’Nyt ei kerkee!” Vasta valittu keskustan kansanedustaja Anne Berner vastasi puhelimeen hätäisesti. Oli torstaiaamu toukokuun lopussa, ja Berner oli Yleisradiossa menossa suoraan lähetykseen haastateltavaksi. Hän olisi tuskin vastannut ollenkaan, ellei soittaja olisi ollut tuttu mies, hallitustunnustelija ja ilmeinen tuleva pääministeri Juha Sipilä.

Sipilä ehti sanoa vain, että asia koskee tehtävänjakoa.

Berner lupasi soittaa lähetyksen jälkeen takaisin. Hän aavisti mistä saattaisi olla kysymys.

Asia selvisi pian. Liikenne- ja viestintäministerin salkku olisi Bernerin, mikäli tämä niin haluaisi. Berner mietti hetken, olisiko hänellä riittävästi osaamista työhön. Alue tuntui vieraalta. Mutta liikenne- ja viestintäministerinä hän, lähes 30 vuotta perheyritystään johtanut hallitusammattilainen, olisi lähellä elinkeinoelämää, luomassa sille mahdollisuuksia.

Kun keskustaministerien nimet saman päivän iltapuolella julkistettiin, Bernerin valinta ministeriksi oli yllätys myös muille kuin hänelle itselleen.

Se tuskin oli yllätys, että hän on yksi Sipilän suosikeista.

Kaksikon poliittinen kumppanuus on lyhyt mutta tehokas. He tapasivat ensimmäisen kerran loppuvuodesta 2014. Tapaamisen seurauksena Berner laittoi paperit vetämään, mutta ei keskustan puoluetoimistoon vaan maistraattiin. Berner oli Sveitsin kansalainen, ja Suomen kansanedustajilta vaaditaan Suomen kansalaisuus. Se myönnettiin maassa koko ikänsä asuneelle Bernerille 19. tammikuuta. Seuraavana päivänä keskusta julkisti hänen ehdokkuutensa kevään eduskuntavaaleissa.

Kokoomukselle se oli valtava pettymys. Berner oli luvannut lähteä Alexander Stubbin johtaman puolueen ehdokkaaksi jo syyskuussa, mutta tuli uusiin aatoksiin tavattuaan Sipilän, toisen yritysjohtajan, jonka kokemus politiikassa on ohut. (Sipilä on johtanut keskustaa vuodesta 2012.)

Bernerin mukaan hänen päätään ei kääntänyt se, että Sipilä olisi luvannut hänelle ministerin paikan. Tarvitsiko Berneriä edes suostutella? Keskustahan olisi todennäköinen pääministeripuolue, kokoomus taas parjattu, epäonnistunut pääministeripuolue, vaalien todennäköinen häviäjä. Miksi lähteä rupusakin mukaan, kun tarjolla on messias?

Berneriin kolahtivat Sipilän ajatukset normien purkamisesta ja valtion johtamisesta yritysmäisesti.

Sellainen ei ole Suomessa aivan uutta. Jyrki Katainen puhui kaudellaan tiedolla johtamisesta viitaten yritysmäiseen johtamiseen, ja jo 1990-luvulla vaalittiin kilpailukykyä.

Sipilä menisi kuitenkin pidemmälle, valtion taloutta tarkasteltaisiin pelkän budjetin sijaan taseen ja tuloslaskelman kautta.

Nyt Berner istuu hallituksessa, joka aikoo leikata kansaneläkkeestä, työttömyysturvasta, koulutuksesta, sosiaalietuuksista sekä purkaa merkittävästi kaikenlaista valtion sääntelyä.

Se tulee kohtaamaan valtavaa vastustusta. Tuoreessa muistissa on Kataisen hallitus, jolla oli myös mullistavia suunnitelmia. Ne eivät vain toteutuneet.  Entä jos tämäkään hallitus ei saa päätöksiä tehtyä tai talouskasvua aikaiseksi? 

”Se ei ole vaihtoehto”, Anne Berner sanoo heinäkuussa 2015.

Kaikki tietävät Berner-yhtiön tai ainakin jonkin sen tuotteista: Korrek-autovaha, XZ-hiustenhoitoaine sekä LV-hygieniatuotteet. Niillä ei ole mitään tekemistä ministeri Anne Bernerin kanssa. Tuon joka kodin tuotteista tutun Berner-yhtiön perusti Suomeen norjalainen Søren Berner 1800-luvulla. Liikenne- ja viestintäministeri Anne-Catherine Bernerin vanhemmat ovat Sveitsistä ja tekivät uransa tekstiilialalla.

