Olen feministi ja katson kovaotteista pornoa – ovatko fantasiani väärin?

Kirjoitan hakukenttään sanat: “Hentai”, “Monster”. Kun olen yksin, asia ei minua hävetä. Nyt hävettää, kun kirjoitan intiimeimmän minussa olevan asian näkyville. Katson hentaita.

Niille, jotka eivät tiedä, mistä on kyse: hentai on japanilaisesta anime-kulttuurista peräisin olevaa animoitua tai 3D-ohjelmoitua pornoa. Myös seuraava seikka voi kuulostaa jostakusta häiritsevältä: tutustuin siihen ensi kertaa poikani kautta, joka harrastaa animea ja mangaa. Kerran keskustellessamme poika mainitsi, että niin, tällaistakin sitten löytyy – ja aivan yleisimmiltä pornosivustoilta kuten PornHubista. Viime vuonna hentai oli joidenkin mittausten mukaan maailman suosituin pornogenre.

Hentain maailma ei ole kiltti. Se on usein raakalaismainen. Naiset ovat siinä uhkeita, mutta lapsenkasvoisia - 3D-mallinnoksissa jättimäiset hinkit ja ylisuuri perse hytisevät luonnottomasti aivan kuin naiset olisi valettu silikonista. Pyllyt “bouncaavat” superpallon kimmoisina. Mies hentaissa on usein vain miehen oloinen, urahteleva mielikuvitusolento, jolla on jättimäinen, väsymätön penis. Kohtaamiset ovat rajuja, nainen yleensä alistuu, valittaa ääneen ja on samalla loputtoman, mesisen kiimainen. Genreen kuuluu myös binäärisen rakenteen purkava futanari-hahmo: kurvikkaalla naisvartalolla varustettu olento, jolla on hirviökulli.

Toisinaan naishahmot parittelevat olentojen kanssa, joilla ei ole välttämättä edes päätä. Kyseessä on lonkeropornoksi kutsuttu hentain alalaji, jota kuvattiin japanilaisissa puupiirroksissa jo 1700-luvulla.

Mutta yksi kysymys vaivaa minua kerta toisensa jälkeen. Miksi katson materiaalia, joka toistaa mitä karkeinta perinteistä sukupuoliasetelmaa? Mitä tiedostava nainen voi saada alistumista kuvaavasta, naista nöyryyttävästä, jopa väkivaltaisesta pornosta? Teenkö itselleni ja viime kädessä kaikille kanssasisarilleni vääryyttä?

Klikkaan. Ruutuun ilmestyy karjahteleva örkki.

Kasvoin teininä ja nuorena aikuisena 1980- ja -90-lukujen toisen aallon feminismiin. Ajatusmaailmaani ulottuivat vielä aiempien radikaalifeministien ärhäkät puheenvuorot, joissa porno demonisoitiin alimpaan helvettiin. Yksi tunnetuimpia tuon ajan sloganeita oli Robin Morganilta. Pornography is the theory, rape is the practice.

Ongelmaksi nostettiin myös naisen “objektifikaatio”, kaikkialla toistuva pelkistys esinemäiseksi ja käyttövalmiiksi halukehoksi. Filmiteoreetikko Laura Mulvey kirjoitti elokuvailmaisua hallitsevasta male gazesta, feministi ja professori Catharine A. McKinnon puolestaan siitä, miten monet naiset olivat sisäistäneet patriarkaatin ja toistivat nyt kehoistaan ja nautinnostaan vieraantuneina miesten luomia ihanteita.

Niin kuin McKinnon kirjoitti: Man fucks woman: subject verb object.

Yllättävää kyllä, viime aikoina samat äänenpainot ovat alkaneet taas voimistua. Havainnon vahvistaa pornoa yli kaksikymmentä vuotta tutkinut Turun yliopiston mediatutkimuksen professori Susanna Paasonen. Paasonen kertoo, että Yhdysvalloissa ja lahden takana Ruotsissa feministit ovat lyöttäytyneet kimppaan uskonnollis-konservatiivisten tahojen kanssa, jotka esimerkiksi vastustavat reproduktio-oikeuksia – mutta joiden kanssa jaetaan yhteinen vihollinen. Molemmissa leireissä uskotaan, että porno esimerkiksi korruptoi parisuhteita ja yllyttää hyväksikäyttöön. Erityisen huolissaan ollaan pornon raaistumisesta – sekö saa nuoret miehet suhtautumaan naisiin kohdistuvaan väkivaltaan asenteella, että siitäs sait, kun pyörit kännissä kadulla pikku hamosessasi? Redditissä nuoret naiset taivastelevat, kuinka seksikumppanit läpsivät tai vetävät yhtäkkiä tukasta ilman sopimusta.

Paasonen suvaitsee silti epäillä yhteyttä. Hän ei pidä muutoinkaan siitä, että median monimutkaiset vaikutusmekanismit typistetään yksinkertaisiksi syy- ja seuraussuhteiksi. Pornotutkimuksissa törmää jatkuvasti siihen, että kausaliteetti ja korrelaatio sekoittuvat, ammattilaisillakin.

Mitä hurjemmaksi pornon tarjonta – ja samalla sen kulutus – paisuvat, sitä huolestuneemmiksi ja kovemmiksi äänenpainot käyvät. Toki kritiikkiä tarvitaan, porno heijastaa samaa aggressiivista seksismiä kuin koko ympäröivä yhteiskunta, mutta yhtä vähän haluaisin tämäntyyppistä asenneilmastoa kuin esseisti Ariel Levy kirjoitti vuonna 2005: (S)trippers, porn stars, pinups… aren´t even people. They are… erotic dollies from the land of makebelieve.

Toisaalla siis kapitalistisen halutalouden luomat paineet seksuaalisuuteen ja ulkonäköön, toisaalla radikaalifeministien ja konservatiivien ankarat mielipiteet. Mutta mihin minun fantasiani saa asettua? Mistä minun kiero katseeni löytäisi vapaan liikkumatilan?

Katselen hentai-naista hirviön höykytyksessä. Samalla mietin niin sanottua katsojapositiotani. Kirjailija Aura Sevón on väitöskirjassaan ja romaanissaan käsitellyt naisen katsetta. Teoksessaan Okulovulva hän kuvaa Mary Anne Doanen teorian kautta, kuinka nainen katsoo mieskatseen objektivoimaa naishahmoa ikään kuin liian läheltä. Jotta nainen välttäisi “masokistisen ylisamastumisen” tai omaan itseen kohdistuvan narsistisen halun, hänen on omaksuttava miehinen tapa katsoa naista. Ja koska naisesta tällä tavoin tulee ”mieskatsoja”, hän on eräällä tavalla häilyvämpi ja ”biseksuaalisempi” fantasioissaan.

Olenkin alkanut epäillä koko objektifikaatiota, sen yksinomaista pahuutta ja viimekätistä vallitsevuutta. Ensinnäkin – ovatko vain naiset objekteja? Sevón myöntää, että eivät. Mieshän on heteroseksuaalisessa valtavirtapornossa usein pelkkä iso kulli, joka ei koskaan lerpahda. Hänet on objektivoitu pelkkään elimeen.

Naiset toki kaipaisivat pornoonsa muutakin. Miehen kiihottuneiden kasvojen näkemistä, ääniä, kosketuksen ja läheisyyden tuntua – joka onnistuisi Sevónin mukaan esimerkiksi lähikuvilla ihosta, “haptisuudella”. Mutta paaluttavat miehet ovat paitsi kasvottomia myös äänettömiä ja jollakin tavalla etäisen nahattomia. Epäilemme Sevónin kanssa, että äänekäs ja kiihkonsa paljastanut mies näyttäisi haavoittuvuutensa ja se ei mahdu valtavirtapornon pelkistettyyn sukupuolimaisemaan.

“Toki porno on aina hyperbolaa, liioittelun ja kitschin taidetta”, Sevón huomauttaa.

Niin ikään on ajateltu, että porno vaikuttaisi ulkonäköihanteisiin – sillä eikö juuri pornosta ole peräisin esimerkiksi sheivaus-muoti, kaikkien sukupuolten posliiniset sukuelimet? Yhdysvalloissa tehdään joka vuosi yhä enemmän labiaplastioita, siis muotoillaan häpyhuulia. Pornossa, hentaista puhumattakaan, naisilla on liki poikkeuksetta siisti ”viivapillu”.

Tämä on outo paradoksi. Kehojen on oltava yhä epäinhimillisempiä ja sileämpiä, aktien sen sijaan yhä rivompia. Sevónkin mainitsee, miten kehot eräässä mielessä koneistuvat. Sellaisina ne sopivat mitä parhaiten markkinatalouden käyttöön. Pikarunkku puhelimen ääressä – ja takaisin työpöydän ääreen.

Myös miesten ulkonäköpaineet ovat koventuneet. Harvalla on sellaisia kaluja kuin pornotähdillä, hentaihirviöistä nyt puhumattakaan. Ja vaikka kuinka vakuuteltaisiin sitä, että pornon vaikutukset ovat yhtä vähäiset kuin minkä tahansa muun median, joitain vaikutuksia lienee mahdollista siivilöidä esiin. Porno kytkeytyy seksuaalisuuteen, joka on niin arka ja haavoittuva alue, että siihen vaikuttaminen lienee paljon helpompaa. Nuoriin ja epävarmoihin ainakin.

Toisaalta Susanna Paasonen vahvistaa objektiuteen kohdistuvan skeptisyyteni: hänen mukaansa aina, kun keskustelussa mainitaan objekti, sillä viitataan useimmiten naiseen ja vieläpä sellaiseen, joka pukeutuu seksikkäästi. Pitsiset alusvaatteet, korkokengät ja huulipuna kutsuvat oitis objekti -sanaa. Mietin, että tällainen tekee laittautumisesta vähän epäilyttävää ja kyseenalaista, sillä kukapa haluaisi ehdoin tahdoin objektivoida itsensä, kun se niin selvästi on tuomittu synnilliseksi.

“Sitten taas esimerkiksi univormuun pukeutunutta harvoin mielletään objektiksi, vaikka univormun tarkoitus on nimenomaan tehdä ihmisestä esinemäinen, persoonaton ja vaihdettavissa oleva”, Paasonen oudoksuu.

Tosielämässä objektius ja subjektius vaihtavat paikkoja kaiken aikaa. Ja kuka pornossakaan loppujen lopuksi on niskan päällä? Itseäni ärsyttää suuresti tapa, jossa pornotähti ikään kuin puhkaisee neljännen seinän ja katsoo kesken aktin kameraan keikistellen ja alahuultaan purren. Näin hän ikään kuin pilaa katsojan voyeurismin omalla toimijuudellaan – tietäen varsin hyvin, että häntä katsotaan kiihottuneena. Onko hän silloin objekti vai subjekti? Ja miksi asia häiritsee minua?

Ehkä haluankin, että nainen pysyy objektin roolissaan. Ehkä haluan naisen uppoavan siihen. Tätäkin ajatusta minun on kovin vaikea niellä.

Kaikkein suurimman ongelman antiporno-radikaalifeminismi näkee BDSM-materiaalissa. Kuten radikaalifeministinen ikoni Andrea Dworkin joskus kuvasi: BDSM on väärästä tietoisuudesta syntynyttä “keskitysleiripornoa”. Tosin Dworkinin käsitykset heteroseksuaalisesta penetroinnista olivat ylipäätään karut. Dworkin piti penetraatiota vieraan vallan tunkeutumisena omalle alueelle, sadismina ja kolonisaationa.

Mutta karulta ruudullani välillä tosiaan näyttää. Hirviö raahaa naista toisesta jalasta pitkin kostean kellarin lattiaa ja asettaa hänet kahleisiin seinää vasten. Tosielämässä tässä ei olisi mitään kiihottavaa. Ellei kyse olisi sopimuksesta, ja silloinhan ”alistettu” asettaa rajat. Mutta näissä kuvissa ei sopimusta näy, hirviöt eivät puhu, vaan murisevat ja karjahtelevat eläimellisesti. Eräissä pitkissä juonellisissa hentai-kertomuksissa on mukana häiritseviä kohtauksia, joissa nainen kirkuu peloissaan erilaisten hirviöiden työntyessä häneen vuorotellen. Olen joutunut muutaman kerran lopettamaan katsomiseni kesken.

Sekä hentaissa että heteroseksuaalisessa valtavirtapornossa videot päättyvät usein moneyshotiin, jossa mies ejakuloi naisen kasvoille. Eikö kyseessä ole nöyryytysten nöyryytys, objektivoinnin objektivointi? Tutkija Harri Kalha selittää kirjassa Pornoakatemia! tällaisen aktin ”järjen”: kasvot kutsuvat välittämään ja hellyyteen, joten tarvittava perverssi nyrjähdys syntyy, kun ne turmellaan ja sotketaan (vrt. defacement, tärvely).

Elokuvateoreetikko Linda Williams avaa kirjassaan Hard Core – Power, Pleasure and the Frenzy of the Visible psykoanalyyttiset selitykset sadististen ja masokististen taipumusten takana. Niitä kiinnostavampia ovat hänen huomionsa siitä, mikä yhdistää pornon kuvaston ja masokistisen naisen. Williamsin mielestä molemmissa yritetään ratkaista ikikulu madonna-huora -jako, joka toistuu yhä ihmeen elinvoimaisena. Pornossa nainen on yleensä viaton tai vastusteleva, mutta lopulta kiimainen ja halukas. Aivan samoin toimii seksiaktin masokisti/sub -nainen – näkyvän nöyryytyksen ja kärsimyksen alla hän ikään kuin nauttii “salaa”. On jopa mahdollista, näin uskon, että kärsimyksen avulla hän huijaa omaa häpeän tunnettaan, ”ostaa” sillä nautintonsa ja voi samalla antautua väkevämmin.

Okulovulva-romaanissaan Aura Sevón siteeraa Alex Dymockin tutkimusta. Dymock muistuttaa, että BDSM voi olla tapa vastustaa sitä, mikä naisen rooliin on perinteisesti kuulunut. BDSM-seksihän ei ole lähtökohtaisesti tarkoitettu vauvojen tekoon.

Luulen – tai oikeastaan tiedän – etten ole yksin kiinnostuksissani. Paasosen mukaan pornoalan toimijoiden tilastoissa naiset osoittavat miehiä selvästi enemmän viehtymystä sellaisiin kategorioihin kuin vaikkapa rough sex tai gangbang. Ja kun Paasonen sai tutkimusaineistokseen naisten vastauksia (2 348 kappaletta!), joita he olivat lähettäneet Jenny+-ohjelmaan pornomieltymyksistään, ei asiaa tarvinnut enää hämmästellä. Naiset katsoivat alistavaa pornoa myös silloin, kun reaalielämässä eivät halunneet mitään sinne päinkään.

Erään naisen kommentti oli erityisen mielenkiintoinen: jyystävät, aggressiiviset miehet olivat kiihottavia seksuaalisesti, mutta kumppaniksi ei sellaisesta miehestä olisi. Kenties siis myös miehet jaetaan huora/madonna -jakoa vastaavasti. Mutta mikä tuo jako voisi olla nimeltään? Pukki/Jeesus?

Silti monia Jenny+ -aineiston naisia piinasi tismalleen sama kysymys kuin minuakin.

Ovatko fantasiani vääränlaisia? Toiminko vastoin omaa vakaumustani ja teen itselleni epäsuorasti vahinkoa?

Harri Kalha kirjoittaa Pornoakatemia! -kirjan artikkelissaan, kuinka modernin länsi-ihmisen elämään kuuluu halu päästä kokemaan jotakin törkyistä – joko niin että seksuaalinen halu kohdistuu alhaiseksi koettuun kohteeseen tai että itse kohde alennetaan tai häpäistään. Halunkin voi kokea alhaiseksi. Kalha pohdiskelee myös, miksi kiima ja kauniit tunteet – halu ja hali – eivät tunnu viihtyvän toistensa seurassa. Toisaalta kauneus vetää puoleensa, koska sen turmeleminen seksiaktin kautta tuntuu erityisen kiihottavalta. Itsekin värisen kauniin miehen kasvojen alla.

Ja sitten on niin sanottu Laki.

Kiihotus tarvitsee salaisuutta ja kiellettyä hedelmää. Se viihtyy laittomuuden ja hämärän alueella, sillä halu imee ravintonsa esteistä ja rajoituksista. Hyvin usein fantasia on huomattavasti kiihottavampaa kuin itse akti, ja siksi pitkitetty odotus, vieraus, epävarmuus, inho ja mysteeri ruokkivat halua kuin kuivat klapit uuninpesää.

Ehkä feministinen imperatiivi on uusi Laki siinä missä poroporvarillinen siveyskin. Sillä kukapa keskiluokkainen toimistotyöläinen tunnustaisi katsovansa pornoa? Kuitenkin Jenny+ -kyselyn vastaukset pursuivat mitä häkellyttävimpiä fantasioita: vitiligoa, ompelukoneita, nuolevaa koiraa, suuhun pissaamista. Tämä kaikki pidetään visusti salassa, sillä fantasialle käy kuin vampyyrille, jos sen tuo päivänvaloon.

Paasonen ja kirjoittajakollegat miettivät Objectification, on the Difference between Sex and Sexism -kirjassaan, että antiporno-feministien ihanteet voivat liipata yllättävän läheltä pikkuporvarillista näkemystä “oikeanlaisista” fantasioista ja tervehenkisestä seksistä. Feministinen akti on luonnollinen, avoin, tasaveroinen ja kunnioittava, mikä kuulostaa vallan upealta, mutta käytännössä putoaa Kalhan kuvaamaan mahdottomuuteen yhdistää toisiinsa hali ja halu.

Fantasia on useimmiten suttuinen ja irstas, eikä sitä voi hallita, ei ainakaan kovin helposti. Halu pulpahtaa sen myötä esiin vastustamattomana. Halimisen aika koittaa myöhemmin.

Hentaipätkäni päättyy: naisen vaginasta valuu sitkeää vihreää spermaa. Lauennut örkki näyttää väsyneeltä ja kesyltä. Halinallelta.