Onko isän osa pelkkää huolta ja raatamista? Siltähän se välillä julkisuudessa näyttää.

Pyysimme kolmea isää kertomaan, mitä hyvää ja kaunista lapset ovat heidän elämäänsä tuoneet.

Suomessa on valtavasti isiä, melkein 1,3 miljoonaa. Isän homma on arkea neljännekselle suomalaisista. Monesti tuo homma, tai vanhemmuus yleensä, näyttäytyy julkisuudessa taakkana: vanhemmat uupuvat ja lapset oireilevat. Syntyvyyskin laskee.

Aika lailla jokainen isä kuitenkin tietää senkin, miten paljon iloa isyydestä on. Pyysimmekin kolmea isää kertomaan siitä, miten hienoa isänä oleminen on.

Kaikilla vastaajilla oli isyydestä ainakin kymmenisen vuotta kokemusta. Selvisi, että siinä ajassa lapset muuttavat ihmistä paljon ja parempaan suuntaan.

Lari Karreinen, 44 vuotta, Espoo

Lapset: Aava, 12 vuotta ja Kaisla 9 vuotta, täyttää pian 10

”Lapsiperheen arki on täyttä ja välillä rankkaa. Mutta lapset antavat omalle elämälle merkitystä ja suuntaa. Sen tärkeyttä ei välttämättä edes huomaa, ennen kuin kuulee sen toisen puolen – sen millainen aukko voi olla niiden ihmisten elämässä, jotka ovat lapsia halunneet, mutta eivät ole saaneet.

Minulla on varhaisin rytmi perheestä. Herään aamulla ensimmäisenä. Teen aamiaisen valmiiksi ja herätän lapset, syödään aamupalaa yhdessä. Lapset ovat nykyään hirmu omatoimisia. Enää ei tarvitse juuri muistutella tai huolehtia.

Minä lähden töihin, lapset lähtevät kouluun.

Viiden maissa tulen kotiin, teen päivällistä, jos puoliso ei ole sitä tehnyt. Syödään yhdessä ja lapset lähtevät harrastuksiinsa Leppävaaraan. Pyöräilen heidän kanssaan sinne, matkaa on sen verran. Illalla jokainen puuhailee omiaan.

Teen iltapalan. Sen jälkeen kerron nuoremmalle lapselle poliisi- ja rosvotarinan. Niitä on kerrottu jo ehkä kuusi tai seitsemän vuotta, paletti alkaa olla aika tyhjä niiden keksimisessä. Mitä voi vielä varastaa ja millä eri tavalla rosvo voi jäädä kiinni. Vanhemmalle lapselle annan halauksen.

Hienous lasten kanssa elämisestä tulee pitkälti siitä, mikä tapahtuu arjessa. Hienoimpia hetkiä on, kun tulee kotiin tai kun aiemmin haki lapsen päiväkodista.

Kun toinen huutaa isi ja tulee halaamaan, mikään ei vedä vertoja sille ilolle ja riemulle. Se on tärkein ja välittömin rakkaudenosoitus. Ja kun se toistuu arjessa, tulee aina se ihmetys, miten tärkeä on itse toiselle ihmiselle.

Omien lastensa kanssa on voinut palata omaan lapsuuteensa. Kun on voinut tehdä jotain sellaista, mistä on tykännyt paljon itse lapsena, se on tosi hauskaa.

Isänä oppii tuntemaan itsestään sellaisia puolia, joita ei tiennyt itsessään olevankaan. Kohtaamaan oman epätäydellisyytensä. Se ei ehkä kuulosta hyvältä, mutta kyllä se tekee itselle hyvää, se kasvattaa. Samalla myös arvostus omia vanhempia kohtaan on kasvanut paljon.

Jos vertaan puolisoon, niin hän oli jo ennen meidän lastemme syntymää enemmän tekemisissä kavereidensa lasten kanssa. He myös puhuivat lapsista. Minä en puhunut mies- tai naispuolisten ystävieni kanssa lapsista. En ollut samalla tavalla valmistautunut vanhemman rooliin.

Entisessä työpaikassani työkaveri tuli käymään työpaikalla pienen vauvansa kanssa. Hän sanoi minulle, että ota sinä tämä, näitä ei yleensä miehille anneta. En oikein osannut pitää vauvaa oikein sylissä.

Mutta kun oma lapsi oli ensimmäistä kertaa käsissä, se tuntui hirveän luontevalta.”

Petri Rajaniemi, 51 vuotta, Helsinki

Lapset 15, 12, ja 9 vuotta

”Hienot asiat lasten kanssa tulevat sataprosenttisesti tavallisesta arjesta. Nuorempana, sinkkuna, yksi suurimpia väärinkäsityksiä elämästä mulla oli se, että pitää hakea jatkuvia huippukokemuksia. Nykyisessä mallissa ihan tavallinen elämä tuntuu hyvältä ja mielekkäältä. Se, että tulee kotiin, tuntuu siistiltä ja hyvältä.

