Blombergin runoissa on kyse runouden suodattamasta fenomenologiasta: asiat ja niiden suhteet – - tuotetaan ensi kertaa tässä kielessä, vaikka alun aavistetaan olevan muualla. (Vesa Haapala Kristian Blombergin teoksesta Valokaaria, Helsingin Sanomat 1.9.2015.)

Kirjallisuuskritiikin tehtävä on esitellä, tulkita ja arvottaa kirjallisuutta. Usein lukija joutuu kuitenkin tulkitsemaan itse kritiikkiä. Miksi?

Kirjallisuuden verkkolehden Kiiltomadon päätoimittaja Aleksis Salusjärvi ja Helsingin Sanomien kirjallisuustoimittaja Antti Majander keksivät nopeasti useammankin syyn. Yksi syy on se, että kriitikot oppivat kielensä yliopistolla.

”Akateemisessa maailmassa kehitetään käsitteellistä ajattelua, ja kirjallisuuttakin lähestytään käsitteiden kautta”, Salusjärvi sanoo.

”Sen sijaan että mentäisiin suoraan siihen, puhutteliko teksti minua.”

Majander kertoo tämän tästä suoristavansa kriitikoiden turhan kimurantteja arvioita, mutta ainakin yllä lainattu ”runouden suodattama fenomenologia” jäi suomentamatta.

”Ikuinen kiire, ikuinen laiskuus”, Majander sanoo.

”Ei sinänsä ole mitään syytä, miksei vaikeasta runoudestakin voisi kirjoittaa selkokielellä.”

Majander sanoo, että kriitikon kieli voi lipsahtaa liirumlaarumiksi, jos tämä alkaa jäljitellä kohdeteoksensa tyyliä. Kolmas syy on keskeneräiseksi jäänyt ajattelu. ”Kun ajatus ei ole kirkas, tulee kirjoittaneeksi jotain ylevää sinne päin.”

Teoksessa ei nimittäin puhu teksti vaan kirjoitus: syntyprosessi murtautuu teosartefaktin kenttään problematisoiden näin kysymyksen runouden ajallisuudesta. (Anna Tomi Karri Kokon teoksesta Takaperin, Tuli&Savu nro 79.)

Vaikeaselkoisuus on saanut monet lukemaan kirjablogeja. Ne ainakin kertovat, onko kirjoittaja pitänyt kirjasta vai ei. Salusjärven mukaan blogit ovatkin olleet tervetullut piristysruiske.

”Ne ovat saaneet itselleen lukijakunnan ja yhteisön, jota kirjallisuuskritiikiltä puuttuu. Mutta blogikirjoitukset jäävät silti usein fiilistelyn tasolle, kun kritiikin tehtävä on asettaa teos laajempaan kehykseen.”

Salusjärven mukaan kriitikoiden isoin ongelma on, että he kirjoittavat kritiikkejä työkseen.

”Kaikessa taiteessa tärkein kysymys on, että sytyttääkö se jonkin liekin palamaan. Kun kriitikolta kysyy kirjasta epävirallisesti kommenttia, niin saattaa kuulla, että vittu kun en tykännyt yhtään. Sellainen saisi näkyä kritiikeissäkin.”

Miksei se sitten näy?

”Kriitikko on varovainen, kun pitäisi sanoa sanottavansa jonkin instituution puitteissa. Hän ajautuu vasta-argumentteja ennakoivaan toisaalta-toisaalta-pyörittelyyn ja alkaa ajatella kirjailijan äitiä lukemassa sitä tekstiä. Vaikka eihän kirjailijan äiti lukijoita kiinnosta.” ■