Mikko Rantanen näytti kaikille närhen munat – eeppinen ratkaisija ja ratkaisu ottelusarjalle Dallas Stars-Colorado Avalanche

Dallas Starsin Mikko Rantanen näytti kaikille epäilijöilleen, meille kriitikoilleen ja vastustaja Colorado Avalanchelle: närhen munat. Eli hän uhkui itsevarmuutta ja näytti, kuka on kuka.

Urbaanin todistelun mukaan pesimäaikana närhi piilottaa pesänsä hyvin ja sillä on pistämätön suojaväri. Muinoin keräilijöiden oli liki mahdotonta löytää tämän linnun munia.

Dallas Starsin ja Colorado Avalanchen raa’assa pudotuspelisarjassa ja sen ratkaisevan seitsemännen pelin kolmannessa erässä närhen munat eli voitto oli Starsilta pahoin piilossa vielä ajassa 47:49. Avalanche johti ottelua varmanoloisesti 2–0.

Vaan sitten iski Rantanen hattutempullaan ja yhdellä syöttöpisteellään. Hän löysi ja näytti päälle päätteeksi piilossa olleet munat sen arvoisesti, että arkkivihollinen Avalanche oli lyöty ja Stars eteni pudotuspelien seuraavaan vaiheeseen.

Kuvaan lopuksi tuolla jäljempänä sen, miksi mielestäni Mikko Rantanen oli kuin olikin kykenevä palaamaan NHL-hyökkääjien aivan terävimpään kärkeen pitkähkön rospuuttokautensa ja kaikkinaisen alakulonsa jälkeen. Sitä ennen lausun jokusen sanan itse päättyneestä sarjasta.

Starsin ja Avalanchen sarja oli – mielipuolinen.

Sarjassa pelattiin melkeinpä seitsemän erisorttista peliä. Molempien joukkueiden peli-identiteetit natisivat liitoksissaan, kumpikaan ei saanut irti aivan omaa parastaan, ja kuinka olisivatkaan, koska siellä oli aina vastassa se pirulainen, sitkeä periksiantamaton vastustaja.

Minulla on sarjan jokaisesta pelistä ylhäällä kaikkinaiset tilastot ja kulut. Olisi kuitenkin rienausta ja sarjan kokonaiskuvan tärvelyä vyöryttää tähän kunkin pelin maalipaikkoja, riistoja, h2-pelaajan valintoja, vastustajan siniviivan ylitysten kaistapelaamisten määriä ja laatuja, viivelähtöjen ja trapin määriä, syöttöketjujen pituuksia ja niin edelleen.

Ei, esteettinen kuvaus toimii sarjan osalta paremmin.

Avalanchen ensimmäisen pelin onnistunut ryöstöretki American Airlines Centeriin järkytti Starsia, sen pelaajia ja arvatenkin etenkin päävalmentaja Peter DeBoeria esikuntineen.

Seuraus oli, että Stars puolusti, puolusti ja vielä kerran puolusti nenänsä pinnalle sarjassa. En ole ehkä koskaan nähnyt pelaajien niin säännöllisesti ja voimallisesti luistelevan ja kavahtavan tilanteenvaihto tilanteenvaihdolta – siis niin hetkinä, kun kiekko vaihtoi puolta Starsilta Avalanchelle – pelin alle puolustusasemiin, miten Dallas Starsin pelaajat tekivät muutamien pelien ajan hävittyään ensin sarjan avausottelun.

Jotakin tuossa kohtaa liikahti myös Mikko Rantasen jääkiekkoilijan sielussa. En ole ikinä ennen tavannut Rantasen takakarvaavan ja ottavan kaikkinaisia nopeita askeleita puolustussuuntaan nyt nähdyssä mitassa. Mutta ei se ollut vain Rantanen, koko Starsin pelaajisto oli jonkin aikaa niissä talkoissa mukana, joiden ääneen sanomaton teema oli: emme mahda Avalanchen rakenteelliselle pelille mitään hyökkäämällä, on ennen muuta puolustettava kimpassa.

Oikaisen sarjan kuudenteen peliin.

