Keskustelu autofiktiosta on ikiliikkuja

Edellisen vuosikymmenen henki jatkuu tunnetusti tunnetusti pitkälle seuraavan alkuun. 2010-luvun kirjallisuuden puhutuimpia aiheita olivat autofiktiivisyys ja vääntäminen siitä, onko henkilökohtainen laiskuutta vai poliittista. Tämän tyylisen keskustelun pitäisi olla passé, mutta autofiktio ei lakkaa puhututtamasta. Esimerkiksi Jyrki Lehtola ja Tuija Siltamäki parjaavat molemmissa yhteisissä kirjoissaan sivukaupalla keskiluokkaisia kulttuuri-ihmisiä loputtomasta etuoikeutetun elämänsä pikkutarkasta kelailemisesta.

Kritiikki on monta kertaa kuultu: miksi lukea “pikkudidionien” silkkisukkavalitusta, kun maailmassa on ns. oikeitakin ongelmia? Kun Saara Turusen raskautta käsittelevä romaani Hyeenan päivät ilmestyi, kirjailijaisän arjesta kirjoittanut Juha Itkonen myönsi Imagen kolumnissa tällaisen autofiktion tuottavan klaustrofobisia tunteita. Itkonen löysi kirjasta itsensä ja tunnusti kärsivänsä jonkinlaista Knausgårdin jälkeisestä krapulasta – vain kymmenen vuotta viimeisen Taisteluni-suomennoksen jälkeen. Kun Suomen Kuvalehti kirjoitti dystopioiden ja ekokatastrofien vallanneen kirjallisuuden autofiktion sijasta, muutama kriitikko ilmaisi sosiaalisessa mediassa suunnan olevan toivottu askel pois minäkeskeisyydestä.

Autofiktioleiman pelko elää sitkeästi kaiken vähänkään omakohtaiselta tai realistiselta vaikuttavan kirjallisuuden yllä. Jos aiemmin lukijat olettivat fiktion valehtelevan, nyt he odottavat totuutta. Viime vuoden nobelisti, monologiromaaneita kirjoittava Jon Fosse on kokenut tarpeelliseksi tähdentää erikseen, ettei tee autofiktiota vaan on kiinnostuneempi universumista. Autofiktioon kohdistuvat arvostuskriteerit ovat useammin moraalisia kuin esteettisiä: itsestä kirjailu on ehkä oikeutetumpaa, kun sen taustalla eivät ole pinnalliset vaikuttimet saada julkisuutta, vaan halu jakaa kertomuksia yhteiskunnallisesti tärkeistä aiheista. Silti sosiologisen autofiktion mestariksi hyvästä syystä kutsuttu Annie Ernaux on kiistänyt tekevänsä autofiktiota, sillä häntä kiinnostaa omien kokemusten sijaan yhteiskunta.

Autofiktio ei ole genre, kirjoittaa kirjallisuuskriitikko Lauren Oyler No Judgement -esseekirjassaan. Oyler vaatii paluuta tarkempaan määrittelyyn. Toisin kuin löyhässä nykytulkinnassa ajatellaan, omasta kokemusmaailmasta kirjoittaminen on ensisijaisesti autofiktiivisen kerronnan muoto, sisältö voi taas olla jotain muuta. Muistelmista autofiktio eroaa siinä, ettei se ole oman tarinan kertomista. Autofiktio hyödyntää kirjoittajan persoonaa, lukijan totuusodotuksia ja todellisuuden tuntua itsetietoisella tavalla. Autofiktiossa ei ole Oylerin mukaan kuitenkaan oleellista selvittää, missä määrin asioita on ”oikeasti“ tapahtunut. Kuten kaikki fiktio, autofiktio voi silti vuotaa todellisuuteen uudelleentulkintojen, juorujen ja epäilysten muodossa.

Oyler rinnastaa autofiktion vähättelyn siihen, että taiteen katselija pällistelisi Rothkon maalausta ja kommentoisi: ”Voisin tehdä tuon itsekin”. Vain tallennettu omia ajatuksia! Romaanikirjallisuuden alkuvaiheessa kirjailijat näkivät vaivaa sen eteen, että lukija uskoisi heidän valheidensa olevan totta, nyt he tekevät päinvastoin, Oyler väittää.

Erillinen varmistelu, että fiktio on sitten fiktiota, silloinkin kun ”kertoja muistuttaa kovin paljon kirjailijaa itseään”, on sosiaalisen median ja kohujen ajassa ymmärrettävää varovaisuutta. Kukaan ei halua jäädä kiinni julkkistyrkkyilystä tai kaupustelusta ”turhuuksien toreilla”. Omaelämäkerrallisuuden kieltäminen voi auttaa luomaan vakavasti otettavan taiteilijan mainetta, ja välttelemään tungettelevimpia henkilökohtaisia kysymyksiä. Esimerkiksi Teos tiedotti Mikko Kauppilan esikoisromaanin julkaisun yhteydessä, että kirjailijalla ei ole kokemuksia kamppailusta syömisen kanssa, mutta on pohtinut ruumiillisuutta näyttelijän työssään ja opiskellut sukupuolentutkimusta.

Helsingin Sanomien kulttuuritoimituksen esihenkilö Aino Miikkulainen kiittelee Sally Rooneyn haastattelukommenttia, jossa tämä kiistää ammentavansa millään tavalla omasta kokemuksestaan. Tieto saa millenniaalikirjailijan tuntumaan ”autofiktion luvattuna aikana” virkistävältä yksisarviselta, kuin Rooney kanavoisi henkilöhahmonsa toisesta todellisuudesta. Minäpuheeseen on kyllästytty – silti Miikkulaista vaikuttaa yhä kiinnostavan enemmän, miten kirjailija henkilönä toimii, ei se, miten hänen tekstinsä toimivat.

Harry Salmenniemi markkinoi ruuhkavuositrilogiaansa autofiktion parodiana ja jättää lukijan hämmentyneeseen tilaan: mikä tässä on parodiaa? Salmenniemi kuvaa kirjailijahahmon kognitiivista maisemaa lähietäisyydeltä arkipäivinä. Ikäviä, huolestuttavia ja banaaleja tapahtumia, joista ei yleensä jää mielenkiintoista kerrottavaa. Junan odottelua ja sydän syrjällään oman pienen pojan kanssa lääkärissä. Epämukavat housut.

Kun menee liian lähelle, voiko vaikutus olla etäännyttävä?

Vastaanotto on mediassa ollut liikuttunut.