Mika Poutalan vuoro kompastella karuun faktaan: Huippu-urheilijan ura ei pätevöitä liikunnan asiantuntijaksi

Viime viikolla koettiin eduskunnassa miniskandaali, kun tuleva liikunta- ja urheiluasioista vastaava ministeri Mika Poutala ajatteli ääneen hieman liian rennosti.

Hän sanoi, että on ilmainenkin tapa edistää terveyttä, eli terveelliset elämäntavat. Hyvä uni, monipuolinen ruoka ja enemmän liikkumista – niillä se terveys edistyy.

Hän tuli sanoneeksi kaiken säästöahdistuksen sekaan kommentin, jolla varmasti vilpittömästi koitti vain muistuttaa, etteivät kaikki asiat tässä maailmassa pelkästään sen mukana elä tai kuole mitä hallitus päättää.

Nämä sanat kuitenkin kuvastavat myös ajattelua, tai ajattelemattomuutta, joka sai aikaan raikuvan vastareaktion. Se taas sai Poutalan vastakommentoimaan tavalla, joka saa epäilemään, ettei tuleva ministeri taida ymmärtää miksi vastareaktio syntyi.

Poutala ei sanonut sinänsä mitään väärää. Totta kai olisi hyvä nukkua enemmän, syödä paremmin ja lisätä liikettä. Mokoman itsestäänselvyyden laukominen isossa salissa paljastaa kuitenkin sanojansa sokeuden sille todellisuudelle, mikä liikkumattomuutta ja epäterveellisiä elämäntapoja tuottaa.

Liikkumattomuus on syrjäytymisen kaltainen ongelma. Sen taustalla on laaja kirjo taustasyitä. Niihin syihin voisi politiikan keinoin vaikuttaa, mutta näennäisten itsestäänselvyyksien laukominen ei sellainen keino ole.

Poutalalle varmasti nyökytellään liikuntaa harrastavien piirissä. Samalla kommentointi kiertyy kovin helposti ladulle, jossa alkaa liikkumattomien ja elämäntavoiltaan suositusten vastaisten syyllistäminen veteliksi laiskureiksi, jotka vastuuttomuudellaan aiheuttavat terveemmin eläville kalliiksi tulevia yhteiskunnallisia ongelmia.

Tällä syyllistävällä ja omahyväisellä, ikään kuin parempien ihmisten, puheella kuitenkin vain kasataan lisäesteitä terveellisten elämäntapojen suomalaisuuden ja sen huolestuttavan isoksi kasvaneen toisenlaisen suomalaisuuden väliin.

Se, ettei Mika Poutala tunnu nyt ymmärtävän mikä hänen sanoissaan meni pieleen, ei sinänsä ole yllättävää. Saman asian kanssa kompastelee moni muukin urheilutaustoilta liikuntakeskusteluun osallistunut.

Ikänsä kentillä ja treenisaleilla viettäneillä tahtoo olla taipumus samaan sokeuteen. Jos liikuntaharrastukset ovat osa omaa identiteettiä, on vaikea tajuta, että kovin moni näkee itsensä ja liikunnan välissä kynnyksen, jopa seinän – tai ainakin suljetun oven.

Ja niin päädytään helposti laukomaan lonkalta asioita, joita olisi syytä harkita tarkemmin.

Tämä liikkuvien suomalaisten parissa turhan yleinen suhtautuminen muistuttaa tapaa, jolla kuulee toisinaan puhuttavan masennuksesta. Siis puhetta, jossa sairaus kuitataan sillä että ”on se nyt kumma kun tuo ei ota itsestään niskasta kiinni”.

Se on äärimmäisen julma ja puheen kohteen ongelmia vain syventävä kommentti. Masennus kun on juuri sitä: ei kykene ottamaan itseään niskasta.

Kun kyky on mennyt, se on mennyt. Se ei sillä palaudu, että ympäristö jankuttaa, että onpa tuo nyt kumma. Jankuttaminen vain syventää ongelmaa.

Vaikka aktiivisen liikkujan voi olla vaikea tätä ymmärtää, liikkumisen aloittaminen ei ole kaikille yhtä luontevan helppoa.

