Mikko Kivinen istahtaa vastapäätä posket hehkuen ja ilmoittaa, että pää on neljän tunnin näytelmä-
treenien jälkeen ihan tyhjä, mutta mieli hyvä. Siis otollinen olotila kysymyksille altistumiseen!
Ja Kivinen antaa tulla: ääni on kuivakka, melkein nariseva. Edes nauru ei ole rehevä, vaikka se rämähtää usein. Mutta tarinat ovat meheviä ja vetäviä, vauhti rivakka – tarinoitsija vaikuttaa tasapainoiselta ja elämäänsä tyytyväiseltä. Menneessä ajassa hän nimittää itseään milloin raivohulluksi tai v-mäiseksi – eläköön rehellisyys ja kakistelemattomuuteen innostava ikä!
Ohjaaja Kivisen hyvä mieli on seurausta näytelmän 39 askelta etenemisestä ennakoitua ripeämmällä tahdilla kohti päämääräänsä Helsingin kaupunginteatterin Pasilan näyttämöllä. Teatterikorkeakoulusta näyttelijäksi valmistunut Kivinen, 56, on ohjannut 1980-luvulta lähtien ja karistanut koko sen ajan Jouko Turkan koulussa oppimaansa.
– Turkalle oltiin ihan marionetteja. Ja jos vain tottelee toisten käskyjä, ei itse oivalla mitään, ja lopulta se menee siihen, että sanos, mitä me tehdään
– tehdään se eikä yhtään enempää. Joo, kiivastun itsekin helposti, mutta myös lepyn nopeasti. Yritän päästä kiivaudesta leppoisuuden puolelle, itsessäni ja työssäni – ikääntymisen myötä se käy yhä helpommaksi.
– Hermostumiset tulevat siitä, kun purkaa omaa epävarmuuttaan tyhmästi muihin vaikka huutamalla. Nyt vasta olen hiffannut, että kun ohjaa, ei saa hermostua. Ei ainakaan näyttelijöille, sillä heidän kanssaan ohjaaja on ehdottomasti samassa veneessä.
Ohjaajauransa alkuaikoina Kivinen huomasi ihmeekseen käyttävänsä Turkan metodeja, kunnes keksi omansa.
– Jokin kumma siitä jäi, että ohjaajan pitää olla despootti. Ei pidä, ei ollenkaan. Nytkin kun tehdään tuolla kavereiden ja ammatti-ihmisten kanssa, olisi ihan höhlää, jos rupeaisin raivoamaan!
Kaverit ovat noin ikätoverit Risto Kaskilahti ja Pertti Koivula sekä Iikka Forss ja Jane Kääriäinen, joita Kivinen on ohjannut ennenkin. Näytelmä on varsinainen palapeli, agenttiseikkailu ja vakoojafarssi, jossa rooleja on yhteensä 139 – vaihdot sujuvat salamana, ja näyttelijät latovat lavasteet paikoilleen. Kaiken on edettävä laakerinhiottuna.
Noin nelikymppiset ja vanhemmat muistavat Mikko Kivisen miehenä, joka näkyi joka paikassa koko ajan ja teki kaikkea. Thilia Thalia, Akkaa päälle, Kaverille ei jätetä, Pulttibois, tv-kisailujen juontaja, sketsisarjojen koomikko ja käsikirjoittaja, näyttelijä elokuvissa ja teattereissa pitkin poikin maata, yksi Lapinlahden Linnuista, ohjaaja.
Työnarkomaani?
– Sanotaan kauniimmin: työorientoitunut. Pystyn keskittymään tehokkaasti yhteen asiaan kerrallaan, lokeroimaan. Tykkään sellaisesta työtavasta. Jauhamista en jaksa. Monta kertaa en ole sanonut työtarjoukselle ei. Silloin sanoin, kun olisi pitänyt sitoutua pelkästään puolen vuoden harjoitusaikaan venäläisohjaaja Kamaginkasin Macbethiin – ei perhana!
Massiivinen julkisuus kaatui nuoren Kivisen päälle hirveällä ryminällä. Selviääkö sellaisesta täyspäisenä?
