Mika Waltari ja Joel Elstelä: riittämättömyyden tunteet riivasivat isoisää ja tyttärenpoikaa: Waltari antoi vain yhden kirjoitusneuvon

Keväällä 1928 vaatimattomassa pariisilaisessa hotellihuoneessa kuului kirjoituskoneen naputus. 19-vuotias Mika Waltari kirjoitti kovaan tahtiin romaania, joka kertoi ensimmäisen maailmansodan jälkeisen nuoren sivistyneistön ongelmista ja elämänjanosta. Tekstiä syntyi päivittäin tasan kymmenen liuskan verran.

Lopetin sivun alareunaan vaikka kesken lauseen, koska kirjoittaminen oli kuitenkin rasittavaa. Tämä tuntui parhaalta keinolta saada työ välittömästi jatkumaan seuraavana aamuna, Mika kertoi muistelmissaan.

Mika oli matkustanut Pariisiin osaksi työrauhan perässä, osaksi nähdäkseen maailmaa. Häneltä oli jo aiemmin julkaistu romaani Jumalaa paossa sekä pari runoteosta, mutta nyt aikeet olivat vakavammat. Hän aikoi kirjailijaksi.

Sattumoisin Pariisissa vieraili myös Mikan isän ystävä, WSOY:n kirjallinen johtaja Niilo Kärki, joka pyysi Mikaa oppaakseen. Mika otti varovasti puheeksi romaaniaikeensa ja myöhemmin lähettikin käsikirjoituksensa WSOY:lle.

Kustantamo vastasi myöntävästi, vaikka ei pitänytkään teosta valmiina. Mika sai ennakkomaksun, jonka turvin saattoi viettää vielä muutaman kuukauden Pariisissa.

Suuresta illusionista tuli Mika Waltarin läpimurtoteos.

Heräsin eräänä aamuna ja huomasin olevani kuuluisa. Mitään sellaista en ollut osannut odottaa.

Siirtykäämme Pariisista Pornaisiin ja syksyyn 2022. Joki virtaa peltojen takana, ja muun muassa romaanista Vieras mies tuli taloon tuttu maalaismaisema Mika Waltarin työhuoneen ikkunan takana on harmaa. Sitä katselee Joel Elstelä, jonka äiti oli Mika ja Marjatta Waltarin ainoa tytär, kirjailija Satu Waltari (oik. Elstelä), isä oli suomentaja ja teatteriohjaaja Esko Elstelä. Suku vietti paljon aikaa täällä Laukkoskella, jossa nähtiin myös tunnettuja näyttelijöitä.

– Tuossa pihalla on nyt jo maan sisään painunut polku, jonka kivilaatat Tarmo Manni, Kosti Klemelä ja Tauno Palo ovat asetelleet paikoilleen, Joel tietää.

Joel viihtyi mökillä erityisesti Marjatta-mummin seurassa. He pelasivat olohuoneessa keskenään kiinanshakkia, kasinoa ja mustaamaijaa. Läsnä oleva, mutta hiljainen Mika nautiskeli tuolissaan konjakkia ja luki kirjaa.

Mummi vei Joelia konsertteihin ja teatteriin. Isä taas otti hänet mukaansa suomentamiensa elokuvien koenäytöksiin. Poika ahmi seikkailukirjoja sekä Enid Blytonia ja alkoi itsekin jossain vaiheessa menestyä ainekirjoituksessa.

– Olin tosin kansakoulussa häirikkö. Saatoin mennä uteliaisuuttani tutkimaan naisopettajan käsilaukun, kuten tein mumminkin laukulle. Olin varmaan melko ärsyttävä lapsi.

Osasyy käytökseen oli ehkä kavereiden puute. Kun Joel ystävystyi jonkun lapsen kanssa, tämä muutti pian pois. Yksinäisyys on kulkenut hänen mukanaan pitkin elämää.

– Sitten rehtori pyysi minut vetämään teatterikerhoa, mistä innostuin. Siinä vaiheessa sain ikäisiäni ihmisiä lähelleni.

Mika Waltarin oma elämä heijastui kirjoihin

Mika Waltarin ura kirjailijana lähti kovaan nousuun 1920-luvun lopussa. Hän kuului kirjailijaryhmä Tulenkantajiin, mutta muista jäsenistä poiketen osasi kirjoittaa suureen lukijakuntaan uppoavia teoksia: romaaneja, pienoisromaaneja, novelleja, runoja ja satuja. Armas J. Pullan kanssa hän naputteli jännityskertomuksia salanimellä kapteeni Leo Rainio.