Sama koskee koko terveiden elämäntapojen kokonaisuutta. Kun arki on täynnä huolta ja epävarmuutta, jotka ovat kuormittaneet ihmisen yli oman sietokykynsä, on täyttä julmuutta sanoa eduskunnassa, että olisi ilmainenkin vaihtoehto terveisiin elämäntapoihin. Että sen kun vaan syöt terveellisemmin.

Voi olla, että kansanedustajan palkalla, tai ylipäänsä keskituloja paremmin tienaavien, on tätä vaikea nähdä, mutta se terveemmin syöminen ei ole Suomessa ilmaista. Osin siksi, että politiikassa ei ole tehty läheskään kaikkea sen eteen, että se terveellinen ruoka tosiaankin olisi myös edullista ruokaa.

Eikä se liikkuminenkaan tässä maassa ilmaista ole. Siihenkin asiaan voisi politiikalla vaikuttaa paljon nähtyä enemmän – puolihuolimattomien ajattelemattomuuksien heittelyn sijasta.

Urheilutaustoilta politiikkaan tulleilla on ollut liikunta-asioiden kanssa myös toisenlaista tyypillistä sokeutta.

Kovin usein ex-urheilijan ura politiikassa alkaa sinnikkäällä perusasioiden opettelulla. Urheilijat ovat usein hyviä tässä. Siksi niin moni urheilutaustainen ihminen on edennyt politiikassa komeasti. Nytkin on hallituksessa enemmän urheilun kuin kulttuurin kasvattamia ministereitä, mikä on huomiona oikeastaan hätkähdyttävä.

Samalla kuitenkin, kaiken uuden omaksumisen keskellä, moni urheilun kasvattama poliitikko pitää liikuntaa asiana, jossa ei peruskursseja tarvita. Nehän ovat omaa kotikenttää!

Juuri tässä mennään pahasti metsään. Ura huippu-urheilijana kun ei tuo mitään ymmärrystä siitä, miten ja miksi kansakunta saadaan liikkeelle – ja mitä haasteita asiakokonaisuuteen liittyy.

Kun tätä ei ymmärrä, pääsee suusta juuri sellaista puhetta kuin Mika Poutalalta pääsi – ja seuraa juuri sellaisia vastakommentteja kuin nyt nousi.

Sinänsä voi olla hyväkin, että Mika Poutala päästi sammakkonsa suustaan jo nyt, ennen kuin ministeripesti alkoi. Nolo kompurointi voi auttaa välttämään jatkossa pahimmat horjahdukset.

Mika Poutala oli urheilijana esimerkki harvinaisesta kyvystä ajatella asioita uusista näkökulmista. Hän oli perusteellinen, yksityiskohdissa tarkka ja hyvä tunnistamaan olennaisuudet. Hän kykeni hahmottamaan mistä luistelussa oli pohjimmiltaan kyse ja miten juuri hänen resursseillaan tuli lajinsa todellisuutta lähestyä. Tästä syystä hän osasi myös kasata paukkunsa oikeisiin kehityspisteisiin.

Olisi todella tarpeen saada vihdoin ministeri, joka suhtautuisi urheilu- ja liikunta-asioihin tällä asenteella. Sellainen, joka aidosti ottaisi selvää mistä liikkumattomuudessa on kyse ja lataisi kaikki kehityspaukut sinne!

Homman voisi aloittaa vaikkapa tutustumisella liikuntatieteelliseen ja ylipäänsä hyvinvointiin liittyvään tutkimukseen, jota yhä enemmän tuotetaan myös liikkumattomuuden syiden etsimisen ja ymmärtämisen näkökulmista. Aiheesta käydään myös tutkijapiireissä koko ajan laajempaa keskustelua. Mika Poutala on varmasti tervetullut vieras mukaan mihin tahansa seminaariin ja taustakeskusteluun, tai vaikkapa ihan vain kahviseuraksi kenen tahansa tutkijan kanssa näiden aiheiden tiimoilta.