– Virtasen Jukka on sanonut, että julkisuus menee kaikille päähän, kolahtaa. Niin tapahtuukin. Hivelee, on imartelevaa, kun kaikki tuntevat, ja ajattelee, että tätähän tämä ammatti on, se kuuluu siihen. Kuuluu
– mutta ammatin harjoittaminen on eri asia kuin julkisuus. Julkisuuteen ei saa yhtään jäädä leijumaan ja ajatella, että olen julkkis, olen siis hyvä.
Kivisen mielestä tämä on kerta kaikkiaan väärä ajatus: on paljon varoittavia esimerkkejä, joiden kehitys näyttelijänä tyssää luuloon, että julkkikseksi kapuaminen on saavutus ja se riittää. Pitäisi kysyä: haluanko olla hyvä näyttelijä vai tulla näyttelemisen kautta julkkikseksi?
– Julkisuus käyttää ihmisen nopeasti ja lataa ilmat pihalle hetkessä. Samat pari ihmistä halutaan joka paikkaan, tulee kohahdus. Täytyy tajuta, että duuni alkaa vasta sen jälkeen – ja jatkuu loppuelämän. Aika on nykyään niin lyhyt. Mitä nopeammin menee ylös, sen rajumpaa putoaminen on. Mitä ylemmäs toinen on kivunnut, sen kivempaa on posauttaa se tantereeseen.
– On hirveän vaikeaa tajuta, miten ohimenevää kaikki on. Vielä ohimenevämpää, jos matkalla selviää, että olet huono!
Ajan lyhykäisyyttä Kivinen kuvaa 15 minuutin julkkiksilla, heillä, jotka kuvittelevat, että julkkiksena oleminen on ammatti.
– Totuus löytyy vaikkapa verotiedoista: unohdus on totaalinen. On järkyttävää, että julkkiksiin pitää panna mukaan etuliite: BB-, Idols- , Tanssii tähtien kanssa…
Surullisimpina tarinoina Kivinen pitää hetken julkkiksia mutta myös pidemmän matkan ammattilaisia, jotka päätyvät kapakan nurkkaan valittamaan, että ettekö te tiedä, kuka minä olen – no ei.
– Varmaan ikätoverini ja vähän nuoremmat ja vanhemmat tunnistavat tämän minun pannuni loppuelämän. Mitä sitten – ei siihen kiinnitä huomiota. Sen nostaa syrjään ja elää omaa elämäänsä. Pitää olla itselleen rehellinen. Älyttömän typerää on mielestäni se, jos rupeaa valehtelemaan julkisuudessa. Siitä narahtaa aina, armottomasti. Utukuvan rakentaja ajautuu vaikeuksiin.
– Vaikka onkin julkisuuden henkilö, pitäisi kuitenkin olla oma itsensä, kaikkine vikoineen ja huonouksineen. Silloin niiden ja julkisuuden kanssa pystyy elämään. On helvetin raskasta peitellä: on julkinen minä ja toinen minä.
Kivinen myöntää puhuvansa kokemuksen äänellä, mutta tulleensa julkisuudessa leijunnasta alas omin voimin.
– Tärkeintä on tiedostaa oma olotilansa.
Isyys koitti Mikko Kiviselle 45-vuotiaana. Tytär Alma syntyi kymmenen vuotta sitten, jolloin miestään 18 vuotta nuorempi viulisti Elina Huusko oli ollut rouva Kivinen pari vuotta.
– Isäksi tuleminen yllätti minut ihanalla tavalla. Jari Tervo sanoi mulle joskus, että emme olisi isäksi kelvanneetkaan aikaisemmin. Jari taisi olla nelikymppinen, kun Kalle syntyi. Se liittyy egosentriseen maailmankuvaan, jota näyttelijän ammattini vielä ruokkii. Nuorempana ei olisi ollut isyydelle tilaa.
– Alman paras ystävä ja luokkakaveri on Maija Mäkinen, Sanna-Kaisa Palon ja Vesa Mäkisen tytär. Maija ilmoitti koulussa heti, että hänestä tulee näyttelijä. Alma ilmoitti, että hänestä tulee kätilö. Ihmettelin, miksei näyttelijä – Alma vastasi, että näyttelijöillä ei koskaan ole vapaata. Sellaisen kuvan olen antanut, että olen koko ajan duunissa.
Kivisen naurahdus on nolo. Hänen mukaansa Almasta voi nyt aistia vaaran merkit, että tytöstä tulee meikäläisiä.
