Image

Mikä tekee teoksesta merkittävän? Kysyimme kuraattoreilta ja galleristeilta, miten he päättävät esillä olevasta taiteesta

Mikä tekee teoksesta merkittävän? Kysyimme kuraattoreilta ja galleristeilta, miten he päättävät esillä olevasta taiteesta
Galleristeilla ja kuraattoreilla on valta päättää, keiden taiteilijoiden töitä yleisö pääsee näkemään.
Julkaistu: 20.3.2021

Lehtien kulttuurisivuilla huomio on yleensä taiteilijassa, taiteenalasta niin riippumatta. Teoksen valmistuminen tai esille pääsy vaatii kuitenkin aina muitakin, kuvataiteen tapauksessa esimerkiksi galleristeja ja kuraattoreita. Heidän valintansa sanelevat, keiden töitä yleisö pääsee kulloinkin katsomaan. Museonäyttelyt tulevat kuvaan vasta, kun taiteilija on ensin lyönyt läpi galleriamaailmassa.

Siksi esitimme keskeisille galleristeille ja kuraattoreille kysymyksiä heidän roolistaan portinvartijoina. Millä perusteilla taiteilijat valitaan – miksi joku on hyvä mutta toinen ei? Mitkä tekijät vaikuttavat menestykseen? Paljonko oma taidemaku ohjaa galleristien ja kuraattorien työtä ja millaista vallankäyttöä se on? Kaikki tämä vaikuttaa lopulta siihen, keiden taidetta näemme ja millaisissa näyttelyissä.

Ilona Anhavan perustama Galerie Anhava Helsingin Fredrikinkadulla kuuluu Helsingin arvostetuimpiin taidegallerioihin. Ilona Anhavan ryhdyttyä taustavaikuttajaksi galleriaa johtaa valtiotieteiden ja taiteen maisteri Hanna Huitu.

"Kansainvälisyys on olennainen osa minua. Lapsena asuimme USA:ssa ja vietimme kesiä siellä. Myöhemmin opiskelin Englannissa Derby Universityssa, School of Art and Designissa, lähdin sieltä Jerusalemiin Bezalelin taideakatemiaan ja palasin Englantiin. Sieltä lähdin Taideteolliseen korkeakouluun, josta hain opiskelijavaihtoon Argentiinaan. Sitten palasin Suomeen.

Siitä, miksi joku on hyvä taiteilija, otamme selvää seuraamalla, keskustelemalla ja pohtimalla. Taiteilijoidemme ikäjakauma on laaja, 30–80 vuotta. Näen galleriayhteistyön vahvasti ihmissuhteena. Erityyppiset teokset voivat koskettaa, tekijän vilpittömyys herättää kiinnostukseni. Kun harkitsemme yhteistyötä uuden taiteilijan kanssa, ajattelemme vuosien yhteistyötä ja kehitystä, sitä olemmeko ’oikeat toisillemme’. Galleristin ja taiteilijan yhteistyö perustuu vahvasti ihmissuhteeseen. Jos kysytään, millaista taidetta arvostan, mikä puhuttelee, vastaan ettei minulla ole yhtä selkeätä linjaa. Taiteilijoiden ilmaisukeinot ovat niin monet, että galleristin tulee olla ennen kaikkea avoin uusille vaikutelmille.

Menestys voi tulla monella tavalla ja merkitä eri asioita eri ihmisille. Teoksen on oltava vahva sisällöllisesti ja ilmaisullisesti. Kontakti ja sattumakin vaikuttavat. Esimerkiksi se, jos kriitikko kirjoittaa merkittävään julkaisuun. Ulkomaalaisia keräilijöitä tulee messujen kautta. Entä vaikuttaako oma taidemaku vai yleinen kiinnostavuus? En pysty sanomaan, varmasti molemmat. Meillä on kuitenkin profiili, jota voi luonnehtia pohjoismaiseksi. Kotimaisten tekijöiden lisäksi olemme esittäneet lähinnä islantilaisia, norjalaisia ja ruotsalaisia taiteilijoita. Suomalaisia taiteilijoita viemme kansainvälisille messuille ja muille foorumeille. Minun asiani ei ole määritellä, kuinka hyvin olemme onnistuneet, mutta niin yleisöltä, taiteilijoilta kuin kriitikoiltakin saamamme palaute osoittaa, että linjaamme luotetaan ja sitä arvostetaan.

