Miksi muistelemme ankeita aikoja lämmöllä? ”Katastrofeihin voi liittyä enemmän hyviä muistoja kuin hääjuhliin”

The Atlanticin alkuperäisen, englanninkielisen jutun voit lukea tästä linkistä.

Suosittu venäläinen vitsi menee jotakuinkin näin: Mitä sellaista kapitalismi sai aikaan vuodessa, mitä kommunismi ei saanut aikaan edes 70 vuodessa? Vastaus: se sai kommunismin näyttämään hyvältä.

Niinkin äskettäin kuin vuonna 2015 lähes 70 prosenttia venäläisistä oli sitä mieltä, että Neuvostoliiton hajoaminen oli huono asia, ja lähes 60 prosenttia uskoi, että Stalinilla oli enimmäkseen myönteinen rooli historiassa. (Tuoreemmat kyselyt eivät ole yhtä luotettavia, koska Venäjän presidentti Vladimir Putin on rajoittanut poliittista ilmaisunvapautta.)

Ilmeisesti monet venäläiset muistelevat kaiholla aikaa, jolloin arkeen kuului leipäjonoja, yhteisasumista ja valtion harjoittamaa sortoa.

He eivät suinkaan ole ainoita, jotka tuntevat ajoittaista nostalgiaa vaikeita, ankeita tai kerta kaikkiaan huonoja aikoja kohtaan. Osa sodasta palaavista sotilaista jää kaipaamaan sotilaiden välistä toveruutta ja komennukseen liittyvää tarkoituksen tunnetta.

Entiset työtoverit saattavat kokoontua yhteen naureskelemaan painajaismaiselle pomolle, joka aikoinaan terrorisoi heitä.

Jotkut ikävöivät koronapandemian aavemaisia alkukuukausia, kun aika tuntui pysähtyneen. Sosiaalisessa mediassa näkee toisinaan ihmisiä, jotka muistelevat vuoden 2020 autioita katuja, valtion määräämää turvaväliä muihin ihmisiin ja lupaa olla tekemättä mitään.

Kauheuksien kaipuu saattaa kuulostaa täysin järjettömältä, mutta tunne on monelle tuttu. Se kumpuaa tavasta, jolla ihmiset pyrkivät ymmärtämään elämäänsä. Nostalgian tunteeseen perehtyneiden tutkijoiden mukaan keskeinen syy ilmiölle on se, että ihmiset yrittävät tulkita nykyisyyttä menneisyyden kautta.

Haastavien aikojen muisteleminen tuo merkityksen tunnetta ja rohkaisua elämään, joka voi muuten tuntua tarpeettoman raskaalta. Voimme ajatella, että ennen oli rankkaa, mutta selvisimme siitä, joten olemme sitkeitä.

Ilmiö selittyy osittain myös sillä, että ihmisillä on taipumus romantisoida menneitä aikoja ja nähdä ne ruusuisempina kuin mitä ne todellisuudessa olivat. Ilmiö tunnetaan nimellä ”fading affect bias”, haalistuvan tunteen vinouma. FAB-ilmiön ansiosta tiettyyn tilanteeseen liittyvät kielteiset tunteet haalistuvat huomattavasti nopeammin kuin myönteiset tunnemuistot.

Kun ikävä kokemus jää yhä kauemmas menneisyyteen, alamme kaivata sen iloisempia puolia ja vähätellä vaikeuksia. Asiantuntijoiden mukaan nostalgian tunnetta lietsoo yleensä myös tyytymättömyys nykyhetkeen, jolloin menneisyys näyttäytyy siihen verrattuna paremmalta.

Mutta silloinkin, kun ihmisellä on selkeä muistikuva vastoinkäymisistään, ne eivät useinkaan tunnu niin pahoilta jälkikäteen.

Kun Le Moyne Collegen psykologian professori Krystine Batcho päätti haastatella eri sukupolvien edustajia heidän lapsuusmuistoistaan, hän arveli, että sodan tai 1930-luvun laman aikaan varttuneet ihmiset muistelisivat nuoruusvuosiaan vähemmän kaihoisasti kuin rauhan ja yltäkylläisyyden aikana kasvaneet ihmiset. Toisin kävi.

Ihmisillä olikin tapana nostaa ikävien muistojen rinnalle erilaisia tapoja, joilla he selättivät vaikeudet. Eräs laman kokenut mies esimerkiksi kertoi Batcholle, ettei hän saanut koskaan riittävästi syödäkseen lapsena. Samalla hän muisteli nokkelia keinoja hankkia lisää ruokaa, esimerkiksi poimimalla naapurin puusta hedelmiä. Hän myös muisti, kuinka hän oli tullut koulusta kotiin ja astunut ovesta sisään äidin vastaleivotun leivän tuoksuun – sellaista arjen ylellisyyttä hän sai kokea.