Se, miksi Anne Berner syntyi Suomessa, on Otto Berner -nimisen miehen ansiota. Anne Bernerin isoisä oli köyhän sveitsiläisperheen kouluja käymätön poika, joka päätyi erinäisten vaiheiden jälkeen kutomakoneasentajaksi. Saksankielistä aluetta runteli vaikea lama ja Otto Berner lähti itäiseen Eurooppaan, ensin Viron Narvaan, sitten lahden yli Helsinkiin. Sinne hän perusti vuonna 1935 Suomen Silkkituote -nimisen yhtiön, joka valmisti takkien vuoria ja naisten alusvaatekankaita. Vuonna 1939 rakennettiin yhtiön tunnettu maamerkki, tiilinen, valkoruutuikkunainen tehdasrakennus Helsingin Vallilaan. Nimi vaihtui Vallilan Silkkitehtaaksi.

Sodan jälkeen jälleenrakennettiin myös kotien sisustusta, ja 32 kutomakonetta sytkytti uusia verhoja ikkunoihin. Kasvavassa yrityksessä vaihtui valta, kun Otto Berner teki tilaa pojalleen Rudolph Bernerille, Rudille. Vallilan ensimmäiset painokangaskokoelmat tulivat myyntiin 1967, kolme vuotta hänen vanhimman lapsensa, Anne-Catherinen syntymän jälkeen.

Lapsia tuli kaikkiaan neljä, ja Anne Berner hoiti sisaruksiaan paljon. Perhe ei elänyt pröystäillen. Isoisän luona maalla lapset hoitivat kasvimaata, joka piti perheen osittain omavaraistaloudessa.

Huvit piti ansaita. Anne Bernerillä on yhä tallessaan valokuva keltaisesta joposta, jonka hän sai isältään. Pyörä on jäänyt mieleen, koska hän koki arvostusta sen saadessaan – tuntui hienolta olla isän silmissä uuden polkupyörän arvoinen.

Berner hoiti hevosia tallilla, talikoi kottikärryittäin lantaa ja talutti ratsastusta opettelevia tätejä. Palkkioksi hän sai ratsastaa itse. Perheen yhteistä lomaa oli vähän, isä teki paljon töitä.

Lapset kävivät Helsingin saksalaista koulua, jossa Anne oppi saksan kirjakieltä, jota lausutaan niin eri tavalla kuin hänen kotikieltään sveitsinsaksaa, että se on oikeastaan eri kieli.

”Saksankielinen kulttuuri muovaa ihmistä”, Berner sanoo.

Saksaksi teititellään aina, mistä tulee muodollisuus.

Kotoa tulivat Bernerin mukaan pedanttisuus, kuuliaisuus ja itsekriittisyys, joita ei voi väistää.

Hän ei suunnitellut nuorena uraa teollisuudessa tai perheen omassa yrityksessä, vaan halusi patologiksi ja sai opiskelupaikankin Zürichin yliopistosta.

Elämästä tuli toisenlainen perhetragedian takia. Berner sai tietää lakkiaistensa aikaan, että hänen äitinsä sairastaa syöpää. Seuraavat neljä vuotta hän hoiti äitiään ja kolmea sisarustaan ja opiskeli  Hankenilla, ruotsinkielisessä kauppakorkeakoulussa.

Äiti kuoli, kun esikoinen oli 22-vuotias.

Samana vuonna, kun Anne Berner sai valmistui, isä pyysi häntä töihin perheyritykseen. Vastuun ottaminen oli jo tuttua ja hän  suostui. Samalla ratkesi elämäntyön suunta. Vuosi oli 1986.

Suomen vaaleilla valitun edustajiston yllä leijuu nyrkkeilyottelun pistävä hienhaju. Nyt ei voi syyttää Eduskuntatalon ilmapiiriä. Kansanedustajat ovat kokoontuneet Eduskuntatalon remontin takia Sibelius-Akatemian ahtaaksi käyvään konserttisaliin täysistuntoon. Se on ensimmäinen kevään vaalien ja hallitusohjelman julkistamisen jälkeen, ja tunnelmaa voi luonnehtia kiihkeäksi.