Taidemaailma on täynnä valtaa, mutta yhteistyöhön perustuvaa. Gallerian tuki on taiteilijoille tärkeää samoin kuin taiteilijoiden tuki gallerialle. Kansainvälisyys on luonteva osa toimintaa, ulkomaiset kollegat ja tutut galleriat ovat tosi tärkeitä, koska Suomessa kenttä on niin pieni. Keräilijöihin tutustuu esimerkiksi taidemessuilla. Kokemusteni mukaan yhdysvaltalaiset ovat nopeita mutta myös hierarkkisia. Saksassa kulttuuri on varsin kirjallinen, ja Suomessa ollaan vähemmän byrokraattisia kuin siellä. Yhteydenpito on tietysti myös suhdetoimintaa. Koen, että olen palveluammatissa ja teen työtä taiteilijoiden, yleisön ja asiakkaiden hyväksi. Suhdetoiminta on todella tärkeää kulttuurityötä. Poikkeustapauksissa keräilijöille järjestetään ennakkotilaisuus.

Monen tyyppinen taide voi olla yhteiskunnallista. Kysymykset ovat vaikeita ja monimutkaisia, ja taiteessa niihin vastaaminen on monitasoisempaa.”

Taidemaailman valta on yhteistyöhön perustuvaa, sanoo Galleria Anhavan Hanna Huitu.

Taidehistorioitsija Juha-Heikki Tihinen työskentelee suomenruotsalaiselle Pro Artibus -säätiölle, joten hänellä on näköalapaikka sekä suomenruotsalaiseen että suomalaiseen taiteeseen. Paljon myös kuraattorina toiminut Tihinen on lähinnä vastuussa Tammisaaressa sijaitsevan Elverket-näyttelytilan ohjelmasta mutta kuratoi toisinaan näyttelyitä myös toiseen Pro Artibuksen tilaan, helsinkiläiseen galleria Sinneen. Suomenruotsalaisen ja suomalaisen taiteen näköalapaikalta Tihinen sanoo, että yksi kieli, yksi kansa -ajattelu on ollut vallalla pitkään ja vaikuttanut myös kuvataidekenttään sitä kautta, että mediasta on tullut yksipuoleisempaa.

”Kuvataiteen puolella sen vaikutus näkyy, että sanomalehdille on käynyt niin kuin on käynyt, tosin netissä on ehkä nyt uutta kritiikkiä. Kuvataiteen henkilökuvat lehdissä ovat usein tylsiä, ja myös katalogeja tehdään vähemmän. Kriittiselle keskustelulle olisi tilausta. Kuvataide kärsii siitä, ettei oikein hahmoteta, miten laaja alue se on yhteiskunnallisesti. Mikä sitten on hyvää ja mikä ei? Sopiva on hyvä, sillä esimerkiksi ryhmänäyttely on palapeli, haluan sekoittaa eri sukupolvia ja eri medioita. En liiku siinä, mikä on hyvä tai huono. Yksityisessä säätiössä pätee toiminnan suhteen kuitenkin aina säätiön linja, ja näin myös Pro Artibuksessa.

Vallankäyttäjänä olen aika tavanomainen. Yritän olla yhteistyökykyinen. Olen aika utelias ihminen, ja se vaikuttaa siihen, miten toimin. Alalla on oltava omana itsenään, kuraattorius on latinassa cura, kultivoida. Kuraattori on välittäjä taiteilijoiden, yleisön ja yhteisön välillä. Pitää kuunnella, olla mukana puutarhanhoidon, kontekstualisoinnin ja dramatisoinnin välimaastossa. On kiinnostavaa pohtia, mikä teoksesta tekee merkittävän. Yhteiskunnallisuus voidaan käsittää monella tavalla. Sekin voi olla taiteessa kuorrutusta, lähinnä monipuolinen tapa toteuttaa teoksia. Mediassa taiteen yhteiskunnallisuudesta puhuttaessa puhutaan lähinnä rahasta.”

