintyisi (kuten moni muukin iskelmähtävä naisartisti niihin aikoihin). Onnistuin sopimaan pomoni kanssa, että teen festivaalilta reportaasin työotsikolla ”Päivä Kaija Koon kanssa”.

Päivä! Kaija Koon kanssa!

Pyysin levy-yhtiöltä hänen puhelinnumeronsa, tallensin sen puhelimeeni ja tuijotin sitä pari sekuntia häkeltyneenä.

Soitin.

Kaija Koo suostui heti. Hän sanoi, että ennen keikkaa olisi hyvin aikaa hengailla festarialueella.

Ruissalossa etsin Kaija Koota humalaisesta ja hikisestä ihmismerestä. Puhelinverkko oli tukossa, ja jos pääsi läpi, melun yli oli mahdotonta saada selvää sanoista. Soittelimme edestakaisin.

Lopulta näin hänet krääsäkojun vieressä. Mustat vaatteet, pitsiä, tummat aurinkolasit.

Kaija Koo oli hieman ärtynyt. Helle ja silmätulehdus vaivasivat.

Luovimme väen läpi VIP-ravintolaan, jossa Kaija Koo tietenkin tunsi kaikki. Hän ehdotti, että haastattelun jälkeen menisimme katsomaan Happoradion keikkaa. Hymyilin kohteliaasti enkä kertonut, mitä mieltä olen Happoradiosta.

Kaija Koo puhui saavutuksistaan ja suosiostaan. Siitä, ettei häntä voinut pakottaa mihinkään kategoriaan, ei varsinkaan iskelmään, vaikka jotkut ovat yrittäneet.

Ei hän epäystävällinen ollut. Ehkä hieman itseriittoinen, mutta sen saattoi tulkita myös omanarvontunnoksi.

Kun Happoradio soitti, Kaija Koo asteli paidattomien nuorten miesten seurueen keskelle tanssimaan. Pojat riehaantuivat ja nostivat artistin ilmaan, kamerat räpsyivät. Kaija Koo sai olla diiva. Kuningatarmehiläinen.

Pari kuukautta myöhemmin Kaija Koo esitti Syksyn Sävelessä Kaunis, rietas, onnellinen -kappaleen, josta tuli hänen seuraava hittinsä. Silloin hän nousi lopullisesti vapautuneen vanhemman naisen valtaistuimelle. (Kirjaimellisesti. Kaija Koon keikkarekvisiittaan on pitkään kuulunut valtava koristeellinen nojatuoli.)

Kuningattareksi Kaija Koo on valitettavan tyypillinen.

Hänelle tekevät kappaleita ne, jotka kirjoittavat kaikille muillekin Suomen ykköskaartin popartisteille: Iisa Pajula (ent. Pykäri), Jurek, Henna Sarriola, Saara Törmä, Samu Haber ja Joonas Angeria.

Tuotanto on niin 2010-luvun pop-iskelmää kuin mahdollista. Viime vuonna julkaistu Mun sydän -sinkku kuulostaa vähän Sannilta (kertosäkeessä kiroillaan!), vähän Antti Tuiskulta, vähän Ellinooralta. Reino Nordinin kanssa duetoitu Paa mut cooleriin (2018) on samaan aikaan mitäänsanomattoman tefloninen ja vastenmielisen tarttuva.

Minun on hyvin vaikea kokea omakseni 2010-luvun uljasta Kaija Koota, nuorten naisten suojeluspyhimystä. Kaija Koo ei enää edusta fantasiaa, johon haluaisin upota, vaan kylmää ja yksilökeskeistä maailmaa, josta nimenomaan kaipaan pois. Hänessä ei ole enää mitään mystistä tai jännittävää.

Pahinta on, että Kaija Koo itse näyttää rakastavan nykyrooliaan. Hän laulaa yhä uudelleen rankasta elämästä ja vaikeuksien voittamisesta. Niin kuin Kuka sen opettaa -kappaleessa (2013), jossa hänen täytyy ”mennä läpi pimeän, pelkojen, kaiken” sen sijaan, että hän jäisi hokemaan, että ”mä en yksin osaa”.

