Tähän aikaan vuodesta suositellaan, että naisen pitäisi ”käpertyä sohvannurkkaan torkkupeiton alle, sytyttää kynttilät, laittaa villasukat jalkaan ja varata käden ulottuville lasi punaviiniä ja suklaarasia”.

Tekisi mieli käyttää satakuntalaista sanontaa: ”Kottiis on moni kuallu.” Yksin pimeydessä räpeltäessä punkkulasi vaihtuu helposti pulloksi ja suklaalevy viskeraalirasvaksi. Pimeää aikaa kestää sentään monta kuukautta. Ja minkä takia juuri käytännöllisistä ja arkisista, kumisaapasta mainiosti hirvimetsällä kylmältä eristävistä villasukista on tullut kaiken leppoistamisen ja kotoilun (noiden sanahirviöiden keksijä, kuka lieneekään, olisi muuten syytä pujottaa itseaskarreltuun jalkapuuhun) symboli?

Käsi vatsakummulle: mitä mies tekee sillä aikaa, kun nainen käpertyy sikiöasentoon?

Tähänkin aikaan vuodesta Ikeat pullistelevat pariskunnista ja perheistä, joiden veturina puhkuu nainen. Monenlaisia tekstiilejä ja materiaaleja hypistellään. Tyynyjä pitää olla niin paljon, ettei sohvasta jää esille kuin se naisenmentävä nurkka. Erilaisiin koliseviin kippoihin ja kuppeihin sommitellaan somia asetelmia risuista, harsoista ja männynkävyistä. Erityisen ihania ovat pellavaiset pussilakanat, jotka ovat sileitä sen sekunnin ajan, jolloin ne on levitetty vuoteelle.

Mutta, kuten nykyisin kuuluu todeta: elämän jäljet saavat näkyä. Ainoa, joka ei saa näkyä, on mies.

Hän tallustaa joukon jatkeena eksynyt ja paniikinomainen ilme kasvoillaan. Kohta naisen haukansilmä varmaan hoksaa pöydän, jonka kasaamisessa miehellä menee koko sunnuntaipäivä!

Nainen rakentaa kodin, mutta tavallinen mies on sinne perin synkkä kirpputorilöytö. Milläs sen entisöit edustuskelpoiseksi? Amerikkalaisissa elokuvissa miehen oma paikka on autotalli. Siellä vasta kamalia asioita tapahtuu ja sielun nurjat puolet pääsevät valloilleen. Jos leffoja uskoo, talleissa ja vajoissa ei ainakaan autoja rassata.

Oman kokemukseni mukaan kuitenkaan harvan keittiö on niin siistissä kunnossa kuin miehen autotalli, jossa jokaiselle nippelille on tarkka paikkansa.

Mutta entä jos miehellä ei ole kokonaista huonetta pensseleille ja poranterille? ”Mun mies on aina harrastamassa”, kuuluu valitus.

Ehkä minäkin olisin mieluummin pallokentällä kuin kompastelisin kotona puhvipitsiverhoviritelmiin. Ehkä jäisin työpaikalle hurvittelemaan netissä. Ehkä lähipubin omaa naamaa muistuttava kahdeksankymmentäluvun kokolattiamatto toivottaisi tervetulleeksi paremmin kuin sisustusratkaisu, josta ei ole tingitty tippaakaan.

Täydellisen moitteettomassa kodissa voi asua vain täydellisen epäilyttäviä tyyppejä. Kun normaali ihminen on hajoamassa remontin, sairauden tai työpaikan menetyksen alle, täydellinen tyyppi toteaa pää ylevästi kekassa, että ”tämä oli kasvun paikka, se oli raskasta, mutta nautin joka hetkestä”. Mokoma masokisti. Ei kun lisää ruoskaa.

Talon rakentaminen koettelee tunnetusti parisuhdetta. Miksi nuoret sitten haluavat kaksion sijaan omakotitalon? Päästäkseen äkkiä eroamaan ja uusia satuhäitä viettämään? Hometalo taitaa olla jo yleisempi eron syy kuin uusi rakas.

Olipa mies homeessa tai ei, nainen sisustaa miehen talosta ulos. Pihakeinussa on sitten mukava istuskella sanomalehti takapuolen alusena katselemassa iltataivaan tähtiä ja välillä älykännykästä lätkää.

Paljosta puheesta inflaation kärsinyt iltakaljakin säilyy sopivan huurteisena marraskuun hyhmässä.

Nainen käpertyy sohvalle ja tuijottaa yksin kynttilän liekkiin sormet suklaatahmassa ja hampaat punaviinissä.

Hänestä tuntuu kuin häntä olisi petetty.