Suomen vanhin konserttisali tunnettaan erinomaisesta akustiikastaan, ja hallituksen ministerit kuulevat selkeästi kaikki juoksutukset ja aksentit, joita oppositio sylkee heitä kohti kissapedon raivolla. Kun sulkee silmänsä, kansanedustajat voi miltei nähdä itäeurooppalais-parlamentaarisessa käsirysyssä.

”Tämä on petettyjen vaalilupausten maailmanennätys”, suurimman oppositiopuolueen SDP:n Jukka Gustafsson sanoo.

”Kuinka te kehtaatte?” vihreiden Ville Niinistö moittii.

”Jos hallitusohjelmaa käsiteltäisiin käräjäoikeudessa, olisi rikosnimike todennäköisesti törkeä petos”, vaahtoaa vasemmistoliiton Paavo Arhinmäki kasvot punehtuneina, kädet nyrkissä.

Anne Berner ja hänen rikoskumppaninsa Juha Sipilä näyttävät järkyttyneitä.

Tämä taitaa olla heille uutta.

”Se kuulosti surrealistiselta”, Berner tunnustaa työhuoneessaan liikenne- ja viestintäministeriössä Helsingin Etelä-Esplanadilla.Aurinko paistaa sisään vastavernissattujen ikkunanpuitteiden välistä. Ministeri ei ole sisustanut työhuonettaan makunsa mukaiseksi ja nojaa kyynerpäillä samaan pöytään kuin monet häntä aiemmin.

Anne Berner ei kiivastu suuttuessaan, vaan on omien sanojensa mukaan lähinnä pettynyt. Niin kuin tyylikästä on.

Maailmassa, josta hän tulee, esitetään kyllä kritiikkiä, mutta myös vaihtoehto. Erimielisyys ei tarkoita tappelua tai edes piikittelyä. Kalavelat maksetaan juonien, raskaimmat iskut pudotetaan näkymättömin käsin.

Suomessa ei ole kuninkaallisia. Mutta jokainen, joka on käynyt liike-elämän ylähuoneissa, esimerkiksi Etelänranta kympissä, Elinkeinoelämän keskusliiton päämajassa, tunnistaa siellä vallitsevan aristokraattisen raukean tunnelman. Itsehillintä on hyve, hyvät tavat lähtökohta (pois lukien ne illat, jolloin joku vieraista nauttii liikaa konjakkia ylimmän kerroksen saunaosastolla).

Jos tapoja ei ole oppinut perhepiirissä, liike-elämässä käytöskoodin oppii nopeasti.

Eduskunta taas on kansan kuva. Mukana on hyvinkin kyvykästä väkeä, mutta myös niitä, joiden ansiot jäävät suurien puheiden asteelle tai lähentelyksi eduskunnan hississä.

Kun Berner siirtyi kevään päätteeksi liike-elämän huipulta eduskuntaan, kyse oli pohjimmiltaan siirtymästä näiden kahden maailman välillä.

Näissä maailmoissa johtaminen on hyvin erilaista.

Yritysmaailmassa pärjää usein se, joka tekee nopeita ratkaisuja vähän aiemmin kuin kilpailijat. Isonkin yrityksen liiketoimintaidea voi olla yksinkertainen, ja oleellista on muuntautua nopeasti tilanteen mukaan.

Yritysten neuvotteluhuoneissa taseen tutkailu ja strategisten valintojen tekeminen on arkipäivää: omistetaanko esimerkiksi liikehuoneisto, jossa toimintaa pyöritetään vai kannattaisiko se myydä ja siirtää toimisto vuokratiloihin. Näihin ratkaisuihin vaikuttavat monet asiat. Jos yhtiössä on vaikkapa paljon vierasta pääomaa, sitä vastaan voi olla järkevää pitää niin sanotusti raskasta tasetta, eli omistaa paljon rahan arvoista tavaraa ja kiinteistöjä.

Valtion johtamiseen tällaiset arvioinnit eivät Suomessa ole perinteisesti kuuluneet.

”Tässä tulee se pohdinta, joka on ideologinen myös”, Berner myöntää.

”Että mitä kaikkea yhteiskunnan tarvitsee omistaa? Mitä kaikkea yhteiskunnan taseesta pitää löytyä? Tarvitseeko yhteiskunnan omistaa kaikkia kiinteistöjä tai tienpätkiä? Vai olisiko tärkeämpää omistaa toiminta teiden päällä ja kiinteistöjen sisäpuolella?”