Alexander Salvesenin teos It Is Always Now.

Helsinki Contemporaryn ytimessä on maalaustaide, mutta gallerian skaala ulottuu myös video- ja äänitaiteeseen. Galleriassa johtajuus on jaettu: taiteen maisteri Katja Räisänen on vastuussa myynnistä, taidehistorioitsija Mikaela Lostedt sisällöistä. Haastattelussa he ikään kuin säestävät toisiaan. He näkevät, että yksi heidän tärkeimpiä tehtäviään on asiakkaiden ja taiteilijoiden palvelu. Senkin he sanovat huomanneensa, että kuvataiteen arvostus on lisääntynyt.

”Nykyään kaikki näyttelyt eivät välttämättä saa näkyvyyttä printtimediassa. On kuitenkin hienoa, että uusia alustoja on ilmestynyt, niin että voisi sanoa että kulttuuri on jopa moniäänistynyt. Esimerkkeinä Seiskan pojat tai Mustekala.

Seuraamme taiteilijoita pidempään, ennen kuin aloitamme yhteistyön. Haluamme tukea taiteilijoita villeissäkin ideoissa. Esimerkiksi vuonna 2015 gallerialla järjestetty Pilvi Takalan näyttely ja teos Invisible Friend muodostui tekstiviestipalvelusta, jossa kuka tahansa pystyi käymään anonyymia henkilökohtaista keskustelua ja saamaan aina viestiinsä vastauksen. Myös molemminpuolinen sitoutunut ja pitkäjänteinen työskentely on tärkeää. Ennakkoesittelyt ovat myös osoittautuneet hyväksi ideaksi. Taidemaku on subjektiivinen asia, mutta on olemassa myös teoksia, joita ei välttämättä halua itselleen, mutta tajuaa niiden yleisen merkityksen.

Emme ehkä niinkään ole vallankäyttäjiä vaan portinvartijoita, mahdollistajia. Otamme 50 prosenttia tuotosta, emme vuokraa. Vastuu kaikesta on meidän, perustaja, liikemies Antti Piippo ei osallistu gallerian operatiiviseen toimintaan. Kuraattoreillakin voi olla iso rooli taiteilijauran edistämisessä. Se on meille tärkeä tapa myös edistää kansainvälistä yhteistyötä. Temaattinen näyttely voi nostaa taiteilijan uudelleen esille. Meillä Mikaela Lostedt ja taiteen monitoimimies, filosofi Mika Hannula ovat kuraattoreita.

Yhteiskunnallisuus ei ole taiteen ainoa tehtävä, mutta se voi tuoda esiin monia eri näkökulmia. Avoimuus keskustelulle on lähtökohta!”

”Fred edistää myyntiä. Asiakkaat ovat aivan myytyjä, kun Fred saapuu tervehtimään. Huomasin muuten Tanskassa, että melkein kaikilla galleristeilla on koira!"
Veikko Halmetoja

Muu ry on monessa suhteessa poikkeava taiteilijajärjestö gallerioineen ja Media Base -media­laboratorioineen. Muu ry perustettiin vuonna 1987 eräänlaiseksi vastavoimaksi hallitseville perinteisille taiteilijajärjestöille ajamaan videotaiteen, mediataiteen, ääni- ja valotaiteen, performanssin ja ylipäätään vaihtoehtoisten taidemuotojen asiaa. Muu on pärjännyt hyvin, jäsenmääräkin on kohonnut 300:sta 640:een. Media Base järjestää jatkuvasti kursseja taiteilijoille sekä tarjoaa työskentelymahdollisuuksia.

Muu ry:n toiminnanjohtaja Timo Soppela sanoo olevansa erilaisissa organisaatioissa toiminut taiteilija, joka tuli valituksi haettuaan toiminnanjohtajan paikkaa vuonna 2001. Uransa hän on tehnyt nimenomaan kuvataiteen organisaattorina.