Sanani eivät riitä kuvaamaan sitä ottelua. On puhuttava vertauksin. Kuudennessa ottelussa Ball Arenassa sarjan ollessa Starsille 3–2 Stars ja Avalanche enää repivät toisiltaan silmiä ja tukkaa irti päästä. Päällisin puolin näytti, että siinä kohtaa pelikirjat oli unohdettu kokonaan.

Läpi kuudennen ottelun oli tuntu, että Stars oli päättänyt yrittää johtoasemansa turvin hävytöntä ryöstöä vieraskentältä ja laittaa sarjan jo siinä kohtaa poikki. Tuossa pelissä Starsin pelaajien ensimmäinen ajatus ei ollut rientää koko ajan pelin alle puolustamaan. Ennemminkin Stars yritti ahdistaa Avalanchen kumoon tämä omaan päätylaitaan.

Seitsemäs peli oli taas aivan oma eeppinen lukunsa. Oikeastaan tasaisempaa matsia on vaikea kuvitella. Kenttätapahtumiin nähden oli hieman epäoikeudenmukaista, että Avalanche pääsi alivoimamaalilla 1–0 ja Nathan McKinnonin maalilla 2–0 johtoihin. Tässä tasaväkisessä otatuksessa, jossa panos oli maksimaalinen, järki palasi kummankin joukkueen pelaamiseen. Siitä todistavat runsaat trapin pelaamisen määrät, Stars pelasi niitä huimat 27 kappaletta, Avalanche yhtä hurjat 26 kertaa.

Siinä jo tavoittamattomassa Avalanchen johtoasemassa 2 – 0 kolmannen erän lopussa esiin astui Rantanen.

Ensimmäisessä Rantasen kavennusmaalissa Avallanchen olisi pitänyt pelata trap, ja joukkue olisi tällä hetkellä jatkossa. Vaan Valeri Nichushkin menee vielä ihan oikein päälle syvälle Starsin pakkien päälle. Toinen hyökkääjä, h2, joka on nousemassa modernin jääkiekkoilun puolustuspelivalintojen keskiöön kärkikarvaajan valinnoillaan, tällä erää Brock Nelson, menee liian syvälle Starsin maalinedustan kautta, ja jopa tietokoneen tarkka Artturi Lehkonen, h3, haukkaa hieman vastaan tai oikeammin turhan lähelle laitaa – ja siitä alkaa Mikko Rantanen -show.

Starsin pakit Thomas Harley ja Ilya Lyubushkin voittavat Avalanchen prässikaksikon, Lyubushkin tökkää kiekon Oskar Bäckille, ja yksin tein Lyubushkin ryntää pian luvassa olevan maalin kannalta aivan oleelliseen tilantekoluisteluun kohti keskialuetta ja Starsin maalia.

Bäck saa syötetyksi oikealle pelin kohtuullisen leveänä kiekottomana pitävälle Rantaselle keskiviivan päälle. Rantanen ottaa muutaman potkun kiekon kanssa vielä etuoikealle ja heti siniviivan ylitettyään kanttaa pienen jarrutuksen ja liu’un turvin vasemmalle keskelle Avelanchen pakin Ryan Lindgrenin editse. Siniviivan yli mennään kylläkin 3vs3 tai 3vs4 -asemista, mutta kun Avalanchen pelaajien sijoittumisvirhe on taustalla, sekä Lyubushkin että Sam Steel pääsevät sijaintinsa ja vauhtinsa turvin rynnimään etuottona maalille, jolloin syntyy Rantaselle tilaa lisää tulla keskelle.

Rantasen rannelaukaus on rento, tarkka ja viiltävä maalivahdin levykäden puolella, ja 2–1-kavennusmaali on totta. Näissä kiekon sisäänvienneissä Rantanen on maailman parhaita pelaajia. Siitä sitten vain jursinovilainen pantterinloikka TPS-perinteen mukaan keskelle ja kiekko reppuun.

Rantasen 2–2-tasoitus on enemmän soolo kuin edellinen maali oli.