Maailmalla muun muassa talousnobelisti Paul Krugman on voimakkaasti kritisoinut ajatusta siitä, että valtiota johdettaisiin yrityksen tavoin. Krugmanin ajatukset kiteytyvät esimerkiksi esseessä A Country Is Not a Company vuodelta 1996. Hänen mukaansa pitkän linjan yritysjohtajat ovat tottuneet ajattelemaan tavalla, joka ei sovi valtiontalouden ohjailuun. Riskinä on, että valtion leipiin siirtyvä yritysjohtaja nojaa analyysin sijaan liikaa intuitioon, mikä on yritysjohtamisessa hyve.

Politiikassa tuloksena voi olla vääriä ratkaisuja.

Kyse on myös arvoista.

Yrityksen menestys mitataan käytännössä vain rahassa: jos se tuottaa voittoa, kaikki on hyvin. Yhteiskunta on monimutkaisempi juttu. Menestystä mitataan muutenkin kuin siinä, paljonko viivan alle jää. Mittareita ovat vaikkapa kansalaisten tasa-arvo ja vapaus.Ratkaisevaa on, missä määrin nämä muut hyveet alistetaan taloudelliselle tulokselle.

Monet, kuten valtiovarainministeriön johtavat virkamiehet, toivottanevat tasejohtamisen riemumielin tervetulleeksi. Heidän mukaansa talous on kuralla ja velkaa kestämättömän paljon.

Toisaalta on taloustieteilijöitä, jotka muistuttavat, että Suomella ei ole velkaa moniin muihin maihin verrattuna erityisen paljon ja että velkaa voitaisiin edelleen hyvin ottaa lisää, kun korotkin ovat alhaalla.

Kestävyysvaje kuitenkin uhkaa ja jonkun olisi hyvä saada käyrä nousemaan ja sukkula Venukseen.

Elinkeinoelämästä politiikan huipulle siirtyminen ei ole Suomessa tavallista niin kuin vaikka Yhdysvalloissa. Silloin harvoin, kun yritysjohtajia on siirtynyt eduskuntaan, he eivät ole tehneet vaikutusta ainakaan vihreään konkaripoliitikko Osmo Soininvaaraan. Hän sanoi Kuka hullu haluaa poliitikoksi -kirjassa, että eduskuntaan tulee loistavan uran liike-elämässä tehneitä ihmisiä, jotka ovat ”aivan surkeita” poliitikkoja.

Soininvaaran mukaan ongelma on se, yritysjohtajat ovat putkinäköisiä eivätkä pysty yhdistämään isoja määriä eri näkemyksiä.

Luonnollisestikin Berner on eri mieltä.

”Nimenomaan yritysmaailmasta tuleva johtaja pystyy hahmottamaan asiansisällön ja ison kuvan, kulloisenkin haasteen ja eri ratkaisumallit.”

Asiasta on toki turha kinastella. Se, pystyvätkö yritysjohtajat hyödyntämään osaamistaan valtion johtamisessa, nähdään seuraavan neljän vuoden aikana.

Anne Berner on kuitenkin kiistatta taitava tasejohtaja ja tehnyt viisaita strategisia valintoja. Hänen käsissään Vallilan kasvu on ollut vauhdikasta.

Samalla, kun Bernerille on satanut henkilökohtaisia kunnianosoituksia, kuten Business Woman of the Year 2006 ja Vuoden Liikemies 2009, yhtiön liikevaihto on kasvanut yli 10-kertaiseksi. Nyt se on 40 miljoonaa euroa.

Kun hän aloitti 25-vuotiaana Vallila Interiorissa toimitusjohtajana, yhtiössä oli 10 työntekijää, nykyään 140.

Ei se silti niin valtavasti ole. Eduskunnassa on 200 kansanedustajaa. Berner sanoo suhtautuvansa eduskuntaan niin kuin yritysjohtajana yrityksen hallitukseen. Hän saattaa yllättyä siitä, etteivät ihmiset olekaan niin samanmielisiä kuin mihin hän on aikaisemmalla urallaan tottunut.

Politiikan johtaminen on monimutkaisuudessaan johtamisen kuninkuuslaji, ja yritysjohtajana Berneriä on joskus arvosteltu kärsimättömäksi.

Tämän hän näkee myös hyveenä ja toivoo jopa voivansa tuoda kärsimättömyyttä politiikkaan.