Arjesta haluaisin antaa instagramvastauksen, mutta aikamoista säätämistä se on. Mutta ei mitenkään kielteistä säätämistä. Elämä on sellaista kun on, vaihtelee päivittäin.

Oma työni on sesonkityötä, siinä on selkeät kaksi piikkiä vuoden aikana. Silloin teen helvetisti töitä, eikä mua näy.

Muuten olen aika paljon kotona, enkä arkena töissäkään ole kaukana, työtila on samassa kiinteistössä kuin koti.

Töitteni takia jään vielä nukkumaan, kun lapset lähtevät kouluun. Tapaamme sitten, kun he tulevat koulusta. Lapset tulevat joko minun työhuoneelleni, tai sitten alakerran kauppaan, jos he ovat jotain vailla. He ovat siinä iässä, että heillä on omat puuhansa. Valitettavan iso osa niistä puuhista on digitaalisia.

Pyrimme syömään jotakuinkin porukalla aina. Ja arkipäivän pari viimeistä tuntia on klassista televisionkatselua ja yhdessä oloa.

Lapsista yksi harrastaa ratsastusta, yksi futista ja yksi uintia. Futiksessa olen sellainen nolo iskä, joka kannustaa kentän laidalla. Meitä vanhempia on hyvä porukka, jonka kanssa katsotaan kaikki pelit. Siinä ei ole minkäänlaista verenmakua suussa, mikä on tosi tärkeää.

Nuorimmaisella on uintia toistaiseksi vain kerran viikossa. Hänen kanssaan käymme pari kolme kertaa viikossa uimassa. Se on nimenomaan yhdessäoloaikaa hänen kanssaan, sellaista kuin pikkukakaroiden kanssa uimahallissa on.

Itse ajattelen niin, että minussa on erilaisia sovellusversioita. Lapsuuden minä oli 1.0 ja 1.1 oli se kun meni kouluun, 1.2 kun muutti kotoa, 1.3 se, kun pariutui ensimmäisen kerran. 2.0 on se, kun minusta tuli isä. Minä määrittyi uudelleen.

Mä olen isä kaikessa mitä teen. Se on hirveän luonnollista. Ei siitä tarvitse tehdä numeroa ulospäin, mutta sisäisesti se on ollut valtavan merkityksellistä. Ei ole sen kovempaa henkilökohtaista valmennusohjelmaa kuin isyys. Siinä oppii itsestään kaikki heikkoudet ja rajoitteet. Esimerkiksi teini-iän jutut opettavat valtavan paljon siitä, miten itse on ajatellut silloin. Siinä joutuu opiskelemaan itsestään lisää.

Kun itse tulin teini-ikään, tuli kiire hankkiutua eroon kaikesta, mikä muistuttaa siitä, että olen ollut lapsi. Siis kaikista niistä kivoista jutuista, joita on tehty isän ja äidin kanssa.

Niitä juttuja jää hirveä ikävä, loppuiäksi. Sitten yhtenä päivänä saa itse lapsia, ja ne lapsuuden jutut saapuvatkin uudestaan. Lapsi vapauttaa sinut tekemään uudelleen niitä kivoja juttuja. Leikkiä ja laulua, valtava määrä naurua.

Mutta sitten lapsi perhana tulee itse teini-ikään ja menetät ne ihanat jutut taas.

Isyys tuli vahvemmin toisen lapsen syntymän myötä. Yhden lapsen kanssa eläminen ei vielä ole lapsiperhe-elämää. Ei meidän elämä muuttunut hirveän paljon, me olimme pariskunta, jolla on lapsi. Mutta kun tuli toinen lapsi, se ensimmäinen lapsi siirtyi hyvin tiiviiseen yhteyteen isän kanssa. Suhde lapsiin muuttui valtavan erilaiseksi.

Mulla on ollut kakarasta lähtien puolittainen trauma synttäreistä. En saanut koskaan sitä lahjaa, jonka olisin halunnut, enkä viettää kaverisynttäreitä. Jäi kauna, että milloin on mun vuoro viettää synttäreitä.

Aikuisena synttärit olivat tärkeät. Oli oman arvon mittari, että nyt juhlitaan minua. Esikoinen syntyi kuukautta ennen syntymäpäivääni. Omat synttärini menivät kokonaan ohi, en muistanut niitä ollenkaan. Omien synttäreiden merkitys hävisi kuin tuhka tuuleen.