Starsilla on alla kehno ylivoimapeli. Rantanen päättää vielä kerran yrittää. Hän luistelee keskialueella vastaliikkeen kohti kiekollista puolustajaa Harleyta, syöttö tulee Rantasen lapaan, Rantanen lähtee haastamaan ”kolmea topparia”, jotka puolustavat miten kuten siniviivaa; Rantanen pujahtaa spurtilla Lindgrenin ja Nichushkinin välistä, on jo osin kaksin maalivahdin kanssa, mutta päättää rohkeasti yrittää maalin takaa vanhanaikaista kiepautusta, joka menee kuin meneekin maaliin Samuel Girardin luistimesta. Taitava yksilösuoritus Rantaselta vailla vertaa!

Kolmas maali, jossa Rantanen on osallinen, syntyy ylivoimalla. Rantasen syöttö on muuan ylivoimapelin standardisyötöistä, kun hän ruokkii Matt Duchenea päätyyn maalin kulmalle, josta Duchene jatkaa taitavasti maalintekijä Wyatt Johnstonille.

Neljäs maali maali on Rantasen omaa käsialaa. Hän kihauttaa sen tuttuun tyyliinsä Avalanchen tyhjään verkkoon – ja sarja on ohi.

Nähdäkseni Rantasen paluu elävien kirjoihin eli kutakuinkin sille tasolle, jolla hän pelasi McKinnonin rinnalla Avalanchessa, on seurausta kolmesta tekijästä:

Ensinnäkin, Peter DeBoerin täysin kelvoton runkosarjan pelikirja sai aivan uutta tuulta purjeisiin Avalanche-sarjassa siitä, että ohjelmaan tulivat trap ja yltyleensä koko viisikon tiiviiksi kokoavat viiden pelaajan puristusluistelut alas puolustamaan. Syntyi tiiveyttä viisikkopelaamiseen. Muuhan on mielettömyys jääkiekossa. Mikko Rantanen tarvitsee vaiheilleen tiivistä viisikkopeliä, jossa avut ja yhteistyön hyökkääminen ovat läsnä. Myös lievä rytmin pelaamisen lisääntyminen on auttanut Rantasta.

Toiseksi, on DeBoerilta nerokasta peluuttaa kolmea suomalaista huippupelaaja kimpassa. Mikael Granlund-Roope Hintz-Rantanen-troikka pystyy sopimaan keskenään asioita. Vasta tässä ketjukoostumuksessa Rantasen ei ole tarvinnut hirven lailla ravata ympäri kaukaloa. Hän on voinut rauhoittua omaksi itsekseen omalle laidalleen. Myös eräänlainen ”silmät selässä -lätkä” on alkanut syntyä kolmikolta. Kukin tietää, misäs toiset liikkuvat. Ja mikä tärkeää, Hintz on alkanut pelata auttavaa sentteripeliä. Hän on eräänlainen köyhän miehen McKinnon juuri nyt. Oli heikompi aika, jolloin Hintz pelasi kuin Sebastian Aho, vapaassa hyökkääjän roolissa. Eikä sovi olla alleviivaamatta Granlundin neroutta eräänlaisena kaiken osaavana tukipelaajana ketjussa.

Kolmanneksi, Rantanen kävi kovan painin itsensä, seurasiirtojen, sadan miljoonansa ja Starsin pelitavan heikkouden vaiheilta. Lisäksi vastaan tuli maksimaalinen ja kiusallinen haaste, rakas entinen seura Colorado Avalanche. Rantanen oli ihan aluksi romahtamaisillaan, hän veteli huteja ja kaatuilu kuin Jukka Jalosen Leijonissa konsanaan koko kansakunnan katseen alla. Rantasella on herkkä pelaajan mieli, joka näkyy mimiikassa hyvässä ja pahassa.

Mutta Rantanen tuli, näki ja voitti. Hän kokosi itsensä. Päätti näyttää. Pienten pelin sisäisten yhteistyön jääkiekkoonkin liittyneiden onnistumisten päälle oli hyvä rakentaa hiljalleen. Ja hups! Siinä hän oli, takaisin. Oma entinen itsensä. Voittava pelaaja. Suoritus on loistelias!