Olennaisin kysymys on se, miksi niin moni ei liiku, vaikka kaikki tietävät, että liikkua kannattaisi. Olisi syytä tutkia ja pohtia juuri tätä kysymystä, pyrkiä ymmärtämään sen syitä ja yrittää sitä kautta löytää tapoja ratkaista asiassa oleva ongelma.

Suomessa on jo vuosikymmeniä tuotettu tutkimuksia siitä, miten ihmiselle tekee hyvää liikkua ja nukkua riittävästi sekä syödä terveellisesti. Sitä asiaa ei enää tarvitse jankuttaa. On aika vaihtaa näkökulma. On kysyttävä ja selvitettävä miksi emme liiku – ei taivastella sitä tumput suorina.

On aika ymmärtää se, että iso osa kansakuntaa tarvitsee opastusta ja tukea sekä heidän lähtökohdistaan tuotettuja liikkumismahdollisuuksia.

Lisäksi pitäisi oppia ymmärtämään miten tukea, opastusta ja uudenlaisia liikuntamahdollisuuksia pitää tarjota niin, että se tehoaisi. Nykyinen tapa investoida liikuntaan kun tapaa lisätä lähinnä niiden liikettä, jotka liikkuvat jo ennestään – ei aktivoi niitä liikkumattomia.

2000-luvun urheiluministerit ovat olleet, paria poikkeusta lukuun ottamatta, aivan kuutamolla siitä, mitä ovat johtaneet. Pesti ei ole ollut mikään poliittisen uran päätavoite. Ei silloin jakseta kahlata perusasioita läpi, ja käytännön valtaa valuu virkamiehistölle ja järjestöille – ja toimintamallille, jossa mikään ei käytännössä muutu, tulosvastuuta ei ole eikä mitään koskaan aidosti kyseenalaisteta.

Saa siinä sitten ihmetellä, että kansa liikkuu koko ajan vähemmän ja huippu-urheilu romahtaa, vaikka valtion liikuntabudjetti on 2000-luvun aikana kasvanut Veikkauksen lihottamana aivan suhteettomalla prosentilla kaikkeen muuhun budjetointiin verrattuna.

Umpisurkea ketju ministerityötä, puolueesta riippumatta, tarjoaa kuitenkin samalla sauman isoon profiloitumiseen sille ministerille, joka uskaltaisi viheltää tämän pelin poikki. Mika Poutalalle tulee tähän erityinen tilaisuus. Hän kun nousee ministeriksi tilanteessa, jossa vuosikymmeniin paras tilaisuus tehdä isoja linjauksia.

Veikkauksen rahanjakoautomaatti menee uusiksi ja jatkossa ministeriön on otettava aivan uusi ote. Tulosvastuu nousee lopultakin kunniaan. Urheilun ja liikunnan on oikeasti kyettävä perustelemaan omat hankkeensa ja tarpeensa kaiken muun budjettikeskustelun seassa. Se tuo ministeriölle – ja sitä johtavalle ministerille – aivan uuden tilaisuuden ohjaaviin linjauksiin.

Jos Mika Poutala osaa pelata fiksusti, hänestä tulee tässä pelipaikassa kaikkien aikojen merkittävin urheiluministeri. On paikka laittaa ministeriön – ei urheilujärjestöjen – johdolla liikkeelle prosessi, jossa päivitetään suomalainen tapa tuottaa niin huippu-urheilua kuin liikkuvaa elämäntapaakin.

Urakka voi kuulostaa isolta, mutta ei se ole läheskään soten tai ilmastohaasteiden luokkaa olevaa ongelma. Kyse on sittenkin lähinnä olemassa olevan resurssin uudelleen järjestelystä ja toimintamallien päivittämisestä, ei isojen lisäresurssien tarpeesta.

Täydellinen pelipaikka kunnianhimoiselle poliitikolle komean sulan keräämiseksi siis. Se ei olisi huono työnäyte poliittisen uran jatkolle se.

Nyt vaan pitäisi opetella harkitsemaan hieman enemmän mitä suusta lipsahtaa.

Kirjoittaja on Aition kolumnisti ja Liikunta&Tiede -lehden päätoimittaja.