”Se voi olla ajava voima. Kärsimättömyys hälvenee iän myötä, mutta toivon, että en kokonaan menetä sitä.”

Vaikuttaisi siltä, ettei siitä ole ainakaan vielä huolta.

Lyhyen ministeriuransa aikana Berner on pannut hösseliksi. Hän on väläyttänyt Ylen roolin rajoittamista ja nostanut esiin mediamainonnan sääntelyn epätasapuolisuuden. Hän on tarttunut lehdistön digitaalisen myynnin korkeaan alviin, joka kaipaa hänen mukaansa laskemista. Berner on käynyt asiasta keskusteluita EU-kollegoidensa kanssa – ja on niiden jälkeen entistä varmempi, että alvin laskeminen toteutuu.

Lisäksi Berner on jo päättänyt, miten tullaan valitsemaan ne korjattavat tiet ja rautatiet, joita varten hallitus on varannut lähes miljardi euroa (600 miljoonaa hallitusohjelmassa ja 350 miljoonaa uusien teiden rakennukseen varattua rahaa, joka on Bernerin mukaan päätetty käyttää myös korjaukseen).

Väylät ovat Suomessa ihan hyvä sijoituskohde: ne kaipaavat kunnostusta. Korjausvelkaa syntyy, kun teitä ja rautateitä ei korjata sellaista vauhtia kuin pitäisi, jolloin ne rapistuvat.

Joku voisi nimittää tätä keskustajohtoisen hallituksen perinteiseksi siltarumpupolitiikaksi: työtä maakuntiin, äänestäjät tyytyväisiksi.

Bernerin päätös valita kohteet, joihin vajaa miljardi euroa käytetään, tapahtuu yritysmaailmasta tutulla tavalla. Suomen korjaamista vaativat tieosuudet pisteytetään sen mukaan, kuinka kiireellinen niiden korjaustarve on. Sitten on liikenneturvallisuuteen ja ympäristöön, päästöihin, liittyvät kriteerit sekä asiakaslähtöisyys.Näistä kaikista syntyy hirmuinen pistemyräkkä, jonka seurauksena valitaan kiireellisintä korjaamista vaativat väylät.

Bernerin mukaan systeemi tulee olemaan läpinäkyvä, ja ensimmäiset urakat käynnistyvät jo tämän vuoden aikana.

”Ihmiset voivat nähdä, että on jokin systeemi, jonka perusteella on toimittu, vaikka oma tie ei löytyisikään sieltä joukosta.”

Seuraavaksi Berner käy norminpurkuun. Hallitusohjelman parillakymmenellä kärkihankkeella on omat vetäjänsä, ja Bernerin vetovastuulla on normien sujuvoittaminen.

Suomea halutaan viedä suuntaan, jossa ihmisten ja yritysten valvonta perustuisi enemmän luottamukseen kuin kieltoihin ja rajoituksiin. Maassa vallitsee hyvin laaja hallituksen, opposition ja kansalaisten enemmistön yhteisymmärrys siitä, että normeja on liikaa.

Kysymys on, kuinka pitkälle tässä voidaan mennä. Uuden hallituksen mielestä hyvin pitkälle. Se haluaa purkaa normeja paljon ja ”välittömästi” (näin lukee hallitusohjelmassa).

Sääntelyn ei pitäisi kuitenkaan olla kirosana, vaan se on toimivan ja oikeudenmukaisen yhteiskunnan perusta.

Sääntelyä ovat esimerkiksi Suomen lait. Eihän niitä kaikkia voi purkaa, jollei haluta ryhtyä eläimiksi. Siksi joitakin huolestuttaa vallalla oleva norminpurkuhenki. Riskinä ovat ylilyönnit.

Berner on norminpurkutehtävästään niin onnellinen, että vaikuttaa lähes herkistyvän siitä puhuessaan.

”Tää on ehkä se mun unelma, se mitä kohtaan olen halunnut tehdä ja kulkea.”

