Eräänä päivänä vuonna 1974 Tampereen yliopistossa tiedotusoppia opiskeleva Mikko Alatalo selaili muistiinpanojaan ja törmäsi lauseeseen, joka jäi kutkuttamaan mieltä: ”Panen suihketta kainaloon, se on joviaali ilmiö”.

Lause oli Juice Leskisen keksimä. Opiskelupiireissä toisensa tavanneet Juice ja Mikko olivat perustaneet Harri Rinteen kanssa kaksi vuotta aikaisemmin yhtyeen Los Coitus Interruptus. Siitä tuli osa ilmiötä, jota myöhemmin alettiin kutsua manserockiksi.

Vihkosta löytämänsä lauseen ympärille Alatalo kirjoitti laulun maalaispojasta, joka joutuu laittamaan pellot pakettiin ja muuttamaan kaupunkiin luullen pääsevänsä piireihin, mutta eiväthän nirsot kaupunkilaistytöt maalaisjunttia huoli.

Koska elettiin 1970-luvun suurta muuttoliikettä, Maalaispoika oon kosketti satojentuhansien elämää. Huumoriin puettu laulu kertoo rivien välistä elämän vaihtoehdottomuudesta: ”Jäin tänne kaupunkiin, vaikken mieltynyt maisemiin.” Maaseudun muuttoliike oli viiltänyt Suomen kahtia, ruuhka-Suomeen ja häviävään maaseutuun.

Laulu kiipesi listojen kärkeen, ja vuonna 1976 Mikko Alatalo nousi Suomen suosituimmaksi poplaulajaksi.

Aurinko paistaa Tampereen Amurissa. Mikko Alatalo, 69, istuu työläismuseon kahvilan pihalla, juo kahvia ja syö pannukakkua. Puhutaan iästä ja ikääntymisestä.

Ensi vappupäivänä 70 vuotta täyttävä Alatalo kertoo varanneensa Tampere-talon syntymäpäiväkonserttia varten. Mukaan on ilmoittautunut muitakin manserockin miehiä sekä muun muassa rakas ystävä Anna Hanski.

Konsertti on viikkoa ennen syntymäpäiviä.

Kahvilan pöydällä on Alatalon vuonna 2018 julkaistu tupla-cd Viimeinen juna, joka käsittää 29 uutta laulua ja bonuksena 11 uutta versiota vanhoista kappaleista.

Kaleva-lehdelle antamassaan haastattelussa Alatalo luonnehti levyään ”aikuisen lauluntekijän testamentiksi, missä on suurten ikäluokkien koko elämä”.

– Vaikka kokoelmia ilmestyy juhlien kunniaksi, tämä jää viimeiseksi levykseni. Olen tilittänyt siihen paljon omaa elämääni. Jope Ruonansuu kuoli pari päivää sitten. Suunnitelmissa oli tehdä yhteinen konsertti tänä kesänä, mutta Jope pyysi, että siirretään se ensi kesään. Sanoin joo, pelkäsin pahaa ja niin siinä sitten kävi. Niin kuin tämän levyn nimikkokappaleessa se jo kerrotaan: mitä elämä on tässä iässä? Toipumista, kipujensa kantamista, ystäviä nukkuu pois, Alatalo miettii.

Myös toisenlainen testamentti on pitkään ollut teossa. Elokuun lopussa Docendo julkaisee Tuomas Marjamäen kirjoittaman elämäkerran Hän hymyilee kuin Mikko, jossa äänessä on sekä Alatalo itse että läheiset ja työkaverit niin musiikkimaailmasta kuin eduskunnastakin.

Kirja on maalaispojan matka 50-luvun Kiimingin Alakylästä tämän päivän Tampereelle. Tarina ompelijan ja taksikuskin ainokaisesta, joka sai tädiltään kitaran 9-vuotiaana.

Se kertoo hymystä, joka teki miehestä suositun laulajan, tv-kasvon ja neljän kauden kansanedustajan, mutta myös hetkistä, jolloin ei ole jaksanut hymyillä. Uran aallonpohjista, talousvaikeuksista, julkisesta pilkasta sekä siitä kaikkein rankimmasta: avovaimon itsemurhasta.