Vanhemmuus pakottaa ymmärtämään sen, että aiemmin tärkeinä pidetyt jutut eivät olekaan tärkeitä. Ymmärtämään, että tämä on nyt ihan eri peli. Ja jos kaikista maailman peleistä saan valita, niin haluan valita just tämän.”

Otto Bruun, 40 vuotta, Kemiönsaari

Lapset: Liina,10 vuotta ja Asta, 8 vuotta

”Kun lapset kasvavat ja muuttuvat, arki muuttuu. Vielä muutama vuosi sitten aamut olivat vääntämistä. Vanhempien rooli oli työntäminen, että päästään liikkeelle ja ehditään sinne minne pitää.

Tämä on muuttunut kahden vuoden aikana enemmän riemukkaaksi. Usein lasten mielestä on hauska herätä uuteen päivään. Se muuttaa arkea, kun päivät käynnistyvät hyvin.

Omien lasten kanssa kohtaa omia rajojaan ja omia primitiivireaktioitaan paljon enemmän kuin kenenkään muun kanssa. Se on raivostuttavaa, mutta kun siihen saa etäisyyttä, se on myös kiinnostavaa ja opettavaista.

Olen itse perheestä, jossa olin pikkuveli. Kun olen vanhempien ja omien sisarusten kanssa, sujahdan joskus oudosti takaisin siihen lokeroon, olen taas pikkuveli. Se voi olla esimerkiksi mökkeillessä myös väsyttävää.

Isyydessä on jotain erilaista. Siitäkin voi hetkittäin olla vähän etäämmällä, mutta siihen palaa aina takaisin. Siinä on jotain rauhallista. On osa jotain itseä isompaa, ehkä osa sukupolvien kiertoa.

Siksi isänä oleminen on varmaankin niin iso kokemus, siinä ei ole kyse vain minusta, vaan on osa jotain joukkoa. Se tuo rauhaa ja tilaa sen hakemiseen ja pohtimiseen, että kuka minä olen ja mitä minä teen. Riittää, kun on läsnä ja yrittää olla kuulolla siitä, mitä lapset tarvitsevat.

Ajattelen niin, että tämä isäasia on muovannut minua ihmisenä peruuttamattomasti ja ihan hyvään suuntaan. En pääse siitä muutoksesta eroon, enkä haluakaan päästä.

Lasten kanssa voin hassutella niin, ettei sitä tarvitse pyydellä anteeksi. Lapset löytävät ihan omia kierroksia täydestä heittäytymisestä ja hepuloinnista. Se on sellainen minun ja lasten jakama asia, jota ei voi aikuisten kanssa jakaa.

Lapset myös kohtaavat tilanteita, jotka tuntuvat heidän elämässään isoilta, vaikeilta ja ainutkertaisilta, jos joku on vaikkapa mokannut jotenkin. Puhun itsestäni ja omasta lapsuudestani lapsilleni paljon avoimemmin kuin muille, ilman filttereitä. Voin vaikka kertoa siitä, mitä olen kohdannut koulussa tai millaisia aikuisia olisin voinut kaivata tietyissä tilanteissa.

Kun olen kertonut asioista, jotka ovat olleet itselle lapsena ja nuorena vaikeita, olen huomannut, että kantaa kaikenlaisia kokemuksia, joita ei ole purkanut itselleenkään.

Lapset ovat vielä sen ikäisiä, että he haluavat tehdä asioita yhdessä minun kanssani. Arki on aika jaettua. On poikkeus, jos ei mennä nukkumaan ja herätä samassa paikassa.

Lapset tavallaan muuttuvat kiinnostavammaksi, mitä enemmän he kasvavat. He löytävät omia polkujaan, omia asioitaan, joista voivat innostua mielettömän paljon. Tai sitten jotain jaettua. Olen itse ollut mukana harrastajateattereissa. Nyt etenkin toinen lapsista on tosi innoissaan näyttelemisestä. On hauska nähdä, miten lapsi voi löytää kipinän samasta asiasta kuin minä, ja olla siitä vielä paljon innostuneempi kuin minä.

Tuntuu siltä, että mun elämässäni on kaksi mahtavaa tyyppiä. Jos kannattelen tätä juttua hyvin, meillä on vielä paljon tulevaisuutta yhdessä kuljettavaksi. Se on yksi elämän keskeinen ankkuri. Se tuntuu aika mahtavalta ja huimaavalta.

Lasten kanssa luetaan iltaisin aika paljon yhdessä vieläkin.

Kun lapset nukkuvat, ja kaikki ovat suurin piirtein terveitä, eikä valtavia murheita ole, voi olla aika kiitollinen siitä, että saa jakaa elämänsä tällaisten tyyppien kanssa. Vaikka maailmantilanne on rankka, se on helpompi kohdata yhdessä muiden kanssa. Mun tapauksessani tämän jengin kanssa.”