Porilaisen kauppakeskus Puuvillan aulassa, parin pikaruokalan, vaateputiikin ja koruliikkeen välissä vietetään eräänlaisia politiikan keskustelumessuja. MTV:n ja Porin kaupungin järjestämä viikon mittainen SuomiAreena on loputon kavalkadi paneelikeskusteluita mistä tahansa aiheesta. Nyt koolla on kattava otanta arvokkaita panelisteja puhumassa  sananvapaudesta ja julkisuudesta. Tuolla on filosofi Maija-Riitta Ollila, kokoomuksen kansanedustaja Susanna Koski sekä vihreiden Touko Aalto. Liike-elämää edustaa Pohjoisranta Burson-Marstellerin senior advisor Jarno Forssell. Myös liikenne- ja viestintäministeri Berner on paikalla.

Lavan edessä on yli sata tuolia, mutta vapaita paikkoja enää ole.

”Tuo palloleninkinen nainen on ministeri”, nainen yleisössä supattaa pienelle pojalleen.

Anne Berner on yleisölle tuttu jo ennestään. Leijonan luola -ohjelman lempeä sijoittaja, naistenlehtien viisas yritysjohtaja ja huolehtiva äiti sekä lastensairaalahankkeen väsymätön vetäjä.

Sympaattisen hyväntekeväisyyshankkeen myötä Bernerin julkisuus lisääntyi eksponentiaalisesti – tasolle, jossa hän sai lähes 10 000 ääntä vaaleissa.

Berner pärjää SuomiAreenan paneelissa hyvin: hän saa yleisöltä jopa yhdet aplodit puheenvuorosta, jossa hän korostaa dialogin tärkeyttä yhteiskunnan eri sektoreiden välillä.

Berner hymyilee valloittavasti keskustelukumppaneilleen eikä koeta hillitä äänekästä nauruaan, vaan pikemminkin ottaa siitä kaiken irti aina, kun tilaisuus tarjoutuu.

Sitten Berner vakavoituu, hän kurtistaa otsaansa ja siristää silmiään. Se saattaa olla ainoa hetki tunnin keskustelun aikana, jolloin Berner unohtaa, että häntä tarkkaillaan jatkuvasti.

Hetkelliseen vakavoitumisen syynä on paneelin vetäjän ikävä kysymys: ”Pitäisikö Suomessa keskustella siitä, että pääministerimme kuuluu 10 000 jäsenen uskonlahkoon”.

Aiheesta ei synny selvää mielipidettä. Lähinnä todetaan, että Sipilän usko on hänen oma asiansa. Jos hän perustelisi sillä poliittisia päätöksiään, silloin tilanne olisi eri.

Joku panelisteista huomauttaa, että Timo Soini puhuu huomattavasti avoimemmin omasta katolilaisuudestaan. Tätä pidetään järkevänä. Sipilän uskon ympärillä on myyttisyyttä, koska hän on tehnyt niin selväksi, että hän ei halua puhua siitä.

Mutta on Bernerilläkin kokemusta ihmistä suuremmasta läsnäolosta. Hän osallistui vuosia sitten New Yorkin matkallaan jumalanpalvelukseen, kuunteli musiikkia ja papin puhetta.

Pappi saarnasi Keski-Manhattanilla sijaitsevassa kirkossa, että jokaisessa ihmisessä on jokin poikkeuksellinen erityislahjakkuus, joka muiden täytyy tunnistaa ja auttaa tuomaan esille.

Berner koki hetken tärkeänä. Hänen tehtävänsä olisi antaa yhteiskunnalle ja ihmisille jotain.

Yksi tällainen tehtävä saattaa olla rahan kerääminen uutta lastensairaalaa varten.

Bernerille sairaala on muutakin kuin hyväntekeväisyyshanke. 

”Se on merkittävä omistajuuden hanke, jossa nähdään, kuinka hirveän paljon sen omistajuuden tunteen kautta voidaan tuoda yhteentoimijoita”, Berner sanoo ja viittaa valtioon, kansalaisiin, yrityksiin, kolmanteen sektoriin ja yhteisöihin.

Omistajuuden tunne. Se on asia, josta Berner puhuu – ja jotain, mistä ei usein puhuta Suomessa julkisesti, punastelematta ja ennen kuin kädet on pesty.

Lastensairaalahanketta on kritisoitu paljon. Sairaiden lasten hyväntekeväisyys voi onnistua, mutta entä jos kyse olisi alkoholistien, vammaisten tai mielisairaiden hoidosta, kriitikot kysyvät. Lohkeaisiko ihmisiltä silloin sympatiaa?

Monet asiantuntijat kavahtavat suuntaa, jossa yhteiskunnan keskeisiä toimintoja ei enää hoideta verovaroin vaan sen mukaan, kuinka anteliaita ihmiset sattuvat olemaan.