Marjamäki on taitava kirjoittaja, joka vie lukijaa eteenpäin Alatalon laulutekstien avulla. Hän on kirjoittanut esimerkiksi Spede Pasasen ja Simo Salmisen elämäkerrat, mutta on Avun lukijoille tuttu myös toisesta asiasta: Tuomas toimi vuosia Apu-lehden toimituspäällikkönä.

– Olen kiitollinen, että juuri Tuomas lähti tätä kirjaa kirjoittamaan, koska hän on niin perusteellinen. Olen itsekin samanlainen. Mutta kun on kolme uraa, Tuomas sanoi, ettei se kaikki sitten kahteensataan sivuun mahdu, Alatalo naurahtaa.

Lopulta yhden miehen elämä vaati yli 500 sivua, ja silti piti jättää paljon asioita myös pois.

Mikko Alatalo on ajanut uransa aikana yli kolme miljoonaa kilometriä, laulanut noin 10 000 keikkaa ja levyttänyt yli 50 albumia, joita yhteensä on myyty noin 400 000 kappaletta.

Mies on tehnyt noin 700 laulua, joista 600 Harri Rinteen kanssa. Alatalo on ”mies, joka pystyy vangitsemaan ihmiset kitaransa kuudella rautalangalla”, sanoi Joel Hallikainen.

Alatalo on lentänyt presidentti Sauli Niinistön kanssa ulos samasta kapakasta ja vaihtanut Mikko Leppilammen vaippoja.

Hän on saanut Tähtien sodan luojan George Lucasin uhkailemaan oikeudenkäynnillä ja opettanut alppihiihtäjä, pujottelun maailmanmestari Kalle Palanderia laskettelemaan, kun tämä oli vielä pieni poika.

Mies allekirjoittaa itsessään levottomuuden, mutta sanoo sen olleen myös eteenpäin vievä voima.

– Korona-aika rauhoitti ja teki hyvää parisuhteelle. Olen ensimmäistä kertaa ehtinyt vain kahdestaan seurustella vaimoni Seijan kanssa 25 vuoden avioliiton jälkeen. Aina ennen lapset olivat läsnä. Seija oli ensin huolissaan, että pitääkö tuo työhullu sitoa tuoliin, mutta kaikki meni paremmin kuin luulinkaan. Käytiin kävelyllä koiran kanssa, veneiltiin, kirjaprojektikin työllisti.

Viitisenkymmentä keikkaa peruuntui, niistä puolet on tullut takaisin.

Elämään on aina kytkeytynyt asioiden päällekkäisyyksiä ja niiden aiheuttamia ristiriitoja: ollako laulaja vai toimittaja, kansanedustaja vai laulaja?

Alatalo työskenteli toimittajana tv-uutisissa ja Ajankohtaisessa kakkosessa ja kiersi viikonloput keikoilla, kunnes päätöksen miehen puolesta teki Maalaispoika oon -sooloalbumin menestys.

Kun Alatalo keskittyi maalaispojan inspiroimana Siirtomaa-Suomen tarinoihin, huvittava sattuma puuttui peliin. Lauluntekijäkumppani Harri Rinne sai yllättäen verovirastosta kirjeen, jossa väitettiin, että Rinteellä on amerikkalainen Vicky Lee -niminen vaimo ja tämän kanssa vielä kaksi lasta. Verot tietysti rästissä. Aivan toisen nimisen naisen kanssa naimisissa ollut Rinne kirjoitti vastauskirjeeseensä ”Missä oot, Vicky Lee?”.

Tapaus innoitti Rinnettä ja Alataloa tekemään laulun miehestä, joka ei ole välttämättä naiselle sydämen ykkönen, mutta haluaisi edes olla numero kaksi. Alatalo osallistui laululla lokakuussa 1978 Syksyn säveleen ja kappale voitti ylivoimaisesti.

– Minusta tuli koko kansan Mikko. Seuraavana talvena ja kesänä tein yli 300 keikkaa ja esiinnyin kaikkialla: markkinoilla, messuilla ja kyläjuhlissa. Kaikki halusivat nähdä minut, mutta se myös muutti taiteilijaprofiilini.

