Mikko Silvennoinen nostaa esiin kaksi esiintyjää, jotka mullistivat Euroviisut: ”Heidän kauttaan Eurooppa näki ensimmäisen kerran, että tällaisiakin ihmisiä on olemassa”

Jos kaikki olisi mennyt normaalisti, istuisi Mikko Silvennoinen nyt aamupalalla Sveitsin Baselissa. Hän söisi puuroa, hörppisi kahvia, selailisi uutisia ja valmistautuisi Euroviisujen semifinaaliin.

Tänä vuonna aamu alkaa kuitenkin Helsingissä. Selostuskoppi löytyy Pasilasta, ei kisakaupungin hulinoista.

Taustalla ovat Ylen säästöpaineet. Kun joka paikasta on nipistettävä, myös selostajan kisamatkasta tingitään.

Silvennoinen sanoo ymmärtävänsä päätöksen. Mutta luonnollisesti päätös harmittaa. Totta kai hän selostaisi viisut mieluummin paikan päällä, juhlahumun keskellä.

– Mua jännittää, että saanko postikorteista ja selostuksista yhtä hyvän. En usko, että saan, mutta yritän tietysti tosissani ja yritän pitää tosi kivaa vaikka väkisin, Silvennoinen sanoo.

– Tämähän on vielä Suomen kannalta suurin vuosi ikinä. Että aika ikävä sattuma. Mutta jos me voitetaan, niin otan taksin ja lähden DTM:ään bileisiin. Tai sitten torille. Olisi sekin siisti kokemus.

Silvennoisen taival Euroviisu-isäntänä alkoi 2016, jolloin hän toimi UMK:ssa takahuonehaastattelijana. Kilpailun jälkeen tuottaja Anssi Autio kysyi, kiinnostaisiko Silvennoista viisujen selostaminen.

Kiinnostihan se, mutta yhdellä ehdolla. Silvennoinen halusi muuttaa selostuksen sävyä. Edellisten vuosien selostuksissa oli vitsailtu esityksille.

Sellainen tuntui Silvennoisesta ikävältä. Hän ehdotti Autiolle, että selostuksissa palattaisiin journalistisempaan tyyliin. Eikä yhdeltäkään esitykseltä vedettäisi mattoa alta. Silvennoisen mielestä on ratkaisevaa, että ammattiselostaja kunnioittaa ja pitää katsomastaan – oli laji mikä tahansa.

– Olisihan se outoa, että jääkiekkoselostaja kertoisi lähetyksessä, että lätkä on ihan vitun tyhmä peli. Että siinä ukot luistelevat pienen muovipalikan perässä kepit kädessään.

Silvennoisen Euroviisu-suhde on intohimoinen. Hän muistaa seuranneensa laulukilpailuja jo lapsuudenkodissaan Joensuun Kiihtelysvaarassa, hurmion vallassa.

Merkittävä käänne tapahtui, kun Silvennoisen isä osti kotiin videonauhurin vuonna 1986. Sen jälkeen Silvennoinen pystyi katsomaan viisuja nauhalta ympäri vuoden. "Erityisinä hetkinä mieleen jäivät Sonja Lumpeen Eläköön elämä ja belgialaisen Sandra Kimin voittajakappale J'aime la vie."

Teini-iässä elämään alkoi tulla kuitenkin muita kiinnostuksen kohteita, ja parikymppisenä mediamaailma imaisi Silvennoisen kokonaan mukaansa.

Samalla suhde Euroviisuihin laimeni. Vasta Lordin 2006 Euroviisu-voiton myötä viehtymys heräsi uudelleen.

– Viisuthan oli myös paskat ysärillä. Oli tosi huonoja esityksiä ja Suomikin oli mukana vain joka toinen vuosi.

Nyt Silvennoisella on selostusvuosia takanaan miltei vuosikymmenen.

Hän sanoo Euroviisujen kokeneen tuona aikana valtavan muutoksen. Tapahtuma on kansainvälistynyt ja kasvanut massiivisen suureksi.

Euroviisuja seuraa nykyisin vuosittain noin 160–200 miljoonaa katsojaa maailmanlaajuisesti.

