Sain kirjeen naiselta, jolla on ikävä kyllä aikaa katsoa elokuvia: hän on kuukausien ajan toipunut leikkauksesta. ”Luultavasti en tule koskaan palaamaan täysin liikunnallisen elämäntapani pariin”, hän sanoo. Muutos on raju: rakkaan liikuntaharrastuksen myötä nainen pelkää menettäneensä identiteettinsä ja kaveripiirinsä. ”Sankari nousisi feeniksinä tuhkasta entistä ehompana tai ainakin uutta oppineena. Välillä vaikuttaa, että näin ei ihanasti kohdallani käy. Toivoa silti kaipaan. Kiitos, jos keksit jotain.”

On tosiaan paljon elokuvia, joissa sankarin elämä menee uusiksi ja sitten hän oppii vaikeuksista ja nousee entistä ehompana. Ongelma vain on, että useimmat niistä eivät ole kovin todentuntuisia. Oikeasti rajut elämänmuutokset tarjoavat harvoin palkintoja tai ennakoitavia tarinankaaria. Joskus ne yksinkertaisesti vanhentavat. Sentimentaalisen self help -elokuvan katsominen voi jättää kalsean olon samaan tapaan kuin ne sellaiset lehtijutut, joissa syöpädiagnoosi, ero tai hermoromahdus on aina mahtava kasvun paikka.

Yksilö voittaa vaikeudet -genressä on paljon roskaa. Mutta sattumalta aivan hiljattain näin yhden teoksen, joka poikkesi valtavirrasta.

Nick Hornbyn käsikirjoittama ja Jean-Marc Valléen ohjaama Wild – villi vaellus vuodelta 2014 (alkuperäiseltä nimeltään ihan vain Wild) kertoo kliseisen tarinan aika omaperäisellä tavalla. Elokuva perustuu Sheryl Strayedin omaelämäkerralliseen kirjaan. Reese Witherspoon esittää mukavan ilmeettömästi nuorta naista, jonka elämä on pohjakosketuksessa. Taustalla on läheisen kuolema, huumeongelma ja monenlaista itsetuhoa sekä avioero. Tämä nainen, Sheryl, saa päähänsä lähteä 1 700 kilometrin pituiselle kävelylle Pacific Crest Trail -vaellusreittiä pitkin. Kävely ei ole naisen vahvuus tai edes harrastus, eikä matkallelähtöpäätös ole kohtalokas tai juhlallinen. Se on vain idea. Onko kyse paosta vai itsensä ylittämisestä, on oikeastaan lopulta samantekevää.

Valléen elokuvan vahvuus on siinä, miten se kuvaa entisen elämän ja nykyisyyden suhdetta. Sherylin tarinaa ei näytetä kronologisesti etenevinä takaumina, vaan siten kuin menneisyys oikeasti on läsnä: toisteisina muistin välähdyksinä, jotka aukeavat varoittamatta nykyhetkessä jostain yksittäisestä sanasta, hajusta, tilanteesta tai asennosta. Elokuvassa aiempi elämä ei ole jotain, mitä Sheryl ”muistelee” vaan jotain, mikä kulkee koko ajan mukana rinnakkaisena ja päällekkäisenä.

Tämä tarinan rikkominen ja nykyisyyden nopea aukeaminen menneeseen ovat Wildin tärkeimmät saavutukset. Niiden avulla keskeiset teemat – menetys, suru, valinnan mahdollisuudet ja rajallisuudet – tulevat vastaan useampina variaatioina, hieman eri kulmista tarkasteltuna.

Reese Witherspoon tekee hienon pääosan, mutta lopulta mieleeni on jäänyt pyörimään Laura Dernin rooli Cherylin äitinä. Äidin tavassa olla on jotain kiinnostavalla tavalla häiritsevää. Tytär ei voi ymmärtää miksi äiti vaikuttaa niin hilpeältä vaikka on saanut elämältä täydellisesti turpiinsa. Toisaalta menetyksen hetkellä äitikin kyseenalaistaa sen, onko ehtinyt elää elämäänsä oikein ja kylliksi. Dernin kohtaukset on rakennettu kiinnostavan ristiriitaisesti. Tytär ei pääse äidistä lopullisesti perille, ei katsojakaan.

Wild ei ole täydellinen elokuva – Sherylin sisäistä puhetta voisi olla makuuni vähemmän (tai ei lainkaan), ja ihan viime hetkissä vallan ottaa mietelausemainen moodi, joka sotii tarinan miellyttävää keskeneräisyyttä ja häilyvyyttä vastaan. Mutta lopulta Valléen elokuva jää mieleen pyörimään samanlaisina aukeavina välähdyksinä, joita se kuvaa. Niiden kautta se saa ajattelemaan sekä pakotettua että itse valittua muutosta, tarjoamatta valmiita vastauksia.