Mikan oma elämä heijastui kirjoista: Appelsiininsiemen kuvasi hänen ja Marjatan yhteiselämän alkuaikoja, Siellä missä miehiä tehdään kertoi Mikan varusmiespalveluksesta. Jälkimmäisen kirjan armeijamyönteiseen sävyyn vaikutti se, että Mikan tuleva appiukko Emil Luukkonen oli lääkintäkenraalimajuri.

Mika työskenteli 1930-luvulla Suomen Kuvalehden toimittajana ja kirjoitti samalla ahkerasti kirjoja. Hän oli vasta 27-vuotias tehdessään kirjailijaksi haluaville oppaan Aiotko kirjailijaksi, mutta olihan hänen kirjoituskoneestaan siinä vaiheessa jo syntynyt melkoinen tuotantokin.

Toimittajan työn jätettyään Mika alkoi kirjoittaa myös näytelmiä, ja pian elokuva­teollisuus keksi työllistää häntä käsi­kirjoittajana.

Mikan Isästä poikaan -trilogian viimeinen osa Palava nuoruus (1935) päättyi ennustukseen uudesta tuhoisasta maailmansodasta. Muutamaa vuotta myöhemmin se kävikin toteen, ja Mika Waltari päätyi kirjoittamaan propagandateoksia Valtion tiedoituslaitokselle.

Talvisodan molemmin puolin Mika kirjoitti vielä nykypäivänäkin suosiossa pysyneet kaksi Komisario Palmu -romaania, jotka tunnetaan myös 1960-luvulla filmattuina elokuvina.

Mikan tyttärestä Satu Waltarista tuli kirjailija, jonka teokset Kahvila Mabillon ja Haikeat leikit keräsivät kiitosta. Satu kuitenkin lopetti uransa 36-vuotiaana, vaikka pöytälaatikkoon vielä kirjoittikin.

Kirjailijaksi aikoi myös Joel Elstelä, joka opiskeli yliopistossa teatteritiedettä ja kirjallisuutta. Nuortenromaani Ensi-ilta lokakuussa julkaistiin vuonna 1981 ennen kuin Joel ehti täyttää kahtakymmentä.

– Sen jälkeen mikään teos ei mennyt läpi. Esikoisromaani syntyi omista koulukokemuksista. Myöhemmät romaaniyritelmät kyhäsin nopeasti ja huolimattomasti. Joukossa oli ainakin kauhuromaani ja joku Arto Paasilinna -kopio, Joel kritisoi itseään.

Novellikokoelma Kuulustelu ja muita novelleja ilmestyi vuonna 1990, mutta Joel päätti unohtaa kirjailijan hommat ja keskittyä teatteriin. Hän perusti Teatteri Beowulfin, jolle sekä kirjoitti että ohjasi näytelmiä. Niitä esitettiin ympäri Suomea.

Satu Waltari ei antanut lupaa tehdä isänsä Komisario Palmu -kirjoista uusia elokuva- tai näytelmäsovituksia, kunnes hieman ennen kuolemaansa pyysi Joelia tarttumaan niihin. Joel täytti lupauksen ja ohjasi Tampereen Komediateatteriin näytelmän Kaasua, komisario Palmu ja Helsingin kaupunginteatteriin Komisario Palmun erehdyksen. Parhaillaan Tampereella nähdään myös näytelmä Lepää rauhassa, komisario Palmu, jonka pohjana oli Mikan keskeneräinen, Joelin viimeistelemä käsikirjoitus.

Näytelmät menestyivät, mutta urakan jälkeen Joel masentui.

– Monen vuoden ajan tuntui, etten osaa oikein mitään.

Sodan jälkeen Mika Waltari teki suurimmat romaaninsa, joista tunnetuin on tietenkin kansainvälinen hitti Sinuhe egyptiläinen. Siitä tehtiin oma versionsa jopa Hollywoodissa. Muita suuria historiallisia tarinoita olivat Mikael Karvajalka ja Mikael Hakim, Johannes Angelos, Turms kuolematon ja Valtakunnan salaisuus.

Kirjoittaminen verotti Mikan voimia ja kirjojen menestys nosti riman ja itsekritiikin yhä korkeammalle. Häneltä odotettiin mestariteoksia, epäonnistumisille ei ollut sijaa. Yleisö piti Mikan kirjoista, mutta arvostelijat leimasivat hänet kevyeksi viihdekirjailijaksi.

Masennus oli nostanut päätään jo Mikan nuoruudessa, mutta paheni kirjailijan vanhetessa. Mika kärsi myös pahasta unettomuudesta sekä dipsomaniasta eli tuurijuoppoudesta.