1990-luvulla laulajat olivat ensisijaisesti laulajia, eikä Kaija Koon yksityiselämästä tiedetty paljonkaan. Nyt Kaija Koon artistikuva on rakennettu hänen yksityisten vaikeuksiensa ympärille.

Tämä on Vain elämää -efekti. Jokaisen kappaleen takaa on löydyttävä henkilökohtainen tarina, vaikka kappale ei olisi edes artistin itsensä tekemä. Biisin laulaja ja kertoja ovat sama henkilö.

Meille tarjotaan valmista hahmoa.

Kaija Koo on kaikin tavoin ihanteellinen Vain elämää -artisti. Sanavalmis, kykenevä kertomaan elämästään ymmärrettävästi, tottunut tulkitsemaan toisten tekemiä kappaleita. Riittävän tavallinen ja kuitenkin reippaan yrittäjähenkinen.

”Rempseä suomalainen nainen. Sellaisesta meillä tykätään”, sanoo Pääkkölä.

Sinisissä tikkaissa (2016) Kaija Koon toteemieläimyyttä alle­viivataan urakalla. Kappaleen alussa tavataan kiusallisesti ”nuori tyttö baaritiskillä” ja annetaan tälle äidillisiä neuvoja. Tyttö sanoo haluavansa olla kuin Kaija Koo: joku, jonka ei tarvitse pelätä. Kertoja-­Kaija napauttaa, ettei hänkään ole aina ”kulkenut omaa tietä pystypäin”. Hänelläkin on ollut rankkaa.

Juu, senhän me olemme kuulleet.

Huhtikuussa levy-yhtiö tiedotti yllätyksettömästi, että Kaija Koo julkaisee uuden voimabiisin. Biisissä hän laulaa elämänsä olevan ”viimeinkin pelkkää voittoo”, vaikka suomalaisessa ilmapiirissä ei olekaan hyvä ”leveesti hymyillä, liiaksi leveillä”.

Minkä poliittisen suunnan edustajat yleensä sanovatkaan, että tässä maassa ei saa menestyä?

2010-luvun Kaija Koo on samanlainen amerikkalainen positiivinen tsemppaaja kuin kaikki muutkin popparit.

Hän on kyllä naisten asialla, mutta markkinaehtoisesti. Post­feministisesti.

Postfeminismi on kapitalismille mieluinen feminismin kevyt­versio. Sen avulla tasa-arvoa ja voimaantumista pystytään myymään naisille ilman, että rajoittamaton markkinatalous kärsii. Meille tarjotaan individualismia ja self-helpiä. Naisia ei puhutella kollektiivisesti vaan yksilöinä.

Minä itse pärjään. Minä itse ansaitsen. Niin kuin Destiny’s Child Independent Woman -anthemissaan julistaa: I depend on me.

Vastuu on naisella itsellään. Jos hän menestyy, se on feminismin voitto. Jos hän epäonnistuu, se on hänen oma syynsä. Olisi pitänyt yrittää enemmän.

Tätä pärjäämiseetosta minä inhoan. Siinä ei ole mitään vallankumouksellista.

En halua pyrkiä. Haluan kellua jalokivimeressä.

Yritän antaa nyky-Kaijalle mahdollisuuden. Koska en onnistu siinä omin avuin, haluan jonkun kertovan minulle, mikä hänessä on niin hienoa.

Otan yhteyttä asiantuntijaan.

”Voi miten hauskaa”, Eino Nurmisto vastaa viestiini.

”Olen itse asiassa tehnyt jopa kandintyöni tästä Kaija Koon 2000-luvun uudesta tulemisesta.”

Nurmisto on valokuvaaja, Tämän kylän homopoika -blogin kirjoittaja, podcastaaja ja kovan luokan Kaija Koo -fani, minkä hän on toistuvasti tuonut esiin sosiaalisen median kanavissaan.

Nurmiston mielestä Kaija Koossa upeaa on se, miten arvokkaasti artisti suhtautuu vanhenemiseen. Hänestä Kaija Koo on poikkeuksellinen hahmo ja ”ihanasti vapautunut iän myötä”.