”Taiteilijajäsenet ovat meillä nuoremmasta päästä, tosin aktiivijäsenistö edustaa eri sukupolvia. Järjestötkin kasvavat ja aikuistuvat. Uusi ja uudistuminen on silti keskeistä.

Menestyksestä ei mielestäni voi tehdä yleistyksiä. Onni ja sattuma määräävät sitä myös, ja julkinen sanakin merkitsee. Taide ohjaa taidemakuani. Hankin joitain pieniä teoksia, mutta kyse ei ole vakavasta keräilystä. Vallankäyttöön taas vaikuttaa oppi ja tieto.

Kaapelitehtaalla on alkanut jo iso muutos järjestölle. Olemme perustaneet sinne muun Muu-toiminnan lisäksi laajan tilan, jonka nimi on Muu Helsinki Nykytaidekeskus. Tämä liittyy laajemmin siihen, että koko Helsingin Kaapelitehdas uudistuu: puolet sisäpihasta katetaan ja lämmitetään, tähän yhteyteen tulee kahvila, kirjakauppa ja info. En vielä tarkkaan tiedä, miten suunnitteilla olevat maanalaiset käytävät toteutetaan, mutta idea on saattaa ihmiset helpommin heitä kiinnostaviin kohteisiin. Täällähän on kymmeniä eri taidealojen toimijoita. Kaiken pitäisi valmistua vuoden kuluessa.

Muu Helsinki Nykytaidekeskus on iso tila, joka sijaitsee ensimmäisessä kerroksessa Hima&Sali-ravintolan vieressä. Idea on, että lähdetään pois perinteisestä galleriaympäristöstä ja luodaan tila, johon muut taidemuodot voivat myös tulla. Esimerkiksi nykytanssi on kiinnostunut galleriamaisesta tilasta esityksiensä näyttämöksi. Nykytanssi käyttää myös paljon mediataiteen keinoja esityksissään. Avainsana on taiteidenvälisyys, se on myös tekijöille uuden löytämisen prosessi. Pyrimme yhteistyöprojekteihin. Ensimmäinen tammikuussa avautunut näyttelymme on ollut näyttely Suomen valotaiteen seura Flashin kanssa. Sitten oli äänitaiteen näyttely yhteistyössä Äänen lumo -yhdistyksen kanssa, joka on muuten toiminut Suomessa jo 25 vuotta. Performanssitaiteen tapahtuma tulee maaliskuussa, ja se tehdään yhteistyössä Taideyliopiston Teatterikorkeakoulun laps-ohjelman kanssa.

Korona on vaikuttanut kansainvälisyyteen, nyt on enemmän online-tapahtumia. Ennen koronaa kävimme myös melko ahkerasti taidemessuilla, joista oppii ohjelmallisuutta, verkostoitumista ja saa tilaisuuksia tapaamisiin. Olemme tekemässä online-performanssikurssin maaliskuussa. Puhe jo kulkee, mutta kuvan ja äänen käytössä on vielä opiskeltavaa. Aiomme jatkaa online-toimintaa koronan jälkeenkin, koska tulokset ovat olleet hyviä.

Näyttelypolitiikka meillä on taiteilijalähtöistä, näyttelyt valitsee taiteilijoista koostuva näyttelytoimikunta. Näyttelyiden ja projektien valintaan osallistuu myös kansainvälisiä kuraattoreita.

Yhteiskunnallisuudesta: kulttuuriuutiset ovat muuttuneet. Ja Taiteen edistämiskeskus, joka on valtiollinen taiteen pää­rahoittaja Suomessa, rahoittaa kuvataidetta kaikista taiteen­aloista heikoimmin suhteessa toimijoiden määrään, kun sitä verrataan moniin muihin taiteenaloihin.”

Veikko Halmetoja pitää yhteiskunnallisuutta taiteen isona mahdollisuutena.