Yksi manserockin luojista lauleskeli syrjäkylillä Syksyn sävel -ralleja. Niitä ei saanut nähtävästi laulaa, ellei ollut Hector tai Juice, jotka myöskin osallistuivat kilpailuun. Toisaalta voitto pilasi Siirtomaa-Suomen laulujen vastaanoton joillekin kriitikoille, toisaalta se toi uuden yleisön.

Vicky Leen jälkeen Alatalo voitti Syksyn sävelen vielä kolmesti kappaleilla Rikoo on riskillä ruma (1980), Mummoni ja moukarinheitto (1981) sekä Minna (1986).

Neljännen voiton jälkeen eräs kilpailija puuskahti: ”Alatalo voittaa aina, vaikka se laulaisi saatana puhelinluetteloa!”

Maalaispojan tarina kantoi pitkälle. Yhdentoista virran maa ilmestyi vuonna 1978, Iso joki tulvii 1981 ja III tasavallan vieraana 1982.

Näiden juurensa katkaisseiden, työn perässä maalta lähteneiden perusmiesten elämäntarina jatkoi matkaansa Mikko Niskasen ohjaamassa Ajolähtö-elokuvan musiikissa sekä vuoden 1986 Lähiörapsodiassa, jonka laulut kuvailevat ironisesti lähiöityvää elämänmenoa sekä ongelmia, asioita, jotka ovat edelleen ajankohtaisia vuonna 2020.

Kapakan rippituoli -nimisestä laulusta tuli kestohitti suomalaisiin pubeihin.

– Sitten musiikki alkoi muuttua. 80-luvun lopulla alkoi tulla uusia ihanteita eivätkä radiot halunneet soittaa enää kantaaottavaa tekstiä, sen aika oli ohi.

Sodanjälkeiselle sukupolvelle oli tärkeää, että lapsen piti päästä sisätöihin. Laulamista ei oikein pidetty ammattina, toimittajakin oli hieman kyseenalainen. Alatalon vanhemmat ehtivät kuitenkin nähdä poikansa kansanedustajana.

– Äiti opetti, että ole aina kohtuullinen, vastuullinen ja oikeudenmukainen. Isälle oli tärkeää palvella ihmisiä.

Jaakko Alatalon taksi hoiti aikanaan Kiiminkijokilaaksossa koko elämänkirjon. Se vei tanssikansan tansseihin, riiuuväen riiuulle, raskaana olevat äidit synnytyslaitokselle ja lapset kouluihin. Se toi 40 vuotta postit jokaiseen torppaan, vei mummot terveyskeskuksiin, viinapullot torppien isännille ja hullut hoitolaan.

– Olin paikalla, kun vietettiin isäni 70-vuotispäiviä. Hän lopetti tuolloin elämäntyönsä. Kyläläiset tulivat nuorisoseuralla kädestä kiittämään. Ajattelin, että jos puoleenkin tuosta pääsisi niin hyvä olisi.

Äiti toimi kylän ompelijana ja pyhäkoulun opettajana. Hän oli taiteellinen ihminen, huomattavasti aikaansa edellä.

– Äiti laitatti minulle hammasraudat. Ei sellaista tehty Kiimingissä 50–60-luvulla… huonot hampaat kiskottiin pois ja moni sai rippilahjaksi tekohampaat. Hymystäni tuli kirous, mutta myös tavaramerkki, Alatalo miettii.

Elämänsä vaikuttajiin hän nimeää Atte Blomin, joka ”löysi” nuoren laulajan sekä Tommi Liuhalan, jonka kanssa tuli tehtyä sekä levyjä että musiikkiohjelmia, esimerkiksi Iltatähteä ja Hittimittaria.

– Tommi opetti, ettei hymyä tarvitse pelätä. Elettiin aikaa ennen Marco Bjurströmiä. Tavallaan olin ensimmäisiä television positiivisia esiintyjiä siitäkin huolimatta, että lauloin kriittisesti Suomen kahtiajakautumisesta.