Sipilän hallituksen valinnat kietoutuvat paljon vähäosaisten ympärille. Kysymys on, kuinka heistä pidetään huolta, kun hyvinvointivaltiota ”pilkotaan kirveellä” – niin kuin Paavo Arhinmäki sanoi hallitusta ryöpyttäessään. Jos hallitusohjelman leikkaukset toteutuvat, vaikutukset vähäosaisten tukiin ovat miljardiluokkaa.

Onko nämä leikkaukset pakko tehdä?

”Kyllä”, Berner sanoo tuskin kuuluvasti, mutta varman oloisena.

Onko siis oikein leikata miljardeja niiltä, joilla on vähiten?

Berner katsoo pitkään alaspäin.

”Mä olen itse ollut käymässä keskusteluita, joissa on pohdittu, että pitääkö tämä leikkaus tehdä ja onks tämä pakko tehdä ja voidaanko tehdä jotain muuta, ja mä olen kyllä sen takana, että ne asiat mitä siellä yhdessä päätettiin että viedään läpi, on pakko tehdä”, hän sanoo ja lisää:

”Sen rinnalle on sitten välttämätöntä tehdä edellytyksiä kasvua varten.”

Ja tämän kasvun on tarkoitus auttaa vähäosaisia?

”Näin se on pähkinänkuoressa”, Berner sanoo.

 Antaa yhteiskunnalle ja ihmisille.

Kun Berner muistelee Vanhana elämäänsä, hän haluaa muistaa ministerikautensa läpi viedyistä päätöksistä ja onnistumisista. Jää nähtäväksi, kuinka paljon muistoja kertyy. Jos haluaa ajatella kriittisesti (mitä nykyään pidetään ”negatiivisena valittamisena”), uusi hallitus on riski monille eri tahoille.

Se on sitä vähäosaisille ja koko Suomelle: entä jos hallitus ei saa aikaiseksi talouskasvua tai entä jos talouskasvu ei hyödytäkään vähäosaisia? Tämä tarkoittaa kurjistumisen syvenevää kierrettä.

Uusi hallitus on riski myös keskustalle, jonka juuret ovat alkiolaisuudessa; edistyksellisyydessä ja vähäosaisten puolustamisessa.

Keskustanuorten puheenjohtaja Katja Asikainen kritisoi Helsingin Sanomissa kesäkuussa, että puolue on ottanut päätehtäväkseen elinkeinoelämän etujen valvomisen. Asikainen nimitteli hallitusta uusliberalistiseksi.

Uusliberalismi on jo vuosia ollut suosittu haukkumasana, jota ovat saaneet maistaa niin Paavo Lipponen, Matti Vanhanen kuin Jyrki Katainenkin.

Mutta kun katsoo Bernerille ja Sipilälle tärkeitä teemoja, omistajuutta, yrittäjyyttä ja etuisuuksien leikkaamista, nykyinen hallitus saattaa todella olla Suomen tähänastisista hallituksista uusliberalistisin.

Tämä tuskin on ongelma kokoomukselle, sen sijaan keskustaa kovat arvot voivat hiertää: se on pariin kertaan menettänyt kannatustaan juuri kokoomuksen rinnalla hallituksessa. Voi olla, että puolue ei saa ihan heti uutta tilaisuutta näyttää.

Toki on mahdollista ja erityisen toivottavaa, että Sipilän hallitus ja Berner onnistuvat tavoitteessaan ja heidän konsteillaan saadaan  Suomi kuntoon. 

Mutta vaikka keskusta, hallitus ja Suomi kaatuisivat, Berner ei kaadu mihinkään. Hänelle politiikassa on kysymys projektista. 

Bernerille avautui Sipilän tarunhohtoisen suosion myötä elämän tilaisuus viedä läpi muutoksia, joita hän ja hänelle läheiset yrityspiirit ovat janonneet Suomeen kauan.

Keskustan puoluekirjahakemuksen Berner laittoi vetämään vasta kesällä.

Hän voi aina palata yhtä kasvattavaa kokemusta rikkaampana hallitusammattilaiseksi tai Vallilan johtoon tai keksiä jonkin muun kivan ja haastavan projektin.

Anne Berner ei ole sisustanut työhuonettaan Liikenne- ja viestintäministeriössä, sillä hän on politiikassa vain läpikulkumatkalla. ■