Kuvataidekriitikko, kirjallisuuttakin opiskellut Veikko Halmetoja edustaa nuoremman polven galleristia, jonka Galleria Halmetoja on nyt ollut auki Helsingin keskustan Kalevankadulla vähän yli puoli vuotta. Halmetojan kokemus on kuitenkin varsin monipuolinen: hän on toiminut galleristina ennenkin ja tehnyt paljon kuraattorin sekä taidejournalistin ja -kriitikon töitä. Galleriassaan Halmetojalla on seuranaan villakoira nimeltä Fred.

”Fred edistää myyntiä. Asiakkaat ovat aivan myytyjä, kun Fred saapuu tervehtimään. Huomasin muuten Tanskassa, että melkein kaikilla galleristeilla on koira!

Olen lähtöisin Mäntästä. Päädyin sittemmin kriitikoksi ensin Aamulehteen viideksi vuodeksi ja sitten Helsingin Sanomiin myös viideksi. Erityisesti kuraattorin tehtävistäni on mieleen jäänyt Mäntyharjun Suomi 100 -purkutalonäyttely, jossa kävi 7 000 ihmistä. Sittemmin tuo kerrostalo on purettu. Pidän projekteista, jotka eivät ole tavanomaisissa näyttelytiloissa. Miten paljon kritiikki voisikaan vaikuttaa, jos olisi isommat foorumit. Yleisradio ei ole ottanut kritiikkiä omakseen.

Nuoret taiteilijat ovat galleriassani erityisasemassa, mutta tämä on kuitenkin liiketoimintaa, joten joudun jättämään hyvääkin pois. Yritän tehdä monipuolisesti, hakea erilaisia ilmaisutapoja. Väittäisin, että ostajat eivät hae konservatiivista ilmaisua. Kuvataiteilija Anna Tuori kritisoi loppu­kesästä kuvataidetta, jossa yhteiskunnalliset teemat näkyvät pintatasolla. Kritiikki nosti pienen myrskyn kuvataidekuplassa, ja kesti jonkin aikaa ennen kuin asiasta pystyttiin keskustelemaan järkevästi. Kävi ilmi, ettei Tuorikaan ollut ihan sitä tarkoittanut, miten asia tulkittiin äkkiseltään. Itse näen, että nykytaiteen sisään mahtuu paljon provokaatiota ja jeesustelua, mutta myös paljon asiansa takana seisovia vilpittömiä tekijöitä, joiden intressinä on parantaa maailmaa. Anna Tuorin kohdalla nostettiin esiin hänen kuvaamansa maailman kompleksisuus. Arvostan häntä kovasti juuri tästä syystä. Mutta samalla tavalla arvostan sellaisia yhteiskunnallisiin aiheisiin tarttuvia taiteilijoita, jotka pystyvät tekemään sen kompleksisesti ilman, että esittävät tietävänsä vastauksia.

Olen portinvartijana aika monessa mukana. Aalto-yliopiston taidekilpailuissa ja kaiken maailman raadeissa. Olen vallankäyttäjä ja mielipidevaikuttaja: erityistä huomiota minulta ovat saaneet autismin kirjon ihmiset ja kehitysvammaiset. He ovat osallistuneet kuratoimiini näyttelyihin. Teokset ovat jopa menneet aika hyvin kaupaksi. Enkä tosiaan kirjoita teoksen viereen tai katalogiin, että tässä on taiteilija, joka edustaa jotain vähemmistöä.

Ajatukseni on, että voisin joskus käyttää galleriassa ulkopuolisia kuraattoreita. Heillä on mahdollisuus viettää aikaa taiteilijoiden työhuoneilla. Olen itse toiminut lukuisissa organisaatioissa nimenomaan ulkopuolelta tulevana kuraattorina, ja se on ollut hedelmällinen asetelma. Ulkopuolinen kuraattori voi vierailla taiteilijoiden työhuoneilla niin sanotusti puhtaalla pöydällä.

Yhteiskunnallisuuden näen isona mahdollisuutena taiteessa. Sitä ei voi eriyttää taiteen ulkopuoliseksi. Jos taide auttaa ymmärtämään, se voi jopa vaikuttaa ihmisten äänestyspäätöksiin.”

Kommentoi »