Silvennoinen löytää suosiolle useamman selityksen. Hän esittelee kolmen kohdan teoriansa.

1. Sosiaalisen median kasvu. ”Varsinkin nuoret ovat ottaneet viisut somen kautta omakseen.”

2. Koronapandemian aiheuttama välivuosi. ”Lapselta pitää ottaa tikkari pois ennen kuin se maistuu hyvältä.”

3. Menestyskappaleet. ”Euroviisuista on tullut viime vuosina oikeasti isoja kansainvälisiä hittejä.”

Myös sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjen edustus on kasvanut kilpailussa 2000-luvulla huomattavasti. Mielikuvissa Euroviisut ovatkin muuttuneet vähemmistöjen puoliviralliseksi vuosijuhlaksi. Aina näin ei ollut.

Silvennoinen näkee ilmiön taustalla kaksi merkittävää tekijää: transtaustaisen Dana Internationalin (1998) ja drag-artisti Conchita Wurstin (2014) Euroviisu-voitot.

– Heidän kauttaan Eurooppa näki ensimmäisen kerran, että tällaisiakin ihmisiä on olemassa.

Miksi vähemmistöt ovat halunneet ottaa Euroviisut omakseen? Mistä hän sen tietää, Silvennoinen naurahtaa.

– Kai se liittyy siihen, että viisut ovat turvallinen paikka olla juuri sellainen kun on. Ja onhan estradiviihde ollut aina kiinteä osa homokulttuuria. En mä tosin tiedä miksi. Kai se jotenkin linkittyy meidän geeneihin. Sun pitää kysyä tätä joltain biologilta.

Silvennoinen kuitenkin muistuttaa, olisi väärin typistää Euroviisuja pelkäksi homotapahtumaksi. Ehdoton enemmistö viisujen esiintyjistä on edelleen heteroseksuaaleja ja kappaleissa lauletaan yhä pitkälti miesten ja naisten välisestä rakkaudesta. Ne eivät kuitenkaan herätä samalla tavalla huomiota.

Silvennoiselle asiassa ei ole mitään uutta. Monesti häneltäkin kysytään haastatteluissa hänen seksuaalisesta suuntautumisestaan. Eikä siinä mitään, ihan mielellään hän on asiasta puhunut.

Silvennoinen näkee, että kaiken säihkeen ja loisteen ohessa Euroviisuilla onkin tärkeä tehtävä tasa-arvon ja suvaitsevaisuuden soihdunkantajana.

– Kun Dana Internationalin näki pikkupoika Kiihtelysvaarassa tai Albanian syrjäkylillä, niin hän saattoi ymmärtää, että mullakin on elämä ja tulevaisuus.

Euroviisut ovat herättäneet aina vahvoja mielipiteitä. Välillä keskusteluissa on menty absurdillekin tasolle.

Tänä vuonna mediassa on käyty runsaasti debattia muun muassa siitä, onko Erika Vikmanin esitys liian roisi lapsikatsojille ja brändäävätkö ruotsalaiset KAJ-yhtyeen avulla saunan omakseen.

Mutta on Euroviisujen yhteydessä jouduttu miettimään vakavampiakin teemoja ja pohtimaan, minkälaiset maat voivat ylipäätään osallistua kisoihin. Näin on käynyt muun muassa Venäjän ja Israelin kohdalla. Politiikka on valunut osaksi viihdekarnevaalia.

Silvennoisen mielestä Euroviisut eivät silti ole poliittinen tapahtuma. Hän muistuttaa, että kyseessä on Euroopan yleisradioyhtiöiden välinen kilpailu – ei valtioiden tai hallitusten. Kilpailun säännöissä jopa erikseen kielletään kaikenlaisten poliittisten viestien esittäminen. Samat ohjeet koskevat myös juontajia.

Se ei silti tarkoita, etteikö Silvennoinen voisi ja haluaisi yksityishenkilönä ottaa kantaa ja ilmaista mielipiteitään maailman tapahtumista.

Ensi syksynä tulee kuluneeksi 30 vuotta siitä, kun Silvennoinen nähtiin ensi kertaa televisiossa. 19-vuotias abiturientti oli valittu keväällä 1995 uuden nuorisomakasiiniohjelman, Jyrkin, juontajaksi.