”Mikon hymyä ei voi monet sietää, mutta se on aito”, todisti aikoinaan myös Juice Leskinen. Ystävä, työtoveri ja elämäkerran keskeinen sivuhahmo.

Alatalon ja Juicen ensitapaaminen tapahtui tamperelaisessa kahvilassa vuonna 1970 ja monella eri tavoin yhteistyö jatkui aina 2000-luvulle asti.

– Meillä oli sellainen viha-rakkaussuhde, mutta kyllä me toisiamme arvostimme. Juice opetti tekstintekemistä, minä hänelle kitarasointuja. Levytimme 90-luvulla laulun Kaksi kynttilää. Kappale kertoo siitä, miten liian lähellä toisiaan olevat kynttilät sulattavat toinen toisensa. Me olimme kuin ne kynttilät.

Alatalon mukaan ”Rinteen Harri pyrkii aina täydellisyyteen”.

– Olemme Harrin kanssa hionneet montakin raakatimanttia, ja pilattukin niistä jokunen. Mutta kun tekee paljon, muutama helmikin saattaa osua kohdalle.

Tyylikirjo on laaja. Siihen kuuluu niin mainosmusiikkia, ihmissuhdeballadeja, rokkia, kantria, kantaottamista, ralleja kuin lastenlauluja.

Kultalevy on tullut albumeista Maalaispojan rallit (1980), Eläimiä suomalaismetsissä (1981) sekä Senaattori ja Boheemi (2004 Juicen kanssa).

Keikkaa riittää. 80-luvun Känkkäränkkä-lapset ovat kasvaneet keski-ikäisiksi ja tulevat keikkapaikoilla läpsimään olalle, että äijähän on legenda.

Uudempaa sukupolvea Alatalo hämmästyttää laulamalla myös vakavampia laulujaan. Niitä osataan myös toivoa.

– Kun olin esiintymässä Tallinnan-laivalla, krapulainen mies lähestyi minua ja sanoi: ”Kotona odottaa vihainen rouva. Voisiksä Mikko laulaa sen ihmisen ikävä toisen ikävän ihmisen luo?”

Kirjan vaikein kohta on lukea 1990-luvusta. Vuonna 1992 Mikko Alatalon avopuoliso Marja kuoli oman käden kautta.

– Siihen asti luulin olevani ylivoimainen, voittamaton. Sitten tuli 90-luvun lama, mikä romahdutti monet perheet, myös meidät. Oli iso talo, valtavat verovelat ja se sokeus, ettei näe läheisen psyykkistä tilaa. Tajusin, ettei kaikki mene niin kuin minä haluan.

Surun lamaannuttama mies pakotti itsensä välillä sängystä ylös tehdäkseen töitä, ollakseen kahdelle pojalle yksinhuoltaja ja saadakseen itsensä sekä taloutensa takaisin tasapainoon.

Sillä aikaa kun mies ja kaksi lasta surivat, media mässäili tapahtuneella ja Alatalo sai myös törmätä käsittämättömään julmuuteen: jotkut tuntuivat olevan iloisia tragediasta.

– Lopulta omaksuin sen taolaisen lauseen, joka on kirjankin alussa: ”Jos et elää voi kuin tahdot, tahdot elää niin kuin voit.” Uskon karman lakiin: jokainen saa lopulta palkkansa. On unohdettava viha ja kosto, elettävä vain omaa elämäänsä.

Laulusta Jumalan juoksupoika hän löytää lopulta syyn, joka on aina toiminut kaiken tekemisen pohjana.

– Sanat ovat edelleen oleellisia, Alatalo sanoo, katselee kahvilan pöydällä olevaa cd:tä ja aukaisee sen mukana tulevan liitteen, josta löytyy laulujen sanat.

Sitten hän lukee ääneen: ”Joskus jollain keikalla se ihme tapahtuu, jota ei voi selittää. Kun yleisö ja laulaja yhteen sulautuu ja sielut soittaa säveltään. Tuota suurta ihmettä itse tee mä en, tuntuu kuin mukana ois siivet enkelten. Silloin tiedän miksi kierrän kanssa kitaran, oon juoksupoika Jumalan.” ●

Päivitetty 9.9. – Ilmestynyt 27.8.2020.