Batchon mukaan tällainen muistelu voi asettaa ihmisen nykyiset ongelmat perspektiiviin, jolloin nykypäivän esteet tuntuvat ”helpommin ylitettäviltä ja käsiteltäviltä, ja muistamme myös arvostaa sitä, mitä meillä on”, hän sanoo. ”Muistamme, että tulevaisuus on epävarma, mutta sitä ei tarvitse pelätä vaan voimme suhtautua siihen innolla.”

Aiheesta ei ole tehty monta laajaa tai luotettavaa tutkimusta, mutta kokeelliset tutkimukset ovat osoittaneet, että nostalgia synnyttää aitouden ja yhteenkuuluvuuden tunteen menneen ja nykyisen minän välille. Tämän vuoksi muistelemme usein kaiholla merkityksellisiä hetkiä elämässämme.

”Ihmiset kaipaavat asioita, jotka tuovat elämään merkitystä tai saavat heidät tuntemaan itsensä tärkeiksi”, selittää psykologian professori Andrew Abeyta Rutgersin yliopistosta. Toisinaan nämä merkitykselliset tilanteet voivat olla stressaavia tai jopa ahdistavia.

Kuten valkovenäläinen toimittaja Svetlana Aleksijevitš kirjoittaa kirjassaan Neuvostoihmisen loppu, monet neuvostoaikana varttuneet venäläiset muistelivat ylpeinä taisteluaan sodissa tai kaupunkien jälleenrakennusta; kun taas ne, jotka eivät varttuneet tuona aikana, ”tunsivat katkeraa pettymystä sen vuoksi, että vallankumous ja sisällissota olivat tapahtuneet ennen heidän aikaansa”.

Toisessa kyselytutkimuksessa kävi ilmi, että se, mitä venäläiset kaipasivat eniten Neuvostoliitosta, oli ”suurvaltaan kuulumisen tunne”.

Psykologien määritelmän mukaan merkityksen tunne syntyy siitä, että oma elämä tuntuu merkitykselliseltä, johdonmukaiselta ja tarkoituksenmukaiselta, sanoo psykologi Constantine Sedikides Southamptonin yliopistosta Isosta-Britanniasta. Myös toimintamme vaikeina aikoina vastaa usein tätä määritelmää: se on merkityksellistä, johdonmukaista ja tarkoituksenmukaista. Käännekohdat elämässä ruokkivat usein nostalgian tunteita ja niihin liittyy monesti myös draamaa.

Vaikean kokemuksen muisteleminen muistuttaa meitä siitä, että ainakin selvisimme koettelemuksesta ja saimme apua läheisiltä.

”Lähipiirin tarjoama apu ja tuki hankalassa tilanteessa vahvistaa ihmisen omanarvontuntoa”, huomauttaa Batcho. Psykologi Tim Wildschutin ja hänen kollegoidensa tekemässä tutkimuksessa havaittiin, että ihmisillä, jotka kirjoittivat nostalgisesta kokemuksestaan, oli myöhemmin korkeampi itsetunto kuin vertailuryhmällä, ja he myös tunsivat olonsa varmemmaksi ihmissuhteissaan.

Muistot vaikeuksien keskellä solmituista ihmissuhteista voivat saada meidät näkemään kauheatkin kokemukset myönteisessä valossa. Sebastian Junger kirjoittaa kirjassaan Tribe eräästä Sarajevossa toimivasta taksinkuljettajasta, joka kertoo ylpeänä kokemuksistaan maan viime sodassa, jolloin hän ”kuului erikoisyksikköön, joka pujahti vihollisen linjojen läpi auttamaan muita piiritettyjä erillisalueita”.

Vaikka sota oli ollut kammottava, se oli luonut ”ihmisten välille sosiaalisia siteitä, joita monet jäivät kaipaamaan”, Junger kirjoittaa. ”Katastrofeihin voi toisinaan liittyä enemmän hyviä muistoja kuin hääjuhliin tai rantalomiin.”

Nostalgian tunne on merkki siitä, että oma menneisyys ei ole ollut pelkästään pelottava tai traaginen; se on tehnyt meistä sellaisia kuin olemme. Kenties tämä selittää sen, miksi ne naiset, jotka tekivät pandemian aikana etätöitä lasten ollessa kotona, tuskin toivovat lastenhoitopalvelujen karsimista, mutta eivät myöskään halua jäädä pois työelämästä.

Tai miksi hiljattain synnyttäneet naiset hyökkäävät usein satunnaisten ventovieraiden kimppuun kertoakseen näille (usein karmaisevan) ”synnytystarinansa”. Kyseessä on ”tapa käsitellä muiston kielteisiä puolia ja päästä vähitellen niiden yli”, Batcho sanoo. ”Se saa aikaan katharsiksen tunteen.”

Kovien aikojen muisteleminen tarjoaa mahdollisuuden ymmärtää omaa elämää ja arvioida omia vahvuuksia koettelemusten keskellä. Menneiden aikojen ei ehkä toivo palaavan, mutta niitä ei myöskään kannata unohtaa.

©2025 The Atlantic Monthly Group. Kaikki oikeudet pidätetään. Jakelu: Tribune Content Agency, LLC.

Käännös: Apropos lingua.