Silvennoinen hymyilee muistellessaan sen aikaista itseään: Maalainen. Hyvällä tavalla sinisilmäinen. Kauhean itsevarma. Vielä ihan lapsi.

Maailma näytti 30 vuotta sitten erilaiselta. Internet oli vasta saapunut ja kännyköitäkin oli vain harvalla. Sosiaalista mediaa ei vielä olemassakaan.

Suomi oli asenneilmastoltaankin kovin toisenlainen paikka. Avoimesti homoseksuaaleja julkisuudenhenkilöitä ei ollut. Monen julkkiksen seksuaalisesta suuntautumisesta tiedettiin, mutta niistä ei puhuttu tai vähintäänkin asia ilmaistiin kiertoilmauksin.

Myös Silvennoinen muistaa tämän. Hän muistaa maininneensa useammallekin toimittajille poikaystävästään, mutta lehteen se ei koskaan päätynyt. Silvennoinen arvelee, että kyse oli toimittajien halusta suojella häntä. Vielä vuosituhannen taitteessa ajateltiin, että homous on kielteistä, punainen vaate, josta on parempi olla hiljaa.

Silvennoinen sanoo, että ilmapiiri on muuttunut huomattavasti suvaitsevammaksi. Ovathan seksuaalivähemmistöjen oikeudet parantuneet merkittävästi. Mutta Silvennoinen vierastaa ajatusta ihmisen velvollisuudesta tulla kaapista ja ilmoittaa homoudestaan. Eihän heteroiltakaan sellaista vaadita.

– Ja aina teet kuitenkin väärin. Jonkun mielestä julistat aina liikaa sitä, että olet homo tai sitten arvostellaan siitä, että olet kaapissa. Ja sun pitää tehdä se päätös uudestaan ja uudestaan tavatessasi uuden ihmisen. Se on jatkuvaa ulostuloa. Se on tosi kuluttavaa.

– Vain heteroilla on etuoikeus puhua sukupuolineutraalisti puolisostaan. Ja silloin he ovat cooleja ja avarakatseisia. Jos mä teen saman, niin olen kaapissa ja nolo. Ja toisaalta jos puhun poikaystävästäni, niin julistan liikaa.

Turhauttaako?

– Kyllä. Kun ei se muutu. Mutta olen silti mieluummin se julistaja. Ja se on ihan fine, jos siinä on vaihtoehdot.

Silvennoinen täyttää 14. toukokuuta 50 vuotta. Sopivasti keskellä suurta Euroviisu-humua.

Hän naurahtaa, ettei hänen elämänsä ole muuttunut vuosikymmenien takaisista Jyrki-ajoista tavallaan mihinkään. Silvennoinen työskentelee Ylen Nuorissa tilaajana ja vastaavana tuottajana. Työpöydällä on muun muassa dokumentteja, fiktiosarjoja ja pelisisältöjä. Kaikkea nuorisokulttuuriin liittyvää.

Silvennoinen myöntää, ettei hän kaikesta siitä ymmärrä paljoakaan. Hän on kuitenkin keski-ikäinen setä – halusi tai ei.

Hän sanoo silti rakastavansa nuorten tekijöiden kanssa työskentelyä. Silvennoisen mielestä kaikki aidosti maailmaa muuttavat jutut keksitään lähes aina nuorisokulttuurin sisällä.

– Nuorena ihminen on superluova ja haluaa haastaa tabut ja auktoriteetit ja pistää ranttaliksi. Sitten se häviää. Se on supermielenkiinoista, hän sanoo.

Lopuksi se ilmeinen kysymys. Kuka voittaa Euroviisut tänä vuonna?

Silvennoisen vastaus on diplomaattinen. Hän huomauttaa, ettei ole vielä kuullut kaikkia kappaleita, mutta sanoo luottavansa ennakkoveikkauksiin. Bara bada bastun mahdollisuuksia hän pitää varsin hyvinä.

– Ja jos tuomariääniä tulee, niin sehän voittaa, Silvennoinen lisää.

Entä Erika Vikman?

– No, kyllä Suomi top kympissä on.