Vaimo Elina Kivinen opettaa monessa paikassa, konsertoi ja tekee keikkaa. Perheen menojen aikatauluttaminen on monimutkaista, mutta sujuvaa. Turvaverkko pelaa, tytär yökyläilee ja voi joskus jo olla iltaa yksin kotona.
Pitkän linjan freelancer Kivinen on ensi kertaa elämässään kiinnityksellä, Helsingin kaupunginteatterin henkilökuntaa.
– Eläkkeelle jääminen – siis että lopettaisin työt – on tosi vieras ajatus. Hermostun, jos sattuu olemaan pidempi pätkä vapaata. Se vaikuttaa psyykeen – miksei mitään tapahdu? Olenko olemassa, kun kukaan ei kysele? Kummasti tuo joskus iskee kiinnitykselläkin, vaikka menin kuukausipalkkaiseksi nimenomaan siksi, ettei tarvitsisi matkustaa. Sitten iskee ihan kummallinen olo, tuntuu, että pitäisi päästä, kuopii maata. Vierotusoireita!
Tekee Kivinen yhä keikkaakin, koomikkohommia kavereiden, esimerkiksi Esko Roineen ja Martti Suosalon, kanssa sekä näyttelee, soittaa ja laulaa.
Mikko Koo. Koomikko Kivinen. Ja välillä myös Jojo Kivinen, näkkäri-Mikko, uhmalaihduttaja.
– En puhu laihduttamisesta julkisuudessa enää ikinä mielelläni. Se oli juttu, joka riistäytyi. En ole jojo-Kivinen. Pyrin pitämään elämäni stabiilina. Jojoilu on vaarallista, ja niin oli näkkileipädieettikin.
Kivinen sanoo, että aika ajoin häntä yhä pyydetään lehtien laihdutusnumeroihin haastateltavaksi – Raksu Lignell suostui jo!
– Minun pitää löytää sellainen koko, jossa on hyvä olla – muuten olen koko ajan kireä, siis sekä pienempänä että isompana. Taneli Mäkelä, hyvä kaverini, sanoi, että olit kyllä niin v-mäinen silloin, kun laihdutit. Silloin ei ajattele mitään muuta, ei ole yhtään hedonistista nautintoa, on vain niin saatanan kireä. Herännäinen, kieltää mielellään kaiken kaikilta muiltakin.
Koripallo oli Espoon Tapiolassa varttuneelle isokasvuiselle, urheilulliselle ja kilpailuviettiselle kaverille aika itsestään selvä lajivalinta.
Suomi-koriksen menestyksestä Kivinen on riemuissaan. Suomessa pitkään aliarvostettu, maailman toiseksi pelatuin laji ratsastaa buumin harjalla. Kivinen toivoo sen jatkuvan ikuisesti, nyt kun joukkuelajit muutenkin alkavat menestyä kaupungistuvassa Suomessa.
Omaan pelaamiseensa hän suhtautuu yllättävän vinolla virneellä.
– Temperamentti ja reaktioiden nopeus näkyivät koriskentällä monessa mielessä – olin ihan raivohullu. Oli siitä se hyöty, ettei kukaan suostunut takiksi. Tahto ja mieli olivat paljon isommat kuin taito. Peliin purki monia muitakin asioita.
– Ainakin jälkikäteen olen osannut nauraa itselleni – olen aina nähnyt omat naurettavuuteni. Sehän on komedian tekijöiden ensisijainen ominaisuus: pitää osata nauraa itselleen. Pitää tuntea oma typeryytensä ja pienuutensa. Vasta sitä kautta pystyy tekemään komediaa.
– Ikää on tullut, ja olen hidastunut kentällä niin paljon, ettei enää voi olettaakaan, että pystyisin määräämään tahdin. En bluffaa enkä käytä massaa teloakseni. Koris on kontaktilaji, joten massalla on merkitystä, mutta olen aina pelannut takamiestä. Siinä ei joudu tönimään korin alla.
– Sikaa en ole mielestäni pelannut. Se on ollut hermostumista, ei niinkään vastustajiin kuin omille joukkuekavereille. Huusin ennen kovaa. Se oli mielipuolista raivoa välillä, Kivinen sanoo ja pyörittelee päätään.
Hän miettii, että raivo liittyi nuoruudessa elämäntilanteisiin. Kentällä purki oman elämänsä kupruja, yksityiselämän kriisejä ja ammatillisia pelkoja. Siihen oli lupa.
