Leijonakuninkaan joutsenlaulu: Miksi Jukka Jalonen kieltää itsensä, kärsiikö hän kognitiivisesta dissonanssista?
Jukka Jalonen on tässä viime aikoina kieltänyt oman itsensä ja ollut muutenkin pahalla päällä. Mistä kummasta on kysymys?
Kari Jalonen ja Jukka Jalonen keskustelevat MTV Katsomon Leijonaveljet-sarjassa. Sarjan idea on fantastinen, ja se kantaa.
Keskustelun oireellinen kohta on seuraava.
Kari Jalonen: Mitkä ne asiat sitten loppujen lopuksi ovat tärkeitä, meillä Suomessa puhutaan paljon siitä pelistä, pelikirjasta? - -.
Jukka Jalonen: Kyllä minun kokemukseni perusteella sen pelitavan, pelikirjan voisi siirtää sinne takavasemmalle vähäksi aikaa. Se ei todellakaan ihan oikeasti ratkaise mitään mestaruuksia. Eri joukkueilla on pikkuisen eri pelitavat, ratkaisevaa on se, miten sitä toteutetaan. Se on se juttu, ei ole oikeaa tai väärää pelitapaa. - -. Siinä me olemme onnistuneet Leijonissa, että siellä on rento tekemisen meininki, kaikki tietävät oman roolinsa, sitoutuvat omaan rooliinsa, siellä arvostetaan muita, on se rooli pelaajalla pienempi tai isompi. Ei ole kahden, kolmen kerroksen väkeä.
Jukka Jalosesta tulee tätä nykyä pakottamatta mieleeni Erkka Westerlund, joka oivalsi 2006 jälkeen hieman vasta vanhemmilla päivillään ja valmennusuransa jälkipuolella, että pelaajissa on ”ihmisinä” suunnattomia voimavaroja.
Sittemmin ja sen koommin Westerlund on oikein julistamalla julistanut tuota uutta uskontoaan – joka kuitenkin oli ja on uutta vain hänelle itselleen. Leikkisästi luonnehtien tuossa näyttäisi olleen Westerlundin osalta kyse peräti niin kutsutusta Forer-efektistä, jossa henkilö ajattelee jonkin hyvin yleisen kuvauksen olevan kuvaus juuri hänestä itsestään.
Jukka Jalonen on nyt siirtämässä pelikirjansa takavasemmalle, se kun ei ratkaise oikeasti mitään mestaruuksia, sen toteutus ratkaisee. Hyvä homma, katsotaanpa hieman lähemmin.
Ehkä Jalonen olisi voinut aivan hyvin vaihtaa pelikirjansa päittäin aikoinaan 2011 Pär Mårtsin tai 2019 Rikard Grönborgin tai 2022 Claude Julienin kanssa. Vai? Noinkohan.
Mietin vielä Jalosen Leijonien finaalia ja oikeastaan koko Bratislavan 2011 MM-turnausta. Silläkö siis ei ollut mitään merkitystä, että Leijonien pelitapa oli niin poikkeuksellinen verrattuna muihin maihin?
Tai olisiko Jalosen Leijonat voinut pelata aivan jotain muuta pelitapaa altavastaajajoukkueellaan Bratislavassa 2019, mitä se siellä pelasi? Ei, ei.
Jalosen pelikirjoja ja pelitapoja nykyään vähättelevällä logiikalla suomalaisen jääkiekkoilun peli-identiteetti 2010-luvun alusta olisi voinut olla mikä tahansa jokin muu kuin kiekkokontrolliin ja pelin kaikkinaiseen rytmittämiseen perustuva Meidän peli, niinkö? Ilmeisesti, Jalosen itsensä mukaan.
”Se, mikä oli Jalosen aivan keskeinen menestystekijä aikoinaan, joutaa nykyään takavasemmalle.”
On metkaa, että Jukka Jalonen aivan kuin kieltää itsensä. Se, mikä oli hänen aivan keskeinen menestystekijänsä aikoinaan, joutaa nykyään takavasemmalle.