Nurmisto on yrittänyt kuunnella myös 1990-luvun Kaija Koota, mutta se on hänestä raskasta, liian ysäriä.

Nurmiston Kaija-fanitus alkoi muutama vuosi ennen Vapaa-­singlen julkaisua, kun kaveri lähetti hänelle muutamia biisejä kuunneltaviksi. Selvisi, että camp-vitsiltä vaikuttanut artisti olikin mieletön viihdetaiteilija.

Hän kokee olleensa edelläkävijä. Ei vuonna 2007 vielä hirveästi popitettu Kaijaa.

Nurmisto, ”henkisesti täti-ihminen”, on ilahtunut siitä, miten avoimesti viisikymppinen uskaltaa laulaa riettaudesta ja nautinnosta.

”Tässä kulttuurissa sen ikäiselle naiselle sopivampi suhtautuminen seksiin olisi limakalvojen kuivuudesta huolestuminen.”

Kaija Koo on vaatinut haastatteluissa, että vanhenemisesta keskusteltaisiin häpeilemättä. Konserteissa hän sanoo ikänsä ääneen, kommentoi painoaan ja esittelee leikattua lonkkaansa. Onhan se raikasta. Popissa vanheneva nainen on tabu.

Nurmiston mielestä Kaija Koo on kuin kaverin hauska äiti, jonka kanssa tekee mieli istua iltaa, juoda muutama lasi viiniä ja avautua ihmissuhteista.

Uusi suosio ja Vain elämää -pyöritys ovat vahvistaneet tätä imagoa. Nurmisto muistelee, että ensimmäisillä festarikeikoillaan Kaija Koo näytti kömpelöltä sukulaistädiltä, joka yrittää puhua nuorisokieltä.

Nurmisto pitää nyky-Kaijaa aitona ja vilpittömänä.

Eikö 1990-luvun Kaija Koo ollut lopulta vain Markku Impiön fantasia naisesta, hän kysyy, aiheellisesti.

”Sellainen villi kaunotar hiekka-autiomaassa.”

En voi olla myöntämättä. Mutta hän oli niin ihana aavikkoprinsessa, kuin tieteiselokuvan päähenkilö! Sanoituksissa tuulet puhalsivat ja meret pauhasivat. Kaija Koo seisoi myrskyn keskellä taipumattomana. Ilmeisesti minulla ja Impiöllä oli sama fantasia.

Nurmiston mielestä on kiva, että mielikuvitusmaailmat on vaihdettu selkeäsanaisiin ihmissuhdetarinoihin. Niitä on helpompi sovittaa omiin kokemuksiin. Kun Nurmisto erosi pitkästä suhteesta, Mentävä on (2007) tuntui hänestä hyvin samastuttavalta.

”Niin ihmismieli toimii. Vähän kuin lukisi horoskooppia.”

Kun itse olen pahassa paikassa, palaan Kaija Koon 1990-luvulle. Olen maannut lattialla, kuunnellut Unihiekkamyrskyä repeatilla – ensin korvalappustereoista, myöhemmin Spotifysta – ja noussut ylös. Unihiekkamyrskylyhtypylväässä palaa valo. There is a light that never goes out.

Jotain yhteistä aavikkoprinsessalla ja kaverin hauskalla äidillä kuitenkin on. He taluttavat meidät pois ankeasta arjesta. Kaija Koo on kahden lama-ajan suosikkiartisti ja kappaleet pakopaikkoja.

1990-luvun taantumassa paettiin futuristiseen mielikuvitusmaailmaan, 2010-luvulla ylellisiin bileisiin tyttökavereiden kanssa. Kuten Supernaisissa, jossa on ”laseissa kuplivaa, silmissä kultaa, ja auringonnousuun on ikuisuus aikaa”. Kaija Koo antaa luvan unohtaa kiireet ja huolet hetkeksi.

Mutta vain hetkeksi.

Kaija Koon todellisuus on hyvin keskiluokkainen ja oikeistolainen, sanoo Nurmisto. Kurjuuteen ei saa jäädä rypemään.

”Biiseissä ei heijata itseä lattialla loputtomiin. Enemmän ne sanovat, että ryhdistäydy nyt, saatana.”

