Mikä selittää ritariperhosen komean värityksen, joka sopisi paremmin trooppiseen sademetsään kuin Suomen Lappiin?
Ritariperhonen on Suomen kookkaimpia perhosia, jonka voi tavata niin kaupungin kulttuuriympäristössä kuin Lapin tuntureilla. Trooppiselta lajilta vaikuttavan perhosen olemuksessa ja elämässä on paljon sellaista, joka oikeuttaa sen komealta kalskahtavan nimen.
On kesäinen päivä, ja patikoin Levitunturin puuttomalla laella. Pohjoinen luonto avautuu ympärilläni kaikessa jylhyydessään. Lapin tunnelmaa luovat räkkää ylös paenneet porot ja varvikossa vipeltävä riekkoparvi.
Yhtäkkiä näen jotain, joka ei tunnu kuuluvan joukkoon: kookas vaaleankeltainen perhonen lentää ohitseni, tekee nopean kaarroksen ja liitelee linnun lailla alas kivikkoon.
Tällaisesta näystä tulee mieleen pikemminkin trooppisen sademetsän jokivarsi kuin pohjoisen Lapin puuton, rakkakivikon peittämä ylärinne.
Mutta täälläkin se elää. Eittämättä komeimpiin perhosiimme kuuluvan ritariperhosen levinneisyysaluetta on koko Suomi.
”Vahvana lentäjänä ritariperhonen liikkuu laajalla alueella. Ehkä sen vuoksi tätä komeaa lajia näkee suhteellisen harvoin.”
Ritariperhonen on kuitenkin varsin harvalukuinen, ja sen vuosittaiset kannanvaihtelut ovat suuria.
Ritariperhosen tieteellinen nimi on komealta kuulostava Papilio machaon.
Siipien kärkiväli on suurimmillaan lähes kymmenen senttiä, joten perhonen näyttää lennossa todella vaikuttavalta, varsinkin kun pyrähdyksiä seuraa usein sulavalinjainen liitely suoristetuin siivin.
Vahvana lentäjänä ritariperhonen liikkuu laajalla alueella. Ehkä sen vuoksi tätä komeaa lajia näkee suhteellisen harvoin. Se ei viihdy pitkään paikallaan.
Ritariperhosia voi havaita saaristossakin, mutta lähinnä vaeltajina ja merta ylittämässä. Koiraat kerääntyvät pieninä joukkoina tunturien huipuille kilpailemaan naaraista. Tällainen käyttäytyminen on maailmalla hyvin tyypillistä päiväperhosille, mutta Suomessa se tuntuu jotenkin eksoottiselta, koska maamme on enimmäkseen tasainen ja vuoristomaisia kohtia on meillä vain muutamissa paikoissa.
Runsaimmillaan ritariperhonen on vesistöjen rantamilla ja kosteilla niityillä, mutta se on kotonaan myös pihoissa ja tienpientareilla. Suosittuja ravintokasveja ovat esimerkiksi syreeni, ohdake ja mäkitervakko.
Moni Välimeren maissa reissannut on nähnyt ritariperhosten heimoon kuuluvan, varsin paljon ritaria muistuttavan purjeperhosen. Tätä lajia on havaittu Suomessa vain pari kertaa. Purjeperhosellakin on keltamusta väritys ja komeat kannukset, mutta se on hitusen pienempi kuin meidän ritariperhosemme.
Ritariperhonen on alku- ja keskikesän perhonen, jonka voi nähdä nousevan siivilleen jo toukokuussa. Lapissa lentoaika painottuu yöttömän yön aikaan, jolloin auringonvaloa on yltäkylläisesti ja lämpötila voi tunturissakin nousta hellelukemiin.
Joinakin lämpiminä kesinä ritariperhoselle syntyy toinen sukupolvi elokuussa.
Perhosten värit syntyvät pigmentistä. Värit johtuvat siitä, että erilaiset pinnat heijastavat valoa eri tavoin.
Perhosten siivet ovat täynnä mikroskooppisen pieniä suomuja, jotka hehkuvat värejä auringonvalon osuessa niihin tietystä kulmasta. Perhosten lahkon tieteellinen nimi Lepidoptera tarkoittaakin suomusiipistä.
Kun sukukypsä perhonen lentää niityllä, tunturissa tai missä nyt lentääkään, se tunnistaa oman lajikumppaninsa siipien värityksen perusteella. Räikeillä väreillä perhoset myös viestittävät linnuille, että ne ovat pahanmakuisia.
Ritariperhosen toukka on lähes yhtä huomiota herättävä kuin aikuinen: sormenvahvuinen, vihreän ja mustan kirjava jötkäle, joka mutustaa etenkin suoputkia metsälampien rannoilla.
Myrkyllistä ja saalistajia pelottavaa yleisilmettä tehostavat toukan poimuissa olevat oranssinpunaiset pisteet. Häirittäessä toukka köyristää selkäänsä ja työntää esiin kaksihaaraisen räikeänvärisen elimen, josta erittyy haisevaa nestettä.
Toisinaan ritariperhosen toukan voi löytää myös puutarhan tillipenkistä.
Ritariperhonen talvehtii kotelona, jonka naamioväritys sulautuu tehokkaasti taustaansa.
Ritariperhonen on helppo tunnistaa yläsiipiensä päissä olevista komeista kannuksista, jotka luonnossa eläessä kuitenkin helposti vahingoittuvat. Useimmilla näkemilläni ja kuvaamillani ritariperhosilla on ollut jäljellä vain yksi kannus.
Kannukset viittaavat tietenkin siihen, että ritarit olivat alun perin ratsuväkisotilaita.
Antiikin Roomassa ritari tarkoitti aluksi ratsupalvelusta suorittavaa kansalaista, myöhemmin omaa säätyään. 800- ja 900-luvuilla ritarit olivat raskaasti aseistautuneita ammattisotilaita, ja 1200-luvulta lähtien kehittyi aristokraattinen ritarikulttuuri. Kuningas tai ruhtinas saattoi lyödä miehen ritariksi, kun tämä oli osoittanut olevansa sen arvoinen.
Ja onpa meillä Suomessakin Helsingin Kruununhaassa Ritarihuone, 1850-luvulla valmistunut uusgoottinen ja venetsialaistyylinen rakennus, jossa pidetään muun muassa sotaväen ylennystilaisuuksia.
Kun Ritarihuoneen puiston syreenipensaissa näkee kookkaan, keltamustan ritariperhosen, siitä ei luontoelämys fiinimmäksi muutu!
”Toisinaan ritariperhosen toukan voi löytää puutarhan tillipenkistä.”