Minulle oli välttämätöntä olla kirjoittaessani ehdottomasti raitis. Sitten kun paine kävi liian kovaksi, seurauksena oli jopa neljän päivän ehdoton juominen, josta selvisi vapisevana, turtuneena, sairaana, Mika kertoi.

Viidenkymmenen ikävuoden korvilla Mika alkoi tuntea itsensä vanhaksi, ja suuria teoksia kirjoittaessaan hän ajautui välillä täydelliseen umpikujaan. Vuonna 1964 julkaistun suurromaanin Ihmiskunnan viholliset jälkeen Mika ei enää saanut valmiiksi uusia teoksia. Hän myös sairastui keuhkosyöpään, jonka kanssa sinnitteli viimeisen vuosikymmenensä.

Pari vuotta sitten Joel Elstelä sai kauppareissulla puhelimeensa viestin ja alkoi perheensä ihmetykseksi itkeä vuolaasti. Syy kyyneliin oli onnellinen: WSOY:n kustantaja Anna-Riikka Carlson ilmoitti, että Joelin romaanista voitaisiin tehdä sopimus.

Joel oli siis alkanut taas kirjoittaa. Ensin syntyi sirkukseen sijoittuvia novelleja, joista yhden tarina oli niin laaja, että se alkoi kasvaa romaanin mittoihin. Hän ei edes aikonut tarjota kirjoitelmiaan kustannettavaksi, mutta käsikirjoituksen valmistuttua Joel halusi siitä ammattilaisen mielipiteen.

Natsi-Saksaan sijoittuva romaani Sirkusleijonan mieli on eriskummallinen kirja pienestä ja sympaattisesta sirkuksesta. Tragedia ja komedia kulkevat rinnakkain, ja osaa kirjan hahmoista rakastaa ja osaa vihaa täydestä sydämestä.

– Zircco Fantasticossa on paljon erilaisia esiintyjiä, mutta ei yhtään klovnia. Ainoat pellet ovat sirkukseen saapuvat natsit, Joel sanoo.

Sirkusleijonan mieli ei aluksi saanut juuri huomiota, kunnes se valittiin Finlandia-ehdokkaaksi. Joel on ollut hämillään lukijoiden kehuvista palautteista.

– Kirjoitan parhaillaan toista Saksan historiaan liittyvää romaania. En tiedä, julkaistaanko sitä koskaan, vähättelee mies, joka epäröi edes kutsua itseään kirjailijaksi.

Se on 60-vuotiaalle Joel Elstelälle kuitenkin aivan oikea titteli. Paljon parempi kuin jo pahasti kulunut ”Mika Waltarin tyttärenpoika”.

Mika kuoli elokuussa 1979, kun Joel oli 17-vuotias. Marjatta-mummi oli lähtenyt jo edellisenä syksynä. Akateemikon arvonimen saanut isoisä ehti kommentoida Joelinkin kirjoituksia.

– Eräästä elokuvakäsikirjoituksestani hän sanoi ”minä käyttäisin vähemmän takaumia” ja yhdestä runosta, että ”kyllä minä tästä Nuoren Voiman hopeamerkin antaisin”, Joel naurahtaa.

Hän ei aikoinaan ymmärtänyt, kuinka suuri kirjailija oma äidinisä oli. Vasta jälkikäteen Joel on ihaillut erityisesti Mikan valtavaa mielikuvitusta.

– Nuorena en kärsinyt hänen varjostaan, mutta aikuisena olen joskus törmännyt siihen. Sekä Mikaa että minua on vaivannut riittämättömyyden tunne. Pitäisi vastata suuriin odotuksiin.

Joel uskoo, että taipumus kirjoittamiseen voi periytyä. Hänen oma tyttärensä on uransa alussa ja kirjoittaa hyvin.

– Hän tekee lehtijuttuja ja omia elo­kuvaprojekteja. Tyttären elämä muistuttaa hirveällä tavalla omaa kaartani.

Myös Joel on kirjoittanut teoksiaan Laukkosken-mökissä, mutta yläkerrassa Mikan työpöydän ääressä hän ei ole kehdannut työskennellä. Isovanhempiaan Joel tulee ajatelleeksi usein.

– Tässä paikassa on välillä vahva tunne siitä, että Mika ja Marjatta ovat edelleen läsnä. Ollessani täällä yksin, vähän joka puolella natisee ja napsahtelee.

Yhden konkreettisenkin kirjoitusneuvon Joel muistaa Mikan hänelle antaneen.

– Kun jättää lauseen kesken, seuraavana päivänä on helpompi jatkaa.