Kuka sen opettaa -kappaleessa kärsitään huonossa suhteessa ja suunnitellaan lähtöä. Kertoja istuu autossa ”yön meidän pihalla” ja odottaa aamua.

Omakotitalo, piha ja auto. Hyväosaista, keskimääräistä elämää.

Kaija Koo ei pyri kansanomaisuuteen, pikemminkin päinvastoin. Hän esiintyy kimaltelevissa tunikoissa ja istuu hulppealla valta­istuimellaan discopallon alla. Ei mikään Irwin Goodman, Nurmisto tiivistää.

Suoria poliittisia kannanottoja Kaija Koolta ei ole kuultu, mutta vuonna 2012 hän esiintyi Sauli Niinistön vaalijuhlissa. Nurmisto toivoo laillani, ettei Kaija Koo ryhdy jatkossakaan kommentaattoriksi.

Ettei kävisi niin kuin Teemu Selänteelle.

”Voisi tulla ilmi jotain sellaista, mikä pudottaisi pohjan koko hommalta.”

Minun näkökulmastani se on jo pudotettu. Kaija Koo on jäänyt kiinni. Ei hän ollutkaan erilainen.

Päätin, etten enää odota Kaija Koolta mitään. En seuraa hänen Facebook-sivujensa nolostuttavia päivityksiä, en osta lippuja jäähallikeikoille tai ”Kaija Koo Superlaivalle” enkä tuskaile uusien kappaleiden kömpelöitä sanoituksia (Hei dj!, 2016: lapsena mä kelasin / että kohta delaisin).

Joskus oli päinvastoin. Tunsin olevani ainut, joka odotti Kaija Koolta jotain. Ennen 2010-lukua häntä ei tuttavapiirissäni arvostettu. Minullakaan ei ollut tarvetta mainostaa mieltymystäni.

Onneksi silloinen poikaystäväni ymmärsi sekä minua että Kaijaa.

Kerran, mahdollisesti vuonna 2008, ostimme liput Kaija Koon keikalle, joka osui pikkujoulukauden alkuun. Firman bileistä saapuneet humalaiset keski-ikäiset käyttäytyivät lajityypillisesti. Tönivät ja ölisivät, tunsivat ehkä Tuulikellon ja pari muuta radiohittiä.

Eivät nuo ymmärrä Kaija Koota niin kuin minä, ajattelin loukkaantuneena.

Samalla tavoin minua loukkaa nykyään se, miten moni rakastaa ”uutta Kaijaa”. Olen yhtä naurettava kuin indiebändien puritaanifanit. Alku oli aidointa ja oikeaa! Suosio pilasi kaiken!

Pikkujoulukeikalla pystyin vielä pitämään kiinni kuvitelmastani. Näkemään Kaija Koon sellaisena kuin hänet lapsena opin tuntemaan.

Enää en pysty.

Kaija Koo toistelee haastatteluissa ylevää tarinaa, jossa hän kertoo olevansa ”todella herkkä ja syvällinen ihminen”, joka on valittu tehtäväänsä. ”Parantaja”, joka ”sairastui vahvuuteen”.

Viimevuotisessa Voice.fi-haastattelussa Kaija Koo sanoo, että hänelle ”on kertynyt status tietynlaisena popin kuningattarena”. Siksi ihmiset kuulemma helposti unohtavat, että kaiken loistokkuuden alla on ihan oikea ihminen.

Niin. Ehkä se sama ihminen oli myös 1990-luvun Kaija Koon loistokkuuden alla. Minä en vain nähnyt häntä.

Kaija Koon numero on edelleen puhelimeni osoitekirjassa. Muistona.

Pari vuotta sitten ostin uuden iPhonen. Räpelsin sen ääniohjauksen vahingossa päälle.

”Soitetaan: Kaija Koo”, Siri sanoi ruudulla.

Painoin punaista luuria vähintään viisi kertaa ja toivoin, ettei soitto ehtinyt mennä läpi.

Ehti se.

Kun Kaija Koo soitti takaisin, en vastannut.

En olisi osannut selittää.

Julkaistu: 17.7.2019