– Pelasin jossain vaiheessa niin paljon kuin vain ehdin. Olin egosentrinen, mikä kuuluu nuoruuteen ja ammattiin. Vuodet hiovat. Nuorena on kuolematon ja kapinallinen. Kaksivitosena ymmärtää ryhtyä pelkäämään kuolemaa. Kaikki ei olekaan ikuista.
Kivinen sanoo, että ammatillisen epäonnistumisen pelko on aina olemassa. Hän on juuri lukenut jutun siitä, että suomalaisilla häviämisen pelko on suurempaa kuin voittamisen tahto: suomalaiselle häviö on häpeä, ruotsalaisille kisa on mahdollisuus. Kivinen toistaa osuvaksi kokemansa – ilmeisesti Risto Niemisen – oivalluksen siitä, että suomalaiset eivät ole urheiluhullua vaan menestyshullua kansaa.
– Kun Pave Maijanen laskeutui Yamma Yamma -euroviisukeikalta Helsinki-Vantaan lentokentälle, koko kenttä oli hänen mielestään vuorattu iltapäivälehtien lööpein, joissa oli hänen kuvansa ja teksti: Euroopan huonoin. Edellisellä viikolla Maijanen oli sentään ollut Suomen paras. Pitkän linjan muusikkona Pave osasi suhteuttaa asian.
Kapinallinen Mikkokin oli nuoruudessaan. Kapina kohdistui kouluun, ei kotiin. Mikko Kivisen isä Sulo Kivinen oli toimittaja, päätoimittaja ja vasemmistolainen pakinoitsija. Isoveli on Venäjä-lausuntoihin profiloitunut tutkija Markku Kivinen.
– Meillä ei ollut mitään ristiriitoja poliittisesti eikä faijan kanssa muutenkaan – faija oli aika leppoisa äijä. Mutsin kanssa otettiin enemmän yhteen. Se
oli varmaan luonnekysymys ja myös sitä, että mutsi
tuli niin köyhistä oloista, että sen mielestä piti ehdottomasti lukea ylioppilaaksi, kun se kerran on mahdollista.
– Minä olin kuitenkin jo alle 15-vuotiaana päättänyt, että jollekin luovalle alalle: näyttelijäksi tai muusikoksi, jos lahjat ja satsaushalut olisivat siihen riittäneet. Taisin lukea ylioppilaaksi mutsin takia. Olin huono oppilas, koulu ei kiinnostanut, ja jäin kahdesti luokallekin. Pinko isoveli oli kurja vertailukohde, mutta keskimmäinen broidi oli samaa lajia kuin minä.
– Faijalle oli oikeastaan tärkeintä se, että elämässä on kivaa ja mielenkiintoista.
Kotoa Kivinen arvelee saaneensa kipinän siihen, että hän arvostaa yleissivistystä, teatteria, elokuvia, lukemista ja historiaa. Näistä ja supermuistista on ollut iloa myös tietokilpailuissa.
Sulo Kivinen kuoli pari vuotta sitten 94-vuotiaana. Mikko Kivisen dementoitunut äiti elelee 90-vuotiaana hyvässä hoivakodissa.
– Vain kuori on jäljellä. Se on todella raskasta. Kävin eilen katsomassa enkä tiedä, tunnistaako hän enää. Käyminen on turhaa ja tavallaan ei ole. Inhimillisesti katsoen siellä pitäisi käydä usein. Tulee pohjaton suru ja viha – ei ketään kohtaan. Olisi kivaa jutskailla vielä.
– Mutsin ja faijan suurimpia katalysaattoreita oli toisilleen hattuilu. Kun mutsi sairastui, faija putosi vuoden kuluttua samaan tautiin, kun siltä lähti opponentti veks. Se keskinäinen pallottelu piti ne virkeinä, elossa.
Kivisen kasvot venähtävät murheellisiksi. Hän vannoo, että tällä perimällä – pitkä ikä ja Alzheimer – ei muu auta kuin aktiivisuus, normaali elämä, tietokilpailut, aivojumppa ja duuni.
Luultavasti hän kurvaa kotiin pubivisailun kautta. Tänään ei tarvitse kuskata Almaa ratsastustunnillekaan, sillä tytär on menossa Maijalle yökylään. Faijalla on harvinainen vapaailta!
Teksti Raila Kinnunen
Kuvat Timo Pyykkö
