Apu

Mika Myllyaho päätyi teatteriin sattumalta – "Ei pidä pitää itseään korvaamattomana"



Mika Myllyaho päätyi teatteriin sattumalta – "Ei pidä pitää itseään korvaamattomana"

Mika Myllyaho on Kansallisteatterin pääjohtaja ja ohjaaja, joka on koulutukseltaan autonasentaja.
Teksti Leena Raivio
Kuvat Hannes Paananen

"Osallistuin 12-vuotiaana isäni kanssa purjehduskilpailuun Tuusulanjärvellä. Kovassa tuulessa vene kaatui ja minä jäin purjeen alle veden varaan. Pelkäsin kuolevani. Se oli traumaattinen kokemus. Mutta siinä oli hyväkin puoli, jonka muistan aina: isän rauhallisuus. Hän haki minut pois purjeen alta, ja kiipesimme yhdessä veneen päälle. Saimme sen kääntymään seisomalla molemmat kölin päällä. Kauhoimme veden pois ja jatkoimme matkaa.

Nuorena opiskelin autonasentajaksi. Osaan vieläkin korjata autoja, vaikkei nykyautoja korjata samalla tavalla – se on enemmän jarrujen vaihtamista ja sen sellaista. Autotallissani on myös vanha auto, jota korjailen ilokseni. Se on käsityötaitoa. Kun kerran osaa jotain, voihan sitä vähän harrastaakin.

Teatteriin päädyin sattumalta, kun olin soittamassa saksofonia yhdessä teatteriproduktiossa. Teatterin ohjaaja ehdotti, että lausuisin lopuksi jonkin runon. Lausuin Arto Melleriä ja ohjaaja rohkaisi pyrkimään teatterikouluun. Nyt olen tehnyt teatteria jo 20 vuotta ohjaajana, käsikirjoittajana ja johtajana – ensin Ryhmäteatterissa ja sitten Kansallisteatterissa.

Kirjoitan näytelmiä aiheista, jotka itse tunnen. Minulle läheisiä aiheita ovat erilaiset pelot ja niiden voittaminen. Nuorena olin herkkä ja kärsin paniikkikohtauksista. Myöhemmin olen selvittänyt, mistä niissä oli kyse ja saanut terapiaa.

Johtajana tärkeintä on rehellisyys siinä mitä tekee ja se, että pyrkii kuulemaan ihmisiä. Virheitä tulee tehtyä ja niitä pitää yrittää korjata. Kansallisteatterista muistetaan tekijät, ei niinkään johtajat: siis näyttelijät ja näytelmät, kirjoittajat ja ohjaajat. Taide jää eloon.

Myös kauneuden löytäminen on tärkeää. Se saa ihmiset tekemään tekoja, jotka lisäävät hyvyyttä tässä maailmassa.

Ei pidä pitää itseään korvaamattomana. Muistan kun jäin Ryhmäteatterista pois ja kävelin puolen vuoden päästä sisään, kukaan ei tuntenut minua! Miettivät, että kuka on tuo tyyppi, joka täällä pyörii. Siellä oli uusia nuoria tekijöitä. Kuuluisuus ja menestys haihtuvat savuna ilmaan, mutta tärkeintä on, että tekee työtään sellaisesta syystä, mikä on itselle tärkeää.

Vaikeuksien voittaminen on työlästä, mutta kun niitä tulee, pitää ottaa niille aikaa ja kuunnella omaa kehoaan ja sydäntään. Surukin vaatii aikaa.

Tulin isäksi 45-vuotiaana. Minulla on pyörä, jossa lastenistuin on pyörän etuosassa. Tänä aamuna tunsin valtavaa onnentunnetta, kun pyöräilin töihin, aurinko paistoi ja poika istui siinä edessä ja pölötti koko matkan. Ajattelin, että voiko tämän onnellisempi olla – tässä on kaikki kauneus. Ei tarvita etelänmatkaa, nyt onni asuu tässä. Vein pojan päiväkotiin, mutta tunne jäi elämään.

Tärkeintä elämässä on rakkaus kaikkia kohtaan, ihmisiä ja eläimiä. Jokaisen ihmisen arvo on yhtä suuri. En ole sen arvokkaampi kuin katulapsi jossain Intiassa. On harhakuvitelma nähdä itsensä muita arvokkaampana."

Julkaistu: 22.6.2018