Pelikirjoista ja pelitavoista viis, sieltä ei löydy merkittävää kilpailuetua enää, ajattelee Jalonen. Tai en millään usko, että hän oikeasti noin ajattelee, mutta niin hän julistaa syystä tai toisesta.
Pelikirjan on syrjäyttänyt ilmapiiri. Epäilemättä Leijonissa on ollut Jalosen aikana erinomainen ilmapiiri. Vaan onkohan se sen parempi ja erityisempi, mitä se oli silloin, kun päävalmentajan toimi Kari Jalonen tai Erkka Westerlund tai Raimo Summanen tai Hannu Aravirta tai Pentti Matikainen?
Miten eksyä ajattelemaan, että omassa joukkueessa ilmapiiri ratkaisee, ja että se on erinomainen, ja ilmeisesti parempi kuin kilpailijoiden leirissä? Jos se ei asianomaisen mielestä olisi jotenkin aivan erityinen ja korkeampaa luokkaa kuin muilla, tokkopa siitä tulisi julkisesti tämän tästä puhuneeksi.
Onkohan Leijonissa tämän käsillä olevan MM-turnauksen aikana panostettu ilmapiiriin enemmän kuin Kanada, Tshekki ja Ruotsi ovat panostaneet? Kenties se kuitenkin on parempi Suomen joukkueessa kuin kilpailijamailla. Tosin millähän erinomaisella konstilla tuo paremmuus – tai huonommuus – saadaan mitatuksi? Ei ainakaan maaleilla, voitoilla ja tappiolla.
En ala diagnosoida, koska en osaa eikä minulla ole papereita, jotka antavat sellaiseen mandaatin tehdä niin.
Silti, malttamaton kun olen, tuon tähän näkösälle erään mahdollisen selityksen, jota kultivoin omin neuvoin ikään kuin avustamattoman arkiajatteluni hatarin keinoin.
Sellainen kuin kognitiivinen dissonanssi tiedetään laajalti. Tosin siitä on talonpoikaisjärjen piirissä useita eri käsityksiä, niin minullakin. Kokeilen omaani saadakseni seuraavassa teknisesti ilmaistua ajatukseni.
Voisiko olla niin, että Jukka Jalosen uskomukset, arvot ja identiteetti ovat viime aikoina olleet jonkinlaisessa ristiriidassa hänen toimintansa kanssa? Kuka tietää tämä nykyinen Jalonen ei ole enää samassa mitassa ahkeroinut ja päivittänyt pelikirjaansa sen pelitapoja samassa mitassa kuin nuori Jalonen aikoinaan teki päivät pääksytysten. Tuossa mielessä hänen pelikirjansa onkin sijainnut takavasemmalla hänestä itsestään nähden.
Siinä on sitten kova homma Jalosen kaltaisen menestyneen henkilön sovittaa yhteen aiemmat vuosien takaiset pelikirjavakuuttelut ja nykyiset toiminnat. Pelko menettää asemiaan ja arvostustaan panee kieltämään oman (entisen) itsensä.
En nyt ota sen enempää pihteihini Jalosen viime päivien hyökkäilyä ja kiukkua toimittajia kohtaan. Mainitsen sen tähän loppuun vain siksi, että lukijalle hahmottuisi Jalosen vaiheilta kaari, joka sijaitsee käsillä olevien MM-kisojen alla – se Jalonen & Jalonen -keskustelu MTV Katsomossa – ylettyen tänne nyt meneillään olevien kisojen loppupuolelle.
Pitää muistaa, että juuri nyt eletään Jukka Jalosen joutsenlaulua Leijonakuninkaana. Sellainen voi hyvinkin koetella päävalmentajan psyykettä. Kaiken ja enemmänkin voittaneella Jalosella on Leijonat-pestiä enää jäljellä yksi tai maksimissaan kolme matsia.
Luulen, että jos ruotsalaisilta kysytään, heidän mielestään niitä on